II.

Moskovassa, suuressa kaupungissa, jossa kaikkein slaavilaisten sydän

sykkii, Moskovassa, mahtavassa kaupungissa, jossa kukistumattomat

yleiset mielipiteet kirjoittavat niitä lakeja, jotka itsevaltias sitte

lähettää maailmaan, Moskovassa, pyhässä kaupungissa, jossa sadat

kirkot ojentavat kultaisia kupujansa sinitaivasta kohti, siellä soivat

tuhannet kellot helluntain, ihastuksen, kevään juhlaa. Paitsi tämä

kellojen jymisevä ääni, julisti kevään juhlaa myöskin sotilasmusiikin

helisevä soitto, kulkein pitkin Tverin bulevaardia. Ihastuksissaan

leivot sini-ilmoissa Petrovan puiston kukkivain nurmikkojen päällä

lauloivat kevään ylistystä. Kevättä kohisi joen ruskea vesi,

kulkeissaan poreillen kohti Volgaa, "Venäjän suurta äitiä Volgaa".

Petrovan puistossa vierivät vaunut toistensa jäljestä lakkaamattomassa

jonossa.

Tänään piti kaiken, mitä Moskovassa oli komeata, rikasta ja loistavaa,

lähteä ulos, ja Moskovassa on paljo näyteltävää sillä alalla. Tänään

se Moskovan ylhäinen maailma toi ilmi kevään vallan julkisen

tunnustuksensa. Kalleita vaunuja vetivät englantilaisissa,

ranskalaisissa ja venäläisissä valjaissa pärskyvät hevoset, välkkyvinä

sekä karvaltaan että varuksiltaan. Kuskit, toinen paksumpi toistaan,

tunsivat, että tämä oli heidän kunniapäivänsä; he vallan loistivat

viinasta ja ylpeydestä. Arvokkaasti ja kauniisti kantoivat he

riikinkukon höyhenillä koristettuja, mataloita hattujaan.

Vaunuissa istui komeita nuoria naisia, puettuina Pariisin viimeisimmän

muodin mukaan loistavan valkoisiin tylli- ja musliinipukuihin:

komeat kuin kukan terät, ilmaiset ja keveät kuin kevätpilvet. He

liikkuivat niin sulavasti ja vapaasti suurine kukka-, pitsi- ja

nauharuusu-taakkoineen, kuin ei tuo katoava komeus olisi koskaan

tuottanut heille eikä kellekään muulle mitään huolia eikä pään vaivaa.

He laskivat keskenään leikkiä, tervehtivät hymyillen ohi ajajia; iloa

oli ilmassa eikä sulava hymy ollut koditonna, Nuoret sydämmet sykkivät

jäntevästi ja voimakkaasti kureliiviseinämiä vastaan; säihkyvät silmät

ja punaiset huulet puhuivat, kukin kielellään, kevään ilosta, nuoruuden

onnesta.

Keskellä tätä kirjavaa, iloista joukkoa astuivat Horn ja hänen

ystävänsä Martinov Aldonin huvilaa kohti, puiston koillisosaan,

noutamaan neiti Hannaa päivälliselle. Sillä tänään, niin oli päätetty,

oli syötävä poissa kotoa jossakin kesäravintolassa, joita täällä on

paljo.

Erik Horn oli täysverisen skandinaavialaisen tyyppi: sinisilmäinen,

valkoverinen ja kaunisvartaloinen. Leveä otsa, leveä ja voimakas leuka

sekä ruotsalaiseen tapaan sovitettu parta tekivät hänet kerrassaan

toisen näköiseksi kuin se piiri, jossa hän nyt oleskeli. Isänsä

näköisyyttä hänessä oli hyvin vähä tahi ei yhtään; isän kasvojen

läpitunkeva viisaus ja jyrkkyys puuttui kokonaan pojalta. Jonkinlainen

vienous, naisellinen häveliäisyys, jopa välistä päättäväisyyden

puutekin olivat koko hänen olemuksensa pääluonteena. Se oli niin

selvästi näkyvänä, ett'ei edes hänen sotilaspukunsakaan eikä sen

mukainen käytöksensä voinut sitä peittää.

-- Me tulemme liian aikaisin. Sisareni ei varmaankaan vielä ole valmis,

sanoi Horn. Mutta kuules, jatkoi hän äkisti, kuka on tuo kaunis nuori

tyttö ratsain, tuo, jolla on sininen harso?

-- Missä, kuka? Ja Martinov katseli ajajain, ratsastajain ja kävelijäin

lainehtivaa joukkoa. Ei, hän ei nähnyt ketään, hän ei tiennyt.

-- Täällä on ahdasta ja alkaapa jo pölistäkin, sanoi hän, astukaamme

jotakin sivukäytävää, tuonne lammikolle päin.

Hän kääntyi sivukäytävälle ja Horn seurasi häntä. Vähän matkan päässä

suuresta tiestä, jota tuo kimalteleva ihmisjoukko kulki, löysivät he

lammikon luota mukavan puutarhasohvan, jota varjostava palsamipoppeli

levitti lämminneesen ilmaan suloista tuoksuaan. Heidän ja lammikon

välillä oli ainoastaan kapea ratsutie.

-- Me tulemme tosiaankin liian aikaisin, sanoi Martinov ja katsoi

kelloaan. Jos tahdot, niin ryhdymme selittelemään oloja ja henkilöitä

pataljoonassa. Horn mielihyvällä suostui ehdotukseen.

Martinov juuri paraikaa teki nuorelle päälliköllensä selkoa

pataljoonasta ja sen upseereista, kuin sitä paikkaa kohti, jossa nämä

kaksi herraa istuivat, kääntyi ratsastava nainen kevytjalkaisella,

omituisen punavärisellä ratsullaan, jäljessä puhlakka ratsupalvelija

papurikon hevon seljässä. Nuori nainen ratsasti erittäin sulavasti;

hepokin näytti tuntevan, mikä kaunis taakka sillä oli kannettavana: se

käveli sulavasti notkuvin askelin, taivutti kaulansa komean kaarevaksi

ja pärskyi mielihyvästä. Nuori neito oli hyvin kaunis, pieni pää lepäsi

vakavasti ja viehättävästi hienolla, taipuisalla kaulalla. Pitkä

sininen harso, leviten häilyvänä hatusta, ikään kuin kietoi häntä

ilmamaisella verholla, josta lämpöisen tummat silmät loistivat

ystävällisesti ja luottavasti koko maailmaa kohti.

Kevättuuli, ripeä liike ja häikäisevä valo antoivat hänen piirteilleen

väriä ja raikasta, kosteaa loistetta, joka vielä paremmin saattoi

hänessä nuorekkuuden, melkeinpä lapsellisuuden näkyviin. Yksi ainoa

suhdattomuus oli tuossa suloisessa muodossa: vienon surumielisyyden

piirre, joka värehti hienon, kauniin suun päällä.

Ratsastajaneidon lähestyessä sitä paikkaa, jossa Horn ja hänen

kumppaninsa istuivat, hypähti viimemainittu ylös ja tervehti häntä,

tosin kunnioittavasti, mutta kuitenkin melkoisen tuttavallisesti.

-- Hyvää päivää, Helena Nikolajevna, mikä ihana kevätpäivä.

-- Ahaa, Dimitri Semenovitsh, oletteko tekin ulkona kävelemässä. Neiti

katsoi hyvin pitkään Hornia, joka nousi ja odotti, että Martinov

esittelisi hänet, mutta turhaan.

-- Kuulkaas -- ja neito pidätti ratsuansa -- minä olen levoton,

kuinka käy huomeisen iltaman pääsylippujen. Oletteko te saaneet ne

sijoitetuiksi? Tiedättekö, kyllä käy vaikeaksi saada niin monta sijaa

täytetyksi. Kaunis ilma houkuttelee ulos koko maailman. Kuinka monta

teillä on jäljellä?

-- Kaksi, vastasi Martinov puoliääneen. Horn ei voinut kauemmin

vastustaa kiusausta, vaan yhtyi puheluun.

-- Korkeasukuinen neiti, sallitteko minun, vaikka olenkin muukalainen,

käyttää niitä kahta lippua?

Nyt vasta näytti Martinov tajuavan velvollisuutensa.

-- Ah, Helena Nikolajevna, sallikaa minun esitellä teille meidän uusi

komentajamme, minun ystäväni, Erik Stålsköld Horn vapaaherra, Helena

Nikolajevna Chamitov.

Översti riensi esiin, tervehti kauniisti neitoa ja sanoi:

-- Suurimmalla mielihyvällä me, sisareni ja minä, käytämme ne liput.

Iltamahan on hyvää tarkoitusta varten vai kuinka?

-- Hyvää tarkoitusta varten, tietysti, eikö Dimitri Semenovitsh ole

sitä kertonut teille? Te tuotte myös sisarenne, sitä parempi -- ja koko

hänen muotonsa loisti ilosta, joka kaikki vaikutti hyvin suuresti

Horniin. -- Terve tuloa, herra översti, terve tuloa, te tulette

istumaan samassa looshissa kuin me, minä ja tätini, mademoiselle

Dorinne Koshelsky. Meille on oleva hyvin mieluista tehdä tuttavuutta

teidän kanssanne.

-- Minä kiitän, sanoi Horn kohteliaasti ja aikoi juuri lisätä vielä

pari sanaa, kuin Helena Nikolajevnan ratsu, säikähtäen polkupyörällä

ajajaa, joka varomattomasti mennä suhahti aivan vieritse, hypähti -- ja

pois sitä mentiin täyttä laukkaa. Pitkä harso kohosi taakse ja näytti

metsän kevätvihreyttä vasten ainoastaan selväväriseltä siniviirulta.

-- Hyvänen aika, eihän hänellä vain käyne pahoin, sanoi Horn

levottomasti, varjosti kädellään silmiänsä ja hätäillen katsoi pois

lentävää neitoa. -- Kirotut polkupyörät.

-- Oh, ei vaaraa; jos oikein tunnen Helena Nikolajevnaa, niin hän kohta

kyllä masentaa Almandinensa. Se on hänen mielikkiratsunsa. Helena

Nikolajevnalla on suonissaan kasakin verta.

Kasakin verta! ne sanat vaikuttivat vastenmielisesti nuoreen överstiin.

-- Miksi et tahtonut esittää minua hänelle, sinä vanha kumppani?

-- Enkö tahtonut? Tietysti minä tahdoin.

-- Etkä sinä ole virkkanut niin mitään hänen pääsylipuistaan ja vielä

vähemmin iltamasta.

-- En, Erik Aleksandrovitsh, sanoi Martinov, pakollisesti hymyillen.

Minä olen sinulle nyt kaksi kokonaista päivää kertonut kaikkea, niin

kaikkea mahdollista, ja kuitenkin sinä vaadit minua vastuusen siitä,

mitä en ole puhunut. Onko se oikeuden mukaista?

Horn hymyili. -- Kelvottoman kaunis tyttö hän on, se Helena

Nikolajevna. Näitkö, kuinka päivänpaisteiseksi hän muuttui, kuin minä

mainitsin, että sisareni tulee myös. -- Mutta kuulehan, hänen nimensä

on Chamitov, no, sittehän hän on teidän entisen rykmentinpäällikkönne

tytär.

-- Niin, hänen isänsä on ruhtinas Nikolai Konstantinovitsh Chamitov,

sanoi Martinov.

Miten kummallista. Hornista tuntui, kuin Martinov olisi vastahakoisesti

antanut näitä tietoja.

-- Mutta et sinä häntä ruhtinattarena minulle esitellyt.

Martinov nauroi. -- No mutta, tämähän on oikea tutkistelu, enkö sitä jo

sanonut? No ruhtinas ja ruhtinas -- hän nauroi pilkallisesti -- on

niilläkin eroa, ja tämä ... hm. Ei hänen sukunsa ole samettikirjassa

Kremlissä. Se suku kuuluu noihin Kaukaasian tatarilaisiin

ruhtinassukuihin, jotka Katarina II:sen aikana antautuivat Venäjän

alammaisuuteen ja ovat sitte anastaneet itselleen ruhtinaan arvon.

Sellaisia, senhän itse paraiten tiedät, on siellä alhaalla kuinka monta

hyvänsä, ruhtinaita, joilla ei ole muuta kuin yksi teltta ja yksi

hevonen. Muuten oli rykmentinpäällikön isoisän isoisä haidamak, erään

muhamettilaisen kasakkiheimon päällikkö, joka sata vuotta sitte

rosvoillen retkeili niillä seuduin, jossa nyt Orenburg on. Sillä

vaikka, kuten tiedät, Orenburgia katsottiin jo Elisabet Petrovnan

aikana täydellisesti kukistetuksi, niin tuskinpa siellä siltä Venäjän

valta oli voimassa ennen kuin viiden kymmenen vuoden kuluttua. Niin

tosiaan, hänestä, siitä kantaisästä, jolla muuten oli tuo vähän

kummallinen nimi Haidulla, tiedän kertoa hupaisen jutun, minä kuulin

sen vanhalta ruhtinaalta, meidän entiseltä rykmentinpäälliköltä

itseltään. Tahdotko kuulla sen? Ja Martinov oli jo jälleen kokonaan

tointunut äskeisestä hämmennyksestään.

-- Tässä piilee jotakin, sanoi Horn itsekseen -- ensin erittäin

vaitelias, sitte puhelias. Ääneensä lausui hän: minäkö en kuuntelisi,

kuin Dimitri Semenovitsh Martinov kertoo. Muistathan, mitä meillä oli

tapana sanoa Varsovassa: Martinov on runoilija. Minä riipun suussasi,

sanoo tatarilainen, ala!

-- Kiitos hunajasta. Otahan papyrossi, tässä on tulta. Martinov asettui

mukavasti sohvalle, heitti toisen polvensa toisen päälle, tuprutteli

papyrossiansa ja alkoi: Niin, näetkös, tämä Haidulla, Nikolai

Konstantinovitshin isoisän isä, oli monta vuotta käynyt pikku sotaa

keisarinnan joukkoja vastaan; se oli Katarina II:sen aikana. Viimein

kävi samoin, kuin aina on käynyt näille villeille ja nyt viimeksi

Achalin tekeläisille ja Samarkandin tatarilaisille Kauffmannin

sotaretken aikana. Vaikka olivatkin urhollisia, kukistuivat he. Ollen

viekas kuten itämaalaiset ainakin ja verraton valtioviisas, teki

Haidulla vanhus samoin, kuin Samarkandin kaani nyt on tehnyt: hän

ryhtyi rauhan hieromiseen. Kuin oli kaksi vuotta lakkaamatta lähetelty

sanansaattajia lahjoineen ja pitkine itämaisine, sananlaskuista ja

runollisista kuvista kirjavine kirjoituksineen, johduttiin viimein itse

asiaan. Haidullan tuli saada kahden kymmenen tuhannen ruplan

vuosieläke, ruveta jonkinlaiseksi liittovasalliksi ja ottaa aulaansa

venäläistä varustusväkeä. Lyhyesti sanoen: vastarinta oli kukistettu.

Mutta Haidulla vanhus meni vielä pitemmälle: eräitä melkoisia etuja

vastaan lapasi hän kääntyä kristinuskoon.

Keisarinna lähetti aroille hovipappinsa, isä Osipin, ja hovimaalarinsa

Lampin. Tunnethan mielevän Lampin, hänet, joka on maalannut Katarinan

muotokuvan, sen, joka on Talvipalatsissa ja vielä tänäkin päivänä

saattaa kenen hyvänsä, joka sen näkee, vähän päästä pyörälle. Kuuden

kuukauden kuluttua palasi maalari ja toi Haidulla vanhuksen kuvan, joka

oli tehty sen kokoiseksi, kuin hän todella oli. Millainen kuva! Lempo

vie jos ei vielä tänäkin päivänä pelota tuo vanha rosvo. No, ehkäpä

saat sen joskus nähdä Nikolai Konstantinovitshin luona.

Kuin muotokuva näytettiin Hänen Majesteetillensa keisarinnalle,

kerrotaan hänen sanoneen: Lampi, te olette tehnyt tehtävänne hyvästi,

mutta kuinka menestyy minun hovipappini työ? Lampi vastasi kuin

kohtelias hovimies ainakin: Teidän Majesteettinne, haidamak kyllä antaa

kastaa itsensä, mutta hän tahtoo muutamia pieniä muutoksia uskonoppiin

tahi oikeammin siveysoppiin, ja niistä hän pitää itsepäisesti kiinni,

ja kunnianarvoinen isä Osip on neuvoton ... hän pyytää tarkempia

ohjeita.

-- Mitä tahtoo sitte "serkkumme", ruhtinas Haidulla?

-- Hän tahtoo pitää haareminsa.

Vieno ivanauru kirkasti keisarinnan kasvot ja syvät sinisilmät

säihkyivät pidätetystä ilosta. Sitte kääntyi hän puoliksi ja sanoi

paljon tarkoittavalla äänellä: Prinssi Orlov, lähettäkää isä Osipille

käsky kastaa se vanha shakaali. Ja hovilla oli huvia siitä pikku

tapauksesta koko viikon ajaksi.

Mutta kuin shakaali oli kastettu, kiukustui hänen kansansa. Haidulla,

jonka nimenä nyt oli Aleksander, karkoitettiin pois aavikoilta

monilukuisen perheensä kanssa, hän tuli tänne Moskovaan ja sai täällä

vanhan rappeutuneen linnan, jossa se perhe asuu vieläkin. Poika Yrjö

pantiin paashikouluun ja meidän valtiomiehemme käyttivät häntä sitte

kruunun tavoittelijan nimellisenä, pitääkseen yllä riitoja hänen

heimossaan tuolla entisillä aavikoilla. Suureksi suosion osoitukseksi

sai hän jossakin tilaisuudessa ottaa vastaan isänsä, vanhan shakaalin,

muotokuvan, joka muuten oli hylkynä, jossakin Talvipalatsin nurkassa.

-- No, mitä hänestä sitte tuli?

-- Pojastako?

-- Niin Haidulla Aleksanderin pojasta, Yrjöstä.

-- Kenraali hänestä tuli. Mutta hän ei kuitenkaan voinut koskaan päästä

vapaaksi haaremin ajatuksista, vaan pani toimeen häväistysjuttuja, ja

ihan varmaan olisi koko suku joutunut rappiolle, ell'ei joku

suurruhtinas olisi ollut kummina hänen pojallaan Konstantin

Georgevitshillä. Tätä Konstantinia holhoili milloin kukin ruhtinas, ja

hän olikin tosiaan aika mies; viimein pääsi hän intendenttiviraston

päälliköksi ja kokosi aika lailla rahaa. Hänen pojastaan, meidän

Nikolaistamme, tuli rykmentinpäällikkö, mutta hän otti eron tahi

oikeastaan hänet erotettiin virastaan pari vuotta sitte. Muistathan

vetovoiman lain. Niinpä niin, ne kerrokset, joista hän on alkuisin,

vetävät häntä sinne jossa hänen kotonsa oikeastaan onkin. Hän osasi

olla hyvinkin hieno ja komea nuorempana, siisti kuin kissa, kaunis kuin

paratiisilintu, se oli kaikki opittua, vaan nyt, kuin hän jo on vanha,

niin...

Mutta Hornia ei miellyttänyt Dimitri Semenovitshin kertomuksen loppuun

kuuleminen. Kaunis, nuori neito oli tehnyt häneen syvällisen

vaikutuksen, hän oli vieläkin näkevinään akaasiain vaaleaa vihreyttä

vasten hänen lumoavan kuvansa. Että tällä hienolla, ilmaisella

olennolla olisi mitään yhteyttä tuon ylhäisen roskaväen, tuon

tatarilaissuvun kanssa, jonka historia oli lyhyissä, voimakkaissa

piirteissä juuri ollut hänen nähtävänänsä, se tuntui Hornista

vastenmieliseltä. Että kaikki tuo nuoruuden ja kauneuden ilmestys,

joka, vaikka se jo oli kadonnut, yhä vielä kajasti hänen silmissään

valkoruusuna tahi sellaisena kuin mantelikukan terä, tulisi vedetyksi

alas, se tuntui hänestä vaistomaisesti tuskalliselta.

-- Lähtekäämme, Dimitri Semenovitsh, sanoi hän lyhyeen. Sinä syöt

meidän kanssamme Jarissa, vai kuinka?

Dimitri katsoi tutkivasti kumppaniinsa.

-- Olkoon menneeksi Jarissa. Mutta vapaaherratar, sinun sisaresi meidän

pitää ensin noutaa.

He läksivät astumaan polkua pitkin, tulivat suuren lammikon rantaan,

jonka päällä pääskyset lentelivät, riemuisesti viserrellen, ja

kääntyivät taas suurelle tielle, jota pitkin vaunujono juhlallisen

hitaasti kulki entiseen tapaansa. Samassa he näkivät Helena

Nikolajevnan punaisella ratsullaan keskellä kiehuvaa joukkoa; hän

tervehti viehättävästi piiskallaan, hymyili voittoisesti ja läjäytti

ratsuaan.

Silmänräpäyksen ajan näki Horn sinistä harsoa ja tunsi outoa ahdistusta

ja sääliä neitoa kohtaan, joka sitä kantoi. Hän ajatteli itsekseen:

niin rakastettava ja hieno, ja kuitenkin sellainen kuorma raakoja,

likaisia muistoja ainiaaksi kytkettynä hänen sukunsa nimeen. Melkein

vihamielin sanoi hän:

-- No, Dimitri Semenovitsh, mutta tyttö, tyttö itse, mitä sinulla on

hänestä sanomista?

Martinovilta ei jäänyt huomaamatta Hornin puheessa piilevä pieni

piikki. Iloisesti vastasi hän:

-- Erik Aleksandrovitsh, tahdotko tietää, mitä minulla on sanomista

hänestä? No, saathan itse nähdä Helena Nikolajevnan huomenna. Sen

verran minä vain sanon, että hänellä on selvä pää ja että hän tietää ja

osaa enemmän kuin hänen ikäisensä tytöt tavallisesti.

Horn työnsi sivulle vaaleat viiksensä ja hymyili hiljaa itsekseen. Nyt

he jo olivat Aldonin huvilan luona, Neiti Hanna seisoi odotellen

kuistilla, valmiina lähtemään.

-- Olemmeko antaneet teidän armonne odottaa? huusi Martinov ranskaksi

orapihlaja-aidan ylitse, joka oli huvilan ja suuren tien välillä.

-- Ehkä minuutin, vastasi Hanna; vaunut ovat valmiit, minä tulen heti.

Kohta sen jälkeen istui koko seurue landoo-vaunuissa, ajaen

hölkkäjuoksua Jaria kohti.

Jar on Moskovassa eräs ulkoravintola, joka on ainoastaan hyvin

edullisen asemansa ja muinaismuistojensa tähden voinut pysyä

sellaisessa arvossa, että siinä kauneina vuodenaikoina käy niitäkin,

jotka muuten ovat hyvin tarkkoja paikan valinnassa. Se on aivan

Petrovan puiston portin ulkopuolella viertotien varrella, joka vie

sieltä avaran Hodinin tasangon halki.

Jarissa on Pushkin viritellyt kanneltansa ja laulanut laulunsa

Antshar-puusta. Siellä hän, innostuneena mustalaistyttöjen lauluista

ja sampanjasta on sepinnyt sen juomalaulun, joka kultakirjaimin

piirrettynä, marmoritauluihin vielä tänäkin päivänä koristaa erästä

tämän ulkoravintolan pikku huonetta. Talvisaikaan alkaa elämä täällä

vasta puoliyöstä ja päättyy useimmiten vasta silloin, kuin harmaa

talviaamu jo koittaa äärettömälle tasangolle. Keväällä muuttaa Jar

tuon nurinpuolisen luonteensa ja on sitte pysähdyspaikkana iloisille

sekä mies- että naisurheilijoille ja perheille. Jarissa on pieni,

syreeni- ja akaasia-aidoilla ympäröity, avonainen katos, ja siihen

asettuivat meidän ystävämme. Puhelu kävi Ranskan kielellä, jota

Martinov ei kuitenkaan osannut täydellisesti.

-- No, sisko Hanna, sanoi Horn, kuin päivällisen tilaus oli tehty, minä

olen sitonut sinun aikasi huomiseksi. Huomennahan se juhla on, Dimitri

Semenovitsh?

-- Mikä juhla? kysyi Hanna. Minulla ei ole muassa muita kuin

matkapukuja.

-- Tiedättehän ehkä, hyvä neiti, että suuri tulipalo on raivonnut

eräässä kylässä muutamien peninkulmien päässä Moskovasta, jossa

pataljoona oli viime kesänä. On toimitettu keräyksiä vahinkoa

kärsineiden hyväksi, ja muutamat rykmentin upseerit ynnä joukko

ylimysnaisia on pannut toimeen kilparatsastuksen kilpa-ajoradalla

tuolla Hodinin kentällä. Siitä tulee vain harrastajain näytäntö, vähä

ruusu- ja tanssiratsastusta ja ainoastaan yksi esteratsastus, ei muuta

kuin pieni paraadi. Ehkä teitä, hyvä vapaaherratar, huvittaa sen

näkeminen, arvelen minä. Lippuja myövät vähitellen Helena Nikolajevna,

minä ja pataljoonan upseerit.

-- Niin, ja mikä Helena! keskeytti Horn. Hän istuu ratsun seljässä kuin

perho häilyvällä korrella, kaunis siniperhonen. Hänellä oli kaksi

lippua omaan looshiinsa, ja minä otin ne; olisitpa nähnyt, kuinka

iloiseksi hän tuli, kuin minä lupasin tuoda sisareni kanssani.

-- Vai niin, sanoi Hanna, heikosti hymyillen, mikä suku se on?

Ennen kuin Martinov ehti vastata, selitti Horn:

-- Hyvä suku. Isä oli täällä rykmentinpäällikkönä, ja Helena

Nikolajevnalla on kanssansa täti, eräs Koshelsky.

-- Minä pyydän teitä, vapaaherratar, olemaan peljästymättä, kuin näette

tädin: hän on epäilemättä hyvin kunnianarvoinen nainen, mutta meillä

pataljoonassa oli tapana sanoa häntä rautalankanaiseksi.

-- Mitä? Rautalankanaiseksi!

-- Niin, näettekös, hänessä on kaikki kätkettynä läpipääsemättömän

salaperäisyyden verhoon. Hän on hyvin yhdistetty rautalangoista ja

puuterista, jota paitsi hänessä on vähä punaista ja mustaa sekä vähä

kutakin, niin, ymmärrättehän, ja sitte hän pukeutuu niin...

-- Mutta hyvänen aika, sanoi Hanna, te kuvaatte häntä semmoiseksi, että

minä tuskin luulen voivani tulla.

-- Oh, sanoi Horn vähän kärsimättömästi, tiedäthän, että Martinov on

runoilija, hän käyttää voimakasta väritystä. Tietysti sinä voit tulla

mukaan -- ja hänen tavallinen varovaisuutensa ja päättämättömyytensä

olivat kerrassaan kuin pois puhalletut.

Martinov hymyili niin, että sitä saattoi selittää kuinka hyvänsä. --

Epäilemättä voitte tulla mukaan, sanoi hän viimein, huomattuaan Hornin

tyytymättömyyden.

-- Niin, ja nyt saat kerralla nähdä Moskovan koko kauniin maailman,

juuri ennen lähtöäsi. Niin tosiaan, sisareni tahtoo lähteä jo

ylihuomenna iltajunalla.

-- Nytkö jo? Niinkö vähän Moskova teitä sitte miellyttää?

-- Ei, mutta minä en voi jättää niin kauaksi vanhaa isäämme yksinään,

ja sitä paitsi ... niin, minä luulen terveytenikin täällä huononneen.

Minun täytyy lähteä.

-- Niin, minulle se kyllä on ikävä, sanoi Horn, mutta kiitos hyvästä

avusta, ja maljasi nyt. Ennen syksyä olen minäkin kotona. Tiedätkös

mitä? Luulenpa, että menen huomenna tervehtimään Nikolai

Konstantinovitshia, entistä rykmentinpäällikköä. Upseerit kai

seurustelevat siellä vai kuinka?

-- Kas vain, Erik Aleksandrovitsh, sanoi Martinov nauraen, Helena on

valloittanut Pariksensa. Sinähän olet aivan hurmautunut. Se muuten

sopii erinomaisesti; kaikki pataljoonan upseerit ovat huomenna

toimessa. Erik Aleksandrovitsh siten saa olla ruhtinattaren

palvelijana.

Päivällinen syötiin ilomielin. Tuntia myöhemmin istuivat sisarukset

Aldonin huvilan kuistilla, puhellen Suomesta, kodista, isästä, joka oli

toimittanut vanhan kartanon sukuperinnöksi, sekä sen muutoksen

seurauksista heille sisaruksille. Samalla katselivat he kävelijöitä,

jotka vielä kauan senkin jälkeen, kuin aurinko jo oli laskeutunut,

astuskelivat puiden tuuheain latvojen alla, nauttien kevätyön

lienteyttä, puiston suloista viileyttä ja sulavaa musiikkia, joka

Mauritanian konserttisalista tulvi yli seudun ja sekautui kukkivien

kastanjain ja narsissein tuoksuun.