III.

Kilpa-ajoradalla Hodinin kentällä oli suuri tungos ja vilinä. Vaunut

toistensa jälkeen vierivät aitauksen eteen, joka ympäröitsi tallia,

satuloimakenttää ja katsojain parvekkeita. Kuskit ja palvelijat

loistivat kaikkein kauneimmassa muhkeudessaan, vaunut välkkyivät ja

silat kimaltelivat auringon paisteessa. Poliisit, joita joukottain

seisoi aitauksen portilla, tervehtivät toista ylhäistä henkilöä

toisensa jälkeen ja osoittivat heidän vaunuillensa kullekin ennen

määrätyn paikkansa.

Översti Horn ja hänen sisarensa tulivat hyvissä ajoin. He näyttivät

lippunsa, ja heti syöksyi erinomaisesti vahattu, käherretty ja

kammattu, nuori luutnantti Hornin pataljoonasta esiin heidän luoksensa,

esitti itsensä Aleksei Sidorovitsh Petroviksi ja sanoi saaneensa Helena

Nikolajevnalta -- niin hän häntä vain nimitti -- käskyn osoittaa heille

paikkansa. Heidät vietiin itse johtokunnan varalle pidätettyyn

penkkiriviin, aivan parvekkeen laidan eteen. Niinpä heillä siis oli

erinomainen paikka katsella loistavaa näytelmää.

Ylhäällä parvekkeilla istui edustajia kaikista johtavista perheistä,

kuten E. de Laveley niitä nimittää, noista perheistä, jotka eivät

hallitse, mutta kuitenkin johtavat koko kansaa. Siellä istui

kukoistavin joukko sen nimellisiä kuin Rostoptshin, Uvarov,

Sheremetjev, Dolgoruki, Novosiltzov, joiden kantajia on vuosikymmen

toisensa perästä läpi vuosisatojen mainittu milloin Herostratonin,

milloin Solonin vertaisina, aina kaikkein ensimmäisinä miehinä. Parvet

olivat muuten täynnä aivan tungokseen asti. Kaunisten, moniväristen

pukujen merestä kohosi purpuranpunaisia ja valkoisia päivänvarjoja kuin

isot kuuman ilmanalan kukat, ja ne vapisivat ja huojuivat omistajainsa

käsissä tunteiden tuulahduksista, vielä arvaamattomammista kuin se

tuuli, joka häilyttelee maan pinnalla kasvavia kukkasia. Koko parvet

aaltoilivat väreistä ja kukista, nauhoista ja pitseistä; siellä säihkyi

kauneita silmiä, mustia silmiä, sinisiä silmiä. Tervehdittiin

tuttaviaan huiskuttaen päivänvarjoilla ja nenäliinoilla. Lyhyt iloinen

huudahdus ilmaisi silloin tällöin, missä hermoja ärsyttävässä

jännityksessä oltiin. Ja sen loistavan taulun päällä ylhäällä taivaan

kaareva kumu tyynenä, lämpöisen sinisenä, koristettuna isoilla

pilvillä, suurilla, päällekkäin kasautuneilla tasangon pilvillä, jotka

päältä päin ovat valkoiset kuin lumipeitteiset alpit ja jäävirrat,

alhaalta kaukaa lämpöisen sinipunervat ja tuhkaharmaat. Lähinnä parvien

reunaa oli suuri soikea ala kenttää aidattu tangoilla, lipuilla ja

nuorilla; siinä oli kuten sirkuksessa osa näytännöistä tapahtuva. Nyt

siinä kuitenkin oli paraastaan vain Hornin pataljoonan upseereja, jotka

överstinsä asettuessaan paikallensa tervehtivät häntä tarkalla

sotilasryhdillä.

Kaikki se kuitenkin jäi neiti Hannalta alussa huomaamatta, sillä hän

näki ainoastaan yhden ja kauhistui: erään naisen, joka istui samalla

penkillä kuin hän ja hänen veljensä. Päässä oli tällä naisella suuri,

vanhanaikainen, mutta kallis hattu, leveäreunainen, jollaisia muoti

Englannissa vaati Yrjöjen ajalla. Koristuksina oli siinä sinipunervia

ja keltaisia höyheniä. Korvissa riippui sillä naisella pitkät

korvarenkaat ja kaulassa välkkyi arvokas, kalleilla kivillä somistettu

koriste. Tukka oli aseteltu monelle poimulle kuten Josefina

Beauharnaisin aikana. Kaikki tuo olisi vielä mennyt mukiin, mutta

muuten oli vaikea sanoa, mikä tässä naisessa oli irtonaista, mikä

kiinteätä. Samoin oli mahdoton arvata hänen ikäänsä ja hänen

yhteiskunnallista asemaansa. Kaikki oli peitetty läpinäkymättömään

salaperäisyyden verhoon, kuten Martinov oli sanonut.

-- Kuulehan, Erik, tuo se varmaankin on rautalankanainen. Hän on

tosiaan hyvin monella tavoin kokoon pantu. Neiti Hanna ei ehtinyt

puhella enempää, sillä nyt juuri tuli komeasti loistava, nuori nainen

kauniissa ratsupuvussa, seurassansa nuori Petrov ja kaksi muuta

innokasta upseeria.

-- Terve tuloa, neiti, terve tuloa, översti, olipa oikein hyvin tehty,

neiti, että otitte osaa tähän hyväntekeväisyysjuhlaan. Sallikaa minun

esitellä: tätini, mademoiselle Dorinne Koshelsky eli Darja Mihailovna,

jos puhutte venäjää, herra Petrov luutnantti, kreivi Novosiltzov ja

herra Shubin kornetti, juhlan toimikunnan jäseniä.

Mademoiselle Dorinne hymyili kaikkein rakastettavinta hymyään ja hänen

tummat silmänsä välkehtivät kauneilta, voittavilta.

Hän toivotti molempia sisaruksia tervetulleiksi. Ennen kuin hän

kuitenkaan ehti ryhtyä keskusteluun neiti Hannan kanssa, tuli Martinov,

ratsusaappaat jalassa, piiska kädessä ja punainen nauharuusu

olkapäällä, kiireesti heidän luoksensa. Hän tervehti kaikkia siinä

osastossa istujia, samassa sanellen:

-- Ruhtinatar, hyvät herrat, kenraalikuvernööri ruhtinas Dolgoruki

tulee. Me saamme alkaa heti -- menkää paikoillenne, hyvät herrat,

menkää paikoillenne.

Luutnantti ja kornetit katosivat.

-- Herra kreivi, säästäkää Almandinea, huusi Helena Nikolajevna

jäljestä.

Martinov sanoi hymyillen hiljaa:

-- Erik Aleksandrovitsh, istu paikallasi; nuori Petrov kiusaa Helena

Nikolajevnaa suurella, sietämättömällä, kiihkoisella rakkaudellaan.

Helena Nikolajevna oli niitä onnellisia, joille luonto on tuhlaamalla

antanut kaikkein kauneimpia lahjojaan. Hän oli kaunis ja nuori ja hänen

sydämmensä lämpö johtui hänen hyvyydestään. Kaikki, mitä hän sanoi ja

teki, johtui vilpittömästi ainoastaan siitä, että hän tahtoi olla

hyvä sen sanan paraassa merkityksessä. Hän oli luonnollinen ja

yksinkertainen sekä vapaa teeskentelemisestä, kuten hyväsukuiset

venäläiset naiset tavallisesti, ja sitä paitsi oli hänellä miellyttävä

ääni, joka teki hänen sanansa, kaikkein vähäpätöisimmätkin, puoleensa

vetäviksi.

Ystävällisesti, vaan vapaasti otti hän neiti Hannaa kädestä, puristi

sitä ja sanoi:

-- Minä olen hyvin kiitollinen, neitiseni, että tulitte tähän juhlaan.

Jospa vain kaikki kävisi hyvästi. Minun Almandineni on nyt ensi kertaa

muassa.

-- Te näytte rakastavan Almandineanne?

-- Tietysti, sydäntäni kiistävät Almandine ja musiikkini. Näettekös,

sanoi hän hymyillen, minulla on kasakin verta suonissani -- musiikkia

ja hevosia, piaano ja Almandine. Muhkea hepo, ehkä liian

heikkohermoinen. Pikku Novosiltzov ratsastaa sillä tänään. Mutta onko

teillä tässä hyvä istua, näettekö hyvästi, tässä on minun kiikarini.

Helenan ystävälliset sanat ja kohtelias huolenpito liikkuttivat Hornia

syvästi ja voittivat hänen sisarensa kerrassaan, niin että hän hetkeksi

unhotti levottomuuden, jota tunsi m:lle Dorinnen tähden.

-- Viivyttekö te, hyvä vapaaherratar, kauankin Moskovassa? kysyi

Helena.

-- Paha kyllä täytyy minun matkustaa huomeisiltana tahi viimeistään

ylihuomenna, vanha isäni...

-- Niin, jatkoi översti selitystä, sisareni on tehnyt pitkän matkan, ja

kun minä itsekin olen täällä vielä muukalainen, niin että minulla ei

ole ainoatakaan tuttua perhettä, niin täytyy sisareni matkustaa pois,

näkemättä moskovalaista kotia.

-- Sallikaa, vapaaherratar, sanoi nyt m:lle Dorinne vanhanaikaisella

monisanaisuudella, minun kysyä teiltä ... mutta eiköhän kysymykseni ole

liian rohkea? Tahdotteko huomenna syödä päivällistä meidän luonamme

veljenne, Martinovin, Petrovin ja ehkä myös Novosiltzovin kanssa? Niin,

tiedän kyllä, että se on vastoin seurasääntöjä, mutta saahan

matkustavaisia kohtaan olla vähän vapaampi. Muuten me aioimmekin kohta

tämän näytännön jälkeen toimittaa teille meidän käyntikorttimme.

-- Te olette liian ystävällinen, mademoiselle, minä ... minä en tosiaan

tiedä -- ehkä minä lähden jo huomeisiltana matkalle.

Mieluisimmin olisi Hanna eittänyt kerrassaan; koko hänen maalainen,

yksinkertainen ja suora arvostelutapansa saattoi hänet pelkäämään tuota

vanhaa, koristeltua nukkea. Mutta hänen ajatellessaan sopivaa syytä

kiiruhti veli vakuuttamaan:

-- Kiitollisesti me otamme vastaan teidän kutsunne, sitäkin

mieluisemmin, kuin minä aioin jo huomenna käydä tervehtimässä

ruhtinasta. Minkä ajan te määräätte?

-- Kello viisi, ehti mademoiselle kuiskata, kuin yleisössä yht'äkkiä

syntyi liike ja veti kaikkein huomion suurelle portille päin.

Kenraalikuvernööri oli tullut ajutanttineen. Hän astui radalle, sai

ottaa vastaan tervehdyksiä joka taholta, ja tämä ylhäinen pikku ukko,

eräissä suhteissa m:lle Dorinnen kaksoiskuva, asettui paikallensa

parvekkeen kunnialooshiin.

Neljä viisi upseeria astui nyt siihen looshiin, jossa ruhtinatar istui,

heidän joukossaan Petrov, joka muuten oli hyvin kiihtyneellä ja

hermostuneella mielellä. Hän asettui Helenan taakse ja näytti koettavan

niellä häntä silmillään. Martinov seisoi alhaalla parvekkeen laidan

vieressä; silloin tällöin vaihtoi hän muutamia sanoja Erikin ja

hänen sisarensa kanssa. Nyt antoi hän merkin, alettiin soittaa

kummallista marssia ainoastaan kimeällä pikkolo-huilulla ja rummulla.

Perältä avattiin portit ja tuolle erotetulle soikealle alalle

ratsasti noin kuusi kymmentä upseeria yhdessä ryhmässä, silmiään

väräyttämättä, jäykkinä, suorina, levollisina ja niin hiljaisina, että

tuskin kuului edes suitsien kilahdusta. Koko ajan pysyivät he

nelikulmajärjestyksessä, jonka kuvion tarkka mittaustieteellinen muoto

tuskin muuttui käänteissäkään. Hevoset astuivat juhlallisen tasaisessa,

melkeinpä surullisessa tahdissa, jotenkin samoin kuin sankarit suurissa

murhenäytelmissä. Kavionsa nostivat ne korkealle ja painoivat ne ikään

kuin tajutun varmasti jälleen maahan. Sen kaiken tarkoitus oli osoittaa

ja se todella osoittikin, mikä vakava syy nyt oli tänne koonnut

Moskovan vanhan aateliston ja rikkaat porvarit. Kaksi kertaa ratsasti

joukko ympäri radan, ja sitä tervehdittiin suunnattomalla riemulla.

-- Näettekö Almandinen, sanoi ruhtinatar Helena neiti Hannalle, minun

hevoseni, sen rubiinipunaisen? Vaikka se on niin arka, että kaikkein

vähäisinkin asia voi tehdä sen levottomaksi, niin että sen lihakset

värisevät, ymmärsi se kuitenkin tämän näytännön luonteen; pikku

Novosiltzov oli aivan mainio.

Nyt tuli ruhtinattaren luo sanantuoja: kenraalikuvernööri, suuri

kauniin sukupuolen ihailija, tahtoi aivan omin käsin antaa jollekulle

huvien toimeenpanijattarista, mieluisimmin kaikkein kauneimmalle, sen

rahasumman, jonka hän oli koonnut palovahinkoa kärsineiden hyväksi.

Mademoiselle Dorinnen seurassa läksi Helena hänen ylhäisyytensä luo.

Översti Horn läksi myöskin ulos tervehtimään rykmenttinsä

ylipäällikköä, kreivi Stülpersiä, joka oli juuri tullut.

Neiti Hanna jäi yksin. Hänen paraikaa istuessaan ja miettiessään,

olikohan m:lle Dorinne sellaisia ihmisiä, joiden luona sopii käydä

vieraisilla, kuului takaa päin syvä kurkkuääni:

-- Kauniilla ruhtinattarella on tänään kanssansa myöskin naisseuraa.

Johon toinen käheä ääni vastasi:

-- On luultavasti englantilainen, kuulin hänen puhuvan.

Neiti Hanna punettui hiukan tuosta huomautuksesta ja mietti yhä

kiihkeämmin, mitähän ihmisiä ne olivat nuo naiset, joiden seuraan hän

oli joutunut. Hän oli hyvin huolissaan siitä, että hänen veljensä oli

luvannut mennä heille päivälliselle. Kummallista tosiaankin: upseereja

paljokin hänen ympärillänsä, mutta ei ainoatakaan naista. Samassa hän

sattui huomaamaan kapteeni Martinovin.

-- Kapteeni, sanoi hän, m:lle Dorinne on kutsunut minua ja veljeäni

huomenna päivälliselle.

-- No, menettekö?

-- Antakaa te minulle neuvoa, herra kapteeni.

-- Eihän toki, neiti, kyllä te itse osaatte paremmin päättää kuin minä,

mitä teidän on tehtävä tässä asiassa.

Nyt palasi ruhtinatar jälleen tätinsä kanssa.

-- Ah, mikä ihana vanhus, se prinssi.

-- Katsokaas, viisi sataa ruplaa minun köyhilleni... Tahdotteko nähdä

minun Almandineani? Jos tahdotte, niin lähtekää minun kanssani talliin.

Nyt tuleva näytännön osa ei juuri huvita, se on vain ristiratsastusta

neljällä hevosella. Tiedättehän, että tällaisissa ratsastuksen ystäväin

näytännöissä ei saa olla liian vaativainen.

Mielellään neiti Hanna tahtoi, sillä hän rakasti eläimiä aina

lapsuudestaan asti. M:lle Dorinne jäi överstin kanssa paikan vartiaksi,

kuin toiset molemmat naiset läksivät nuoren kornetti Shubinin kanssa

talliin. Siinä suunnattoman pitkässä puurakennuksessa seisoi

tallimiehiä luutineen, ruokkijoita ja ratsupalvelijoita eri ryhmissä.

Lähinnä ovea seisoi harjoittaja herra Archer, lyhytkasvuinen

englantilainen, ei muuta kuin kimppu paljaita lihaksia ja jänteitä, ja

puheli kiihkeästi Petrovin kanssa omituisella sekamelskalla, joka oli

yhteen sotkettu Englannin ja Venäjän kielistä sekä kätten huitomisesta,

kirouksista ja hevosten hoitoon kuuluvista oppisanoista. Kuin Petrov

näki Helena Nikolajevnan, hänen katseensa vuorotellen kirkastui ja

synkistyi; miltä poika paran mielessä tuntui, ei ollut mikään

salaisuus.

-- Ah, ruhtinatar, sanoi hän vähän suhisevalla, pehmeällä äänellä,

minä olen lohduton, totisesti perin lohduton. Voi mikä pulma! Jos

minun -- hän oli sanomaisillaan hevosen nimen, mutta pidättihe --

kultaraudikkoni tänään voittaa teidän heponne, niin te varmaankaan ette

koskaan anna minulle anteeksi. Toiselta puolen, jos minä en ensinnä

ehdi perille, niin te ehkä sanotte, että minä tahallani annoin teidän

hevosenne voittaa. Ja nuori, kaunis luutnantti näytti niin onnettomalta

siitä hirveästä velvollisuuksien ristiriidasta, että neiti Hanna

hymyili ja Helena Nikolajevna myös hymyillen sanoi ystävällisellä

äänellään:

-- Älkää siitä olko ollenkaan huolissanne, Aleksei Sidorovitsh,

kaikkihan riippuu aivan hasaardista (sattumasta), -- siten viitaten

Petrovin kultaraudikkoon, jonka nimi oli Hasard. Korkeamman

ratsastusurheilun sääntöihin näet kuuluu, että keskustellessa

kilpaveljen kanssa ei saa mainita sen hevosen nimeä, joka on

kilpailemassa osallisena.

-- Menkäämme sisään. Hyvästi näkemään asti, Aleksei Sidorovitsh.

Petrov kumarsi ja naiset astuivat talliin.

-- Täällä, ruhtinatar, täällä on teidän hevosenne, sanoi herra Archer

ja viittasi erääsen pilttuusen päin.

Almandine oli peitetty suurella sinisellä, vaakunakoristeisella

loimella ja korvissa oli sillä liinatupet, Neiti Hornista oli hepo

hyvin kummallisen näköinen siinä puvussaan ja hän nauroi.

-- Ota pois peite, käski ruhtinatar.

-- En, teidän ruhtinaallinen armonne, vastusti Archer, joka kaikkein

hevosmiesten tapaan oli hyvin taikauskoinen, se tuottaa onnettomuutta.

Luutnantti Petrov on lähellä eikä vastustajan pidä nähdä hevosta ennen

kuin satuloimapaikalla.

-- Kyllä minä tiedän teidän kilpa-ajolakinne ja tapanne sekä

taikuutenne, jonka muuten olette juurruttaneet myöskin Petrov parkaan;

hän ei uskalla edes mainita hevosten nimiäkään tänä päivänä, torui

ruhtinatar, astui hevosensa luo, ja tempasi itse pois peitteen.

Archer pahastui, kirosi englantilaistapaansa ja puri hammasta, niin

että jänteiset leuat paisuivat.

Almandinen väri oli niin ihmeellisen punainen, että hepo syystä kyllä

oli saanut nimensä itämaisesta almandine-kivestä. Muuten oli hepo

parasta englantilaista rotua, rinta erittäin leveä, kaula hieno ja

suora, silmät suuret, lempeät ja jotenkin ulkona olevat. Se katsoi

liikuttavan rakkaasti haltijattareensa. Neiti Horn suuteli sen turpaa,

hienoa ja pehmoista kuin lapsen iho, ja ruhtinatar taputteli sen

laihoja, jänteisiä lanteita.

Samassa tuli pikku Novosiltzov sinne.

-- No, Archer, sanoi hän äkäisesti, peitä heti hevonen; mitä uusia

tapoja tuo on...

-- Niin teidän armonne, mutta ruhtinatar...

-- Minun syyni se on, minä tahdoin näyttää Almandinen vieraallemme.

-- Pyydän anteeksi, minä en nähnyt teitä, hyvät naiset; sallitteko,

ruhtinatar, minun tarjota Almandinelle pullon sampanjaa?

-- Niin, se olisi sopivaa, sanoi harjoittaja. Hepo on erittäin arka

tänään. Se tietää, että nyt on kilpailu edessä, se on ajatellut sitä

koko päivän.

-- Kuinka te, herra Archer, sen tiedätte? kysyi neiti Horn kauniilla,

säännöllisellä Englannin kielellä.

-- Kuinka minä sitä en tietäisi? Näenhän minä sen hevosta, sanoi Archer

kummastuen ja kiukustuen; totta minä sen verran ymmärrän hevosia.

Tallirenki toi pullon sampanjaa. Almandine, kuultuaan korkin

paukahduksen, hirnahti heti iloisesti ja nosti päänsä. Mies pisti

pullon kaulan suuhun siihen paikkaan, jossa kuolaimet tavallisesti

ovat, ja Almandine imi halukkaasti makean juoman, rengin seisoessa

vieressä päätään raapien ja kuivia, paksuja huuliaan nuoleskellen sekä

kummallisia ajatuksiaan selvitellen.

Ohjelman toinen numero oli näytetty, tuli aika palata parvelle.

Ruhtinatar ja neiti Horn menivät, seurassaan Novosiltzov, pitkän

piltturivin ohitse satuloimakentälle. Siellä jo Archer oli

sekamelskallaan antamassa Petroville lukemattomia hyviä neuvoja

suurella innolla, joka johtui Petrovin nuoruudesta ja tunnetusta

anteliaisuudesta.

-- Katsokaas, kultaraudikko on venäläinen hepo -- hän ei koskaan

sanonut hevosia eläimiksi -- ja sen luonne on venäläinen. Sillä on

rohkeutta ja intoa, mutta se aina hätiköitsee. Goddam, kohdelkaa sitä

sen tähden tyynesti. Se on kiihkeä ja kunnianhimoinen, teidän pitää sen

tähden koettaa heti alussa päästä edelle, jos mahdollista, siitä se saa

rohkeutta ja itseluottamusta; näetkös, se on venäläinen luonteeltaan,

siltä puuttuu sitkeyttä. Se punainen, ruhtinattaren, on aivan toista

laatua, arka tietysti, mutta ei koskaan joudu toivottomaksi, vaikkapa

olisi toisena ja kolmantenakin järjestyksessä, neljän viiden kymmenen

sylen päässä merkkipaikasta -- ei, se ei joudu toivottomaksi, se on

englantilainen ja sillä on rohkeus, joka kestää kaikissa oloissa.

-- Tehkää tilaa, tehkää tilaa! huutaa joku tallirenki alhaalla oven

luona.

Samassa kello soi ensimmäisen kerran. Läpi koko tallin kulki kuin

sähköisku, kaikki hevoset hörkistivät korviaan, liikahtelivat

levottomasti ja raapivat olkia; muutamat hirnuivat vilkkaasti.

Ratsupalvelijat juoksivat pilttuihin, hevoset vietiin ulos

satuloitaviksi ja loimet riisuttiin. Archer juoksenteli ympäri yrmeänä

ja äreänä, koetteli satulavöitä ja solkia ja lakkaamatta toisteli joka

ratsastajalle: Pysykää vain levollisena, älkää hätyyttäkö hepoa.

Korkeamman ratsastusurheilun lait määräsivät, ett'ei kukaan saanut

nähdä vastustajansa hepoa eikä kysellä sen vikoja tai ansioita; vasta

satuloimakentällä oli, jos muuten tahdottiin noudattaa hyvää tapaa,

oikeus katsastaa vastustajiansa. Sen tähden urheilijain uteliaisuus

kokoutui kaikki tyyni tähän paikkaan. Tänne kokouduttiin, saadakseen

ehkä minuutin verran katsella kilpailuun lähteviä. Siellä näkivät neiti

Hanna ja ruhtinatar kultaraudikko Hasardin, joka oli muhkea hepo Donin

aroilta: kullalta kiiltävä, musta selkä, musta harja, musta häntä,

ryhti kuin aron kuninkaalla. Tästä hevosta oli Petroville tarjottu koko

omaisuus, mutta turhaan.

Soitettiin toinen kerta, ja nyt seurasivat tapahtumat toisiaan

nopeasti. Minuutti toisensa perästä pidettiin yleisöä yhä kiihtyvässä

jännityksessä. Ratsastajat valkoisissa ratsupuvuissaan hypähtivät

satuloihin. Kolmas soitto helisi hermoja ärsyttävästi -- ja leimausten

tavoin suhahtivat Almandine, Hasard, Ahmed Burja, Sokol, Duc ja muita

ulos kentälle, yhteensä seitsemän hevosta. Kaksi kertaa palautettiin

ratsastajat lähtöpaikkaan ennen kuin heidän voitiin tunnustaa seisoneen

yhdessä rivissä. Mutta sitte lähdettiin tuulen vauhdilla. Kaikki

kiikarit kääntyivät nyt yksinomaan sitä paikkaa kohti, jossa

esteratsastus oli tapahtuva. Yksin neiti Hornkin unhotti ajatuksensa,

ja epäilyksensä, voisiko hän mennä päivällisille vai eikö. Keskustelu

vaikeni joka taholla aivan itsestään. Silloin tällöin kävi ikään kuin

väristys läpi koko ihmispaljouden, kuin hevoset lähestyivät jotakin

estettä, kuin ratsastajat niistä pääsivät onnellisesti tahi kuin, kuten

myöskin tapahtui, joku ratsastaja heilahti alas.

-- Hasard on edellä, ei, nyt on Almandine, ei, nyt taas on Hasard. Ah,

katsokaas, hyvänen aika, Shubin syöksyi maahan. Voi, kyllä ne ovat

hirveitä nuo esteratsastukset. Ajatelkaahan, jos hän on loukkautunut

kuoliaaksi. Ei, hän nousee ylös, hän potkasee hevostansa, se on

kelvotonta, hän on poissa luvusta. Vielä yksi este, viimeinen. Oh,

kultaraudikko Hasard! Hasard! Voi, mitä nyt on tapahtunut? Kuka sillä

ratsasti? Petrov.

Pitkän matkan päästä ei voitu pölyltä ja osaksi myös ratsastusesteeltä

nähdä, mitä oli tapahtunut, mutta jotakin oli tapahtunut, koska ihmiset

syöksyivät sinne päin, jossa kultaraudikko oli viimeksi näkynyt. Eteen

päin syöksyivät toiset ratsastajat lentävää vauhtia. Jalavametsikön

takaa kääntyivät he jo niin paljon lähtöpaikkaa kohti, että hevoset

näkyivät edestä päin. Viisas Almandine pysyi koko ajan piirin sisärajan

vieressä. Puoli päätään edellä siitä näkyi valkoinen Balaklava ja yhtä

paljo siitä edellä Sokol, joka nyt oli kaikista voitolla. Balaklava ja

Duc nähtävästi tahtoivat tunkeutua radan sisärajalle, mutta Almandine

teki ne aikeet tyhjiksi. Pöly tuprusi, maa jymysi, jo kuului hevosten

huohotus, ainoasti viisi kymmentä syltä enää ja Duc ... mutta ikään

kuin Almandine olisi saanut siivet, lensi se nyt, kuin jo kaikki oli

aivan päättymäisillään, semmoisella huimaavalla vauhdilla, että se

pääsi ensimmäisenä perille ja sai tervehdykseksi suunnattoman riemun

huudon, kätten paukutuksen sekä päivänvarjojen ja nenäliinain

huiskutuksen. Neiti Hannan sydän oli haljeta jännityksestä. Että

tuollainen asia, kumpiko kahdesta aivan vieraasta hevosesta juoksi

nopeammin, voisi niin kokonaan innostuttaa, jopa varsin vallata

mielenkin, sitä hän ei olisi koskaan ennen uskonut. Nyt käsitti hän

varsin hyvin, että, koska hänessä ensimmäinen hevoskilpailu voi

herättää tällaisen kiihtymyksen, hän myöskin olisi tahtonut olla

katsomassa härkätaisteluja, jopa Caesarien verisiä näytelmiäkin. Horn

oli koko ajan tarkastellut Helenaa, tuskin itsekään tietäen, mistä

syystä, mutta se nuori neito oli tehnyt häneen syvällisen vaikutuksen

aivan ensi näkemästä asti. Helena oli istunut hiljaa, ainoastaan kaksi

punaista pilkkua poskissa sekä välistä kiihkeän lyhyt hengitys

osoittivat, missä jännityksessä hän oli. Almandine oli voittanut --

mutta Helena ei siltä ilosta hurmautunut, kultaraudikko oli poissa,

Petrovia ei näkynyt.

-- Petrov, Aleksei Sidorovitsh on poissa, sanoi hän hiljaa Hornille,

ja, ääni vapisi hiukan, vaikka hän nähtävästi koetti hillitä itseään.

Se äänen värinä kiusasi Hornia, hänen tajuamattansa syitä. Oliko tuo

Petrov niin läheinen ystävä Helenalle?

-- Tuossa on Martinov, kysykäämme häneltä, sanoi Horn. Hän viittasi

överstiluutnantille, ja tämä tuli kalpeana, mutta kuitenkin tyynenä

parven laidalle.

-- Onnettomuus on tapahtunut, sanoi hän hiljaa, Hasard, kultaraudikko

ei ole enää elossa, mutta yleisön ei pidä saada siitä tietoa.

-- Entä Petrov? Ja Helena katsoi liikuttavan levottomasti ja suruisesti

Martinoviin.

-- Aivan terve, hän on tallissa, sanoi Martinov kovaan, niin että moni

sen kuuli.

-- Ah Jumalan kiitos! ja liikutuksensa innossa pusersi hän Hornin

kättä. Lähtekäämme katsomaan poika parkaa.

He riensivät kaikki kolme talliin. Herra Archer seisoi ovessa,

riidellen ja kiroillen: sanoinhan minä, että se tuottaa onnettomuutta,

sanoinhan minä sen teille, armollinen ruhtinatar.

Sisällä kultaraudikon pilttuussa seisoi Petrov suuressa olkikasassa

niin suruissaan, harmissaan ja äkeissään, että sitä on mahdoton kuvata.

Ennen kuin kukaan ehti häneltä mitään kysyä, puhkesi hän itse puhumaan

niin kiivaasti kuin höyryn syöksy liian täydestä pannusta. Hänen

silmänsä olivat täynnä kyyneleitä, mutta ne eivät siltä juosseet alas,

ja hänen huulensa vapisivat.

-- Ruhtinatar, se on kehnoa, sopimatonta, se on kauhea vääryys!

-- Mikä sitte?

-- Että radan johtokunta ei pidä parempaa huolta tehtävistään. Ah

ruhtinatar, ah Helena Nikolajevna, kultaraudikko kuoli, se kuoli aivan

minun silmäini edessä. Se hyppäsi juuri viimeisestä esteestä,

tiedättehän, siitä pirulaisesta, ja loistava se hyppy olikin,

loistavampi kuin koskaan ennen, ja juuri kuin se laskee jalkansa

maahan, joka jänne ja joka lihas jännityksissä, on siinä alla kivi,

mukulakivi, pyöreä, ei tämän suurempi, siihen, juuri siihen polkee se,

sen kaunis kavio murskautuu kuin lasi ja hepo putoaa maahan, toiset

syöksyvät ohitse kuin linnut myrskyn edellä. Välskäri, sairassotilaat

juoksivat metsiköstä esiin paareineen, minä olin pystyssä ennen, kuin

he ehtivät luo, mutta kultaraudikko näytti kaviotonta, veristä jalan

tynkää. Sen silmät, sen silmät, niitä minä en koskaan unhota. Samassa

kumartuu eläinlääkäri alas ja silmänräpäyksessä näkee hän, että

kultaraudikosta ei enää tule kalua. Paukaus, vähä valkoista savua, hän

on ampunut luodin läpi sen pään. Voi, viimeinen, mitä näin, oli

sammuvat silmät, veripunainen kieli ja valkoista vaahtoa hiekalla. Ja

ylivoimaisen surunsa painosta heittäytyi poika parka tenhottomasti

oljille. Antakaa minun olla, antakaa minun olla, muuta hän ei saanut

sanotuksi.

-- Tulkaa, sanoi Horn jyrkästi, jättäkäämme hänet rauhaan, hänen

surunsa on pyhä. Herra Archer, olkaa hyvä ja toimittakaa luutnantille

lasi konjakkia ja vettä.

Hanna Horn oli kuin puolipyörryksissä, niin kiihoittunut, että hän

tahtoi välttämättä lähteä kotiin.

-- No, sano sitte ensin jäähyväset meidän uusille... Erik tavoitteli

ystävillemme-sanaa. Mutta Helena Nikolajevna ja hänen tätinsä olivat jo

poistuneet.

-- Ei, minä en nyt tahdo nähdä ketään, tämä on vallan kauheata. Minun

ei olisi koskaan pitänyt olla näkemässä sellaista eläinrääkkäystä.

Saata minut vaunujen luo, minä lähden heti kotiin.

-- Totta minun sitte pitänee tulla mukaan, mutta ole nyt järkevä.

-- Ei, jää sinä vain tänne, minä en voi oikein hyvin, ukkosilma

rasittaa minua. Erik tunsi sisarensa; milloin hän tahtoi jotakin,

tahtoi oikein todella, oli paras myöntyä. Horn saattoi hänet vaunuihin,

käski kuskin viemään neidin kotiin ja palasi sitte kilpa-ajoihin.

Kultaraudikon kohtalo liikutti kaikkia, jotka jollain tavoin kuuluivat

urheiluharrastuksiin. Mutta suurin osa suuresta katsojajoukosta ei

tiennyt, mitä oli tapahtunut, ja kuin nyt parvien edustalla suuri

sirkuskenttä jälleen merkittiin, tuli ilo yleiseksi, sillä nyt oli

kahdeksan naista ja kahdeksan herraa, kaikki ylhäiseen seurapiiriin

kuuluvia, esittävä ruusu- ja tanssiratsastusta, jonka jälkeen oli

tuleva vielä muutamia numeroita ja viimeksi taas paraadiratsastus.

Ilma alkoi jo kuitenkin tuntua rasittavalta, loistavat valkopilvet

olivat muuttaneet väriänsä ja rupesivat näyttämään harmaan

sinipunervilta ja synkiltä. Moni pelkäsi kevätukkosta, joka ei koskaan

unhota Moskovaa, ja varovasti läksi ajoissa matkoihinsa.

Översti Horn aikoi juuri lähteä sanomaan jäähyväset m:lle Dorinnelle,

kuin hänen esimiehensä kreivi Stülpers taputti häntä olkapäähän.

-- Översti, sanoi hän, minä saan pyytää teitä, vaikka teillä onkin

lomaa, yhdeksi illaksi astumaan palvelukseen ja rupeemaan komentajaksi.

Översti Horn hymyili ja teki leikillisesti kunniaa.

-- Herra rykmentinpäällikkö, teillä on valta käskeä.

-- Saapukaa minun luokseni päivälliselle tänään Eremitaashiin puolen

tunnin kuluttua. Te tulette Helena Nikolajevnan kumppaniksi.

Horn katsoi Helenaan, joka hymyili hänelle ystävällisesti.

-- Suurimmalla mielihyvällä, vastasi hän hurmautuneena Helenan hymystä.

-- Entä m:lle Dorinne?

-- Hän seuraa Martinovia.

* * * * *

Kreivi Stülpersin päivälliset juhlatoimikunnalle olivat järjestetyt

Ludvig XVI:nen malliin runsaasti koristetussa Eremitaashin

valkosalissa. Pöydillä olivat ne oikeat Sévren posliinit, jotka ennen

muinoin olivat olleet Marie Antoinetten omina ja jotka nyt ovat sen

kuuluisan paikan suurimpana kaunistuksena ja maineena. Noin kolmelle

kymmenelle hengelle katettu pöytä oli laiteltu korkeimman herkkutaidon

kaikkein parasten sääntöjen mukaan. Ruokalista, koristettu

urheilumerkeillä, oli niin järjestetty, että maun fysiologian sepitsijä

Brillat Savarinkaan ei olisi sitä osannut paremmin tehdä. Mustapukuiset

tatarilaiset moitteettomissa frakeissaan, pallopyöreät päät paljaiksi

ajeltuina, olivat ainoa luonnottomuus tässä kauniissa salissa, jota

varsin hyvin saattoi ajatella tänne siirretyksi jostakin linnasta

Loiren tai Seinen varsilta. Mutta nämä paimentolaisten jälkeläiset,

nämä tshelovekit nelikulmaisine kasvoineen ja riippuvine olkapäineen

sekä silmänräpäyksellistä, orjamaista alammaisuutta osoittavine

muotoineen totisesti enemmän muistuttivat itämaiden eunukkeja kuin

ranskalaista palmikkopäistä Figaroa.

Gavottia soitettaessa astuivat kreivin vieraat sisään. Se seikka, että

niin miehet kuin naisetkin olivat ratsastuspuvussa, saattoi tämän pikku

juhlan näyttämään tilapäiseltä, viehättävältä ja hauskalta kuin jokin

maalaisjuhla.

Kuin Erik Horn kävi istumaan Helena Nikolajevnan viereen, katseli tämä

ympäri huonetta. -- Minä en näe teidän sisartanne, sanoi hän.

-- Sisareni pyysi minua tuomaan hänen terveisensä; hän tuli niin

liikutetuksi siellä tapahtuneesta onnettomuudesta, että hän ei voinut

mitenkään tyyntyä, vaan läksi heti kotiin. Hän pyysi tervehtimään.

-- Ah, kuinka ikävää minulle. Minä olin niin varmasti toivonut saavani

tehdä tuttavuutta hänen kanssansa, hän näytti niin miellyttävältä.

Mutta huomenna hän ei saa jäädä tulematta, minä luotan siihen.

-- Helena Nikolajevna, minun sisareni on vakava ja mielipiteiltään

ankara nainen. Hän on nuoruudestaan asti ollut niin sanoakseni hurskas.

Hän ei käy teaattereissa, tanssiaisissa eikä muissa sellaisissa

huvituksissa. Että hän nyt joutui kilpa-ajoihin, oli hänelle

äkkiarvaamaton tapaus kuten minullekin. Minä voin kyllä, kun tunnen

hänen mielipiteensä, käsittää, kuinka liikutetuksi hän oli tuleva

kaikista niistä tunteista, joita kilpailut välttämättä herättävät hänen

luonteisissansa henkilöissä.

-- Kuinka onnellisia sellaiset ihmiset ovatkaan meihin verraten! sanoi

Helena Nikolajevna vienolla ja vakavalla äänellä ja samassa katsoi

Horniin hyväilevällä silmäyksellä.

Horn tunsi, että ne kahleet, jotka äkisti sitovat kaksi elävää olentoa

yhteen, olivat jo kietoneet hänet.

-- Luuletteko, sanoi hän, oikeastaan sanoakseen vain jotakin ja

saadakseen hänet lausumaan jotakin, puhumaan. Eikä se ollutkaan vaikea,

Helena oli avomielinen ja yksinkertainen. Horn johtui ajattelemaan

puhjennutta ruusua, joka avaa heinäkuun auringonpaisteelle ja lämmölle

tuoksuvan kupunsa ja sitte jälleen sulkee sen yön karkaisevalle

viileydelle.

Niin, Helena uskoi sen, hän uskoi, että onnea voi löytyä sieltä, josta

hän ei ollut koskaan osannut sitä etsiä, kodista. Hänen äitinsä oli

kuollut kauan sitte, hänet oli kasvatettu luostarikoulussa, ja hänen

isänsä oli ollut sairas niin kauan, kuin hän muisti, hänellä ei ollut

mitään kotia.

-- Helena Nikolajevna, te olette yhtä järkevä kuin hyväkin ja yhtä hyvä

kuin kaunis.

-- Oh, herra översti, sanoi Helena Nikolajevna hymyillen, te olette

juuri tullut kukkaiskielen, runouden ja hehkuvain sanojen kotimaasta,

itämailta. Tiedättekö, minkä tähden itämaalainen käyttää niin loistavia

puheenparsia naisesta ja laulaa hänestä niin ylevillä sanoilla? Hän

näkee naista niin harvoin, että hänen mielikuvituksensa tekee naisen

joksikin taivaiseksi olennoksi. Te olette nähneet neljään vuoteen

ainoastaan turbaaneja ja pitkiä viittoja ja te liioittelette, te...

-- Helena Nikolajevna, nuo ajatukset kuulin minä muutamia päiviä sitte,

tosin vähemmin loistavassa muodossa; onko hän...

-- Ah niin, ne olivat Martinovin ajatuksia, minä tunnustan

koristautuneeni vierailla höyhenillä, vastasi Helena nauraen.

Horn katsahti yli pöydän ja tapasi Martinovin synkästi katselemassa

häntä ja hänen pöytäkumppaniaan; mutta Martinovin muoto muuttui äkisti,

hän iloisesti ja kovalla äänellä sanoi ruotsiksi: minun malja, sinun

malja, malja kaikkein kaunokaisten -- joka lause, kauan jo unhotettu

kotimaassansa, on merkillisen laajalle levinnyt muuhun Europpaan. Sitä

kuulee usein lausuttavan vieraissa maissa, ja Sévren museossa on se

sinisillä isoilla kirjaimilla kaunistamassa erään korumaljan pohjaa.

Päivälliset olivat hyvin iloiset monine puheineen ja maljoineen. Kuin

kreivi viimein esitti maljan kaikille, jotka olivat olleet osallisina

toimissa hyvän tarkoituksen eteen, siirryttiin pöydästä pikku huoneihin

juomaan kahvia ja soittelemaan.

Pianiino työnnettiin esiin ja toinen toisensa perästä kantoi kortensa

yhteisen ilon hyväksi. Tuli Helena Nikolajevnankin vuoro. Hiljaa ja

pehmeästi kaikui hänen äänensä kuin violonsellin helinä, hänen

laulaessaan kotimaansa kansanlauluja:

Nopsaan tuuli kulkee kukkaisaroo,

Nopsempaan mun mielein rientää

Sinne, kussa sä majailet.

Hänen äänensä vapisi, ja tajuamattansa katsoi hän hyvin hellästi ja

rakkaasti Horniin.

Ei millään sanoin voida kuvata, mitä nyt liikkui nuoren neidon

sydämmessä. Ei kukaan tiedä, sanoo eräs venäläinen runoilija, ei kukaan

ole nähnyt eikä koskaan ole näkevä, kuinka siemen, herätettynä eloon ja

kukoistukseen, taimii, kasvaa ja kypsyy maan povessa. Jotakin

salaperäistä, jotakin, jota Helena ei ollut koskaan tuntenut, ei

koskaan kokenut, heräsi eloon hänen sielussaan. Hehkuva puna poltti

hänen poskiansa, kuin hänen kiihkeä laulunsa päättyi.

Horn oli hyvin liikutettu laulusta. Hän samoin kuin niin moni muu ei

rakastanut musiikissa taitoa eikä taidetta, vaan sitä aivan sinänsä.

Häntä miellytti antautua noiden häilyvien, suloisten, aaltoilevain

tunteiden valtaan, joita sävelten moninaisuus, niiden yhteensointu ja

sopusointu herättävät meidän sielussamme; hänestä ei ollut taidokkain

laulu kaunein, vaan se, joka raikkaana ja syvänä välittömästi kuohui

sydämmestä. Vielä kauan sen jälkeen, kuin laulu ja kätten paukutukset

jo olivat vaienneet, istui hän paikallaan sen voiman lumoamana.

Yht'äkkiä nousi hän ja läksi etsimään Helena Nikolajevnaa. Hän seisoi

avonaisen ikkunan edessä, joka oli pienen puutarhan puolella ja katseli

pimeään yöhön. Martinov seisoi hänen vieressään ja puhui kiihkeästi,

mutta Helena ei näyttänyt kuulevan hänen sanojansa. Hänen katseensa oli

kohti kaukaisuutta, ei sitä kaukaisuutta, joka oli aivan hänen

edessään, vaan toista näkymätöntä kaukaisuutta, joka oli huomattava

ainoastaan hänen sielunsa silmille.

Horn astui hiljaa lähemmä. Ulkona suhisivat nuoret lehdet, ja lehmusten

latvain välitse loisti Kassiopeian kultapunainen tähdistö. Äkisti

kääntyi Helena, ikään kuin olisi tuntenut Hornin polttavan katseen.

Hänen kasvoilleen levisi lempeä hymy. Martinov nousi äkisti.

-- Kiitoksia ja hyvää yötä, hyvä neiti, sanoi Horn äkisti; huomeiseen

asti!

-- Hyvää yötä, vastasi Helena, huomeiseen asti!

Ja he erosivat. Näytti siltä, kuin olisivat he molemmat peljänneet,

että sanat voisivat häiritä niitä ajatuksia ja tunteita, joita heidän

mielessään liikkui. Horn meni kotiinsa. Sinä yönä hän näki unta, että

oli löytänyt sen vanhan hopeatorven, jonka helinä oli kuusi sataa

vuotta sitte hurmannut hänen kotiseutunsa nuoria tyttöjä.