nähdä kaikenlaisia sairaloisia näkyjä, joissa hän uskoi _manalaisten_
hänelle ilmestyvän. Kenelle sellaista oli tapahtunut, hänet luultiin
_saivo_-hengen valinneen välittäjäksi itsensä ja maan päällä elävien
ihmisten välillä. Henki näyttäytyi usein näkyväisessä muodossa
tullessaan kutsumaan asianomaista noidan virkaan. Joskus tämä
kutsuminen tapahtui unessa tai päihtymyksentilassa. Kun noidan haltiat,
joita nimitettiin _noaidde-gadse_ ("noitakansa") pyrkivät nuoren miehen
palvelukseen, perustivat he usein vaatimuksensa siihen, että olivat
ennen palvelleet hänen isäänsä ja tämän isiä. Jolleivät he saaneet
häntä hyvällä suostumaan, käyttivät he uhkauksia, jopa väkivaltaakin.
Mainitaanpa tapauksia, jolloin haltiat siihen määrään vaivasivat
asianomaista henkilöä, että varhainen kuihtuminen ja kuolemakin oli
seurauksena. Siinä tapauksessa, että lappalainen mielihyvällä suostui
henkien kutsumukseen, olivat nämä hänelle suopeita, antoivat hänelle
apuaan, opettivat hänelle loitsimistaitoa, harjoittivat häntä
joikumisessa sekä neuvoivat, miten oli meneteltävä uhritoimituksissa.
Tämä koulutus tapahtui joko maan päällä jossakin yksinäisessä paikassa
taikka saattoi henkihaltia oppilaansa itse _saivoon_ kuulemaan
maanalaisten suurnoitien viisautta. Kun lappalainen ensikerran
elämässään sai haltian, käyttäytyi hän Lundiuksen mukaan puolen vuoden
ajan kuin heikkomielinen; hän ei voinut sietää vaimoaan, lapsiaan eikä
palvelusväkeään, vaan nauttimatta mitään ravintoa harhaili yksinään
metsissä ja tuntureilla.
Saatuaan sekä haltioiltaan että vanhemmiltaan kaikki noidantoimessa
tarvittavat tiedot, vihittiin tietäjä virkaansa erityisillä vanhan
tavan mukaisilla menoilla. Jessen antaa meille teoksessaan kuvauksen,
miten tämä toimitus tapahtui Norjan Lapissa. Jouluyönä, jolloin
kaikkien henkien ajateltiin olevan liikkeellä, kokoontuivat vanhat
ammattinoidat kokelaan asuntoon. Saadakseen tietää, oliko
vasta-alkavalla tietäjän virkaan kuuluvia taipumuksia, kokeilivat he
siten, että yksi vanhoista noidista kävi hänen kanssaan istumaan kodan
oven suulle niin, että heidän jalkansa olivat sisäkkäin. Nuori noita
alkoi nyt joikua ja lyödä rumpua. Jos haltiat tällöin saapuivat
paikalle ja nuori kokelas yksin huomasi, kuinka ne astuivat heidän
jalkojensa yli kotaan, vaan vanha noita ei sitä tuntenut, vaikka muista
merkeistä tiesi niin tapahtuneen, silloin kokelas nimitettiin noidaksi,
ja siitä päivästä alkaen oli jokaisen hänet siksi tunnustettava.
Vahvistaakseen itseään voimia kysyvään virkaansa oli nuorella noidalla
tapana nauttia n.s. _saivo_-vettä, jota saatiin pyhästä vuoresta.
Myöhempää lienee erityinen kastetoimitus, "noidankaste", jolla tietäjä
vihittiin virkaansa.
Koko elämänsä aikaa ei noita kuitenkaan saattanut olla vaikeassa
virassaan. Tavallisesti hän tuli kelvottomaksi jo 50 vuoden ikäisenä,
jonka jälkeen ei kukaan enää pyytänyt häntä mihinkään tärkeämpään
toimeen. Mutta sitäkin ennen hän voi virkansa menettää, sillä noidalta
uhripappina vaadittiin, että hänen ruumiinsa oli kaikin puolin
virheetön; hampaankin menettäminen pidätti hänet noidan toimista.
Niin pian kuin lappalainen julkisesti oli vastaanottanut tietäjän viran
ja arvon, alkoivat haltiat yhä tuttavallisemmin seurustella hänen
kanssaan. Ne ilmestyivät hänelle milloin missäkin muodossa, joskus
vanhuksen tai naisen, joskus lappalaispukuisen pojan tai kyynärän
kokoisen kääpiön, joskus eläintenkin muodossa. Tällaisia haltioita,
sanoo Lundius, oli muutamilla kolme, muutamilla neljä, viisi jopa
yhdeksänkin. Että ne olivat vainajien henkiä, voi päättää siitä, että
niiden uskottiin asuvan pyhissä vuorissa. J. Kildal sanoo noidalla
olleen haltioita kahdessa, kolmessa tai neljässä vuoressa.
Näitä henkiä noita saattoi käyttää mielensä mukaan palvelukseensa.
Hänen ei tarvinnut muuta kuin joikua, niin ne saapuivat hänen
luoksensa. Kun hänen tuli matkustaa vierailla seuduilla, seurasivat ne
mukana uskollisina oppaina. Metsästys- ja kalastusretkillä olivat ne
hänen suojelushenkiään ja osoittivat palvelustansa antamalla runsaan
saaliin. Myös omaisuudesta ja porolaumoista ne pitivät huolen. Kun oli
lähdettävä kaukana sijaitsevalle markkinapaikalle, lähetti noita
haltiansa edeltäpäin tiedustelemaan, joko kauppiaat olivat saapuneet.
Hetken perästä palasi haltia ja ilmoitti, miten oli asianlaita. Samoin,
jos noita oli poissa kotoa, vaikka kuinka kaukana, hankki hän haltiansa
kautta tiedon omaisistaan ja porolaumoistaan. Myös tulevista
tapahtumista saattoi haltia antaa tietoja omistajalleen. Näistä ja
etäisistä seuduista tietoja hankkiva haltia ei ilmeisesti ollut muu
kuin noidan oma helposti liikkuva "sielu". Sitä valaisee muun muassa
Tornaeuksen kertoma tapaus. Kun hän kerta nuhteli erästä lappalaista
tämän taikauskoisten menojen takia, niin tämä silloin heti tiesi
ilmoittaa hänelle kaiken, mitä hänelle Lapin-matkallaan oli tapahtunut,
ja väitti, ettei hän sille mahtanut mitään, että sai kaikenlaisia
näkyjä.
Noita saattoi käyttää haltiaansa myös vihamiehiänsä vastaan.
Kun kaksi noitaa riitaantui keskenään esimerkiksi markkinoilla
juovuspäissä, tahtoivat he näyttää toisilleen, kummalla heistä oli
voimakkaampi haltia. He asettuivat silloin vastatusten ja rupesivat
loitsimaan. Tällöin uskottiin heidän haltiansa taistelevan keskenään
porohärän muodossa. Se, jolla oli voimakkaampi haltiahärkä, pääsi
kilpaloitsinnassa voitolle. Taisteluun käytettiin myös noidan lintua
_vurnes-lodde_ ("v.-lintu"), josta Forbus sanoo, ettei se ollut "mikään
jumala, vaan paha lintu, jonka lappalainen lähettää vihamiestään tahi
toista noitaa vastaan, kun hänen on taisteltava tämän kanssa".
Noidan haltiaa Lundins sanoo Ruotsin lappalaisten nimittäneen _sueje_.
Se seikka, että tämä saattaa pukeutua kalan, linnun ja käärmeen
muotoon, osoittaa, että saeje-eläimet Ruotsin Lapissa vastaavat niitä
noita-eläimiä, joita Norjan lappalaiset kuvittelivat avustavan
tietäjää, kun hänen tainnostilassa tuli käydä tuonelassa. Sellaisia oli
_saivo-sarva ("s.-poro"), saivo-lodde_ ("s.-lintu"), _saivo-guole_
("s.-kala") ja _saivo-gärmai_ ("s.-käärme"). Muutamien lähteiden
mukaan niiden uskottiin asuvan pyhissä vuorissa, senvuoksi esiintyy
niiden nimissä _saivo_ sanan sijalla toisinaan myös _passe-väre_ ("pyhä
vuori") esim. _passe-väre-sarva._ Lieneekö tämä kuitenkaan ollut
lappalaisten alkuperäinen käsitys? J. Kildal, joka olettaa näiden
eläinten asuvan pyhissä vuorissa, huomauttaa samalla, miten ne erosivat
vuorenväestä: "Noidalla on monta _passe-väre-olmaita_ ja monta
_passe-väre-neidaa_, niin että jos hänellä on neljä _passe-värea_, on
hänellä _passe-väre-olmai_ ja _passe-väre-neida_ jokaisessa niistä;
mutta noidalla ei tavallisesti ole muuta kuin yksi _passe-väre-lodde,_
yksi _passe-väre-guole_ ja yksi _passe-väre-sarva_". Forbus kiinnittää
myöskin huomiota siihen että "_saivo-guole_ ei kuulu maanalaisiin
jumaliin, vaikkakin hänen tointaan ja palvelustaan käytetään
_jabme-aimoon_ mentäessä". Selvästi näkyy, että nämä eläimet olivat
_sielu-eläimiä_, joiden muotoon noidan sielun ruumiista irtauduttuaan
uskottiin pukeutuvan. Porohärkänä se kiiti maita myöten, lintuna se
lensi ilman halki, kalana sukelsi vetten läpi, käärmeenä luikerteli
maan sisässä. Samaa todistaa seuraava J. Kildalin kuvaus: "Kun kaksi
noitaa ovat kumpikin laskeneet sarvansa taisteluun toisiaan vastaan,
niin tapahtuu, että mikäli taisteleva _sarva_ voittaa tai häviää,
sikäli sama noita saa voiton tai tappion; jos toinen _sarva_ puskee
toiselta sarven, silloin sairastuu se noita, jonka sarvan sarvi
katkesi; jos toinen sarva tappaa toisen, silloin kuolee se noita, jonka
sarva sai surmansa. Tässä taistelussa tapahtuu myös siten, että yhtä
väsyneeksi ja uupuneeksi kuin kamppaileva sarva käy, yhtä väsyneeksi ja
uupuneeksi käy myös noita, jonka puolesta sarva taistelee". Sama
kertoja mainitsee myös, että, kun noita lankee loveen, "matkustaa
hän _passe-väre-guolessaan jabme-aimoon_", ja kun hän herää
horrostilastaan, silloin "on _passe-väre-guole_ tuonut noidan
vahingoittumattomana _jabme-aimosta_ takaisin tämän ruumiiseen". Jessen
tietää lisäksi kertoa, että "mitä voimakkaammin noita saattoi joikua,
sitä pitempi oli hänen käärmeensä". Huomattava on myös, että
suomalaisillakin on tarinoita siitä, miten lappalainen lentää lintuna
ilmassa; kun sellaisen linnun ampuu, putoaa lappalainen maahan. Forbus
nimittää näitä haltia-eläimiä, joita toisinaan näkee noitarummullakin
kuvattuna yhteisellä nimellä "noidan _varjoksi_". Paasosen mukaan
_sueje_, kuten olemme maininneet, lienee alkujaan merkinnyt ihmisen
"haamusielua, varjoa".
Muuntelemistaito oli noidan haltialle tarpeen varsinkin manalassa
suoriutuakseen siellä kaikista vaikeuksista, etenkin jos sen oli
tuotava takaisin jonkun sairaan sielu, jonka manalaiset, tämän
liikkuessa ulkona ruumiistaan, olivat vanginneet ja riistäneet
tuonelaan. Vainajat näet olivat usein varsin vastahakoisia luopumaan
saaliistaan. Lundius sanoo, että maanalaiset henget tietävät jo
edeltäpäin, koska noita aikoo tulla heidän luokseen. Tällöin he tarkoin
telkeävät ovensa, mutta taitava noita löytää kuitenkin aina jonkun
reiän, mistä hänen sielunsa saattaa pujahtaa sisälle. Usein syntyy
ankara ottelu maanpäällisen ja maanalaisen noidan välillä, kunnes
tuonelaiset vihdoin määrätystä uhrista suostuvat sovintoon. Kun asia on
päätetty, tuo noidan haltia asianomaisen sielun jälleen kotipaikalleen
vuorien ja laaksojen kautta suurella vauhdilla niin, että hiekka ja
kivet sinkoavat heidän ympärillään.
Manalaan sanoo Forbus noidan menneen myös, kun hänen oli tuotava joku
sukulaisistaan, isä, äiti tai muu henkilö maan päälle sekä asetettava
hänet paimentamaan poroja määrätyllä tunturilla yhden, kahden, kolmen
tai neljän vuoden ajaksi, jona aikana vainajalle oli vuosittain
uhrattava.
Lappalaisten noita-uskolle, samoinkuin heidän seita-palvonnalleen,
voidaan löytää vastineita myös samojedien uskonnosta. T.V. Lehtisalo,
joka kielitieteellisten tutkimusten ohella on muistiinpannut
runsaasti uskonnollisiakin käsityksiä ja menoja, ilmoittaa, että
samojedi-noidankin sielu henkimatkallaan pukeutuu, miten tarve
kulloinkin vaatii, linnun, kalan, käärmeen y.m. muotoon. Samojedit
uskovat lisäksi, aivan kuin lappalaiset, että noitain haltiat
taistelevat keskenään esim. porohärän muodossa. Kaikesta päättäen on
lappalaisten noitausko ikivanhaa, suomalais-ugrilaisille ja
samojedeille yhteistä kulttuuriperua.
Paitsi mainittujen eläinten haahmossa uskottiin lappalaisnoidan sielun
voivan lentää vielä _tuuliaispäänä_, minkä uskon jätteitä on
Suomessakin muistiinpantu, sekä _tulena_.
Tulena kulkemisesta on Randulfin muistiinpanoissa mielenkiintoinen
tiedonanto. Kun kaksi lappalaista riitaantuvat keskenään, asettuvat he
maahan ja alkavat joikua, että heidän _saivonsa_ lähettäisivät heille
heidän "valonsa" (_tshuovgganas_). Tämä on tulta, joka tulee Orionista
(Kalevanmiekasta) ja lentää ilmassa revontulena. Kun nyt "valot"
kohtaavat toisensa taivaalla, taistelevat ne keskenään. Tällöin
kumpikin noita kuullessaan ilmasta kauheata melua ja räiskynää
heittäytyy maahan kasvoilleen joikuen kiihkeästi saivoaan, jotta hänen
"valonsa" voittaisi. Kumman tuli vihdoin heikkenee, hän sairastuu; jos
se tykkänään sammuu, perii noidan kuolema. Tulena liikkumisesta johtuu
suomalaisten lappalaiselle noidalle antama nimitys "tulilappalainen".
Noidan ja noidan välillä, joita suuressa lappalaiskylässä saattoi olla
kolme tai neljä, oli joskus hyvinkin huomattava arvoeroitus olemassa.
Oikein väkevän ja karaistuneen tietäjän uskottiin voivan tehdä mitä
ihmeellisimpiä tekoja; hän saattoi vahingoittumatta pitää kädessään
hehkuvaa kiveä, heittäytyä tuleen y.m.
Olsen sanoo lappalaisten luontoaan nostattaakseen käyttäneen myös
eräänlaista "noidan juomaa" (_noaidde-jukkamus_), joka valmistettiin
koivuntuhkalipeästä tai sekoittamalla veteen hylkeenrasvaa sekä kalojen
päitä ja sisälmyksiä. Tätä nauttimalla noita voi karaista ruumistaan
siihen määrään, että hän saattoi iskeä kirveellä otsaansa tai rintaansa
vahingoittumatta. Teräs ja tuli eivät pystyneet hänen ihoonsa eivätkä
vesi ja myrsky voineet häntä tuhota ja, jos hän oikein runsaasti nautti
mainittua taikajuomaa, voi hän vaatteet riisuttuaan istua hehkuvalle
tulisijalle sekä ripottaa tulta ja palavia hiiliä ylitsensä ilman
mitään vaaraa. Sama kertoja mainitsee tällaista taikajuomaa annetun jo
pienille lapsillekin, jotta niistä kerta sukeutuisi suuria noitia. Tämä
taikajuoma lappalaisten uskonnollisissa menoissa lienee kuitenkin vasta
myöhemmän ajan taikauskoon kuuluva piirre.
Loitsiessaan lappalaisnoita käytti rummuntapaista esinettä (_kobdas_),
jonka puuaines otettiin kuusesta, petäjästä [eräs Tornion lappalainen
väitti häntä v. 1691 kuulusteltaessa, että rummun puuaineksen aina piti
välttämättä olla petäjää] tai koivusta, mutta välttämätöntä oli, että
asianomainen puu oli kasvanut muista erillään ja jossakin
varjopaikassa, jonne ei auringon säde sattunut. Nahka, jota käytettiin
rummun kalvona, nyljettiin poron kaulasta, säämysköitiin ja naulattiin
runkoon puunauloilla tai ommeltiin poron lihaksista saaduilla
jännesäikeillä. Tälle sileäksi pingoitetulle kalvolle maalattiin
lepänkuorinesteellä tai poron verellä lukuisa joukko kuvioita. Usein
kuvattiin siihen kaikki lappalaisten jumalat ja haltiat, aurinko ja
kuu, metsä- ja kotieläimet, kirkot, kodat ja ruoka-aitat, karjatarhat
ja kalastusvedet, vieläpä tuonelakin asujamineen. Kuvat eivät
kuitenkaan kaikilla rummuilla olleet läheskään samoja tai samanlaisia
puhumattakaan siitä, että ne aina olisivat esiintyneet samassa
järjestyksessä. Luonnollisesti on eri seuduilla ja eri aikoina
noudatettu erilaista kuvaamistapaa. Itse rummun muodossakin, ei
ainoastaan sen kokoon, vaan rakenteeseenkin nähden, voi selvästi
havaita eroavaisuutta. Hallström, joka useissa museoissa on tutkinut
lappalaisrumpuja, jakaa ne rakenteensa puolesta kahteen pääryhmään,
joista toista voimme nimittää _seula_-, toista _kansi_ muodoksi.
_Seularumpu_, jota Lapissa näyttää käytetyn paljoa laajemmalla alueella
kuin kansirumpua, rakennettiin siten, että nahka pingoitettiin
kämmenenlevyiseen puuvanteeseen; vanteen tuli olla mikäli mahdollista
oksaton, ohut lauta, jonka päät taivutettiin yhteen ja kiinnitettiin
toisiinsa nauloilla tahi vitsasiteillä. Rummun kehän tuli olla yhtä
puuta; usein käytettiin tähän tarkoitukseen jo luonnostaan kaareksi
kasvanutta puuta. Sellaisia puita, jotka hyvin soveltuivat
noitarummuksi, eivät lappalaiset ennenmuinoin mielellään käyttäneetkään
muuhun tarkoitukseen. Vielä viime aikoihin asti on sellaisten puiden
kaatamista pidetty rikoksellisena tekona. Seularumpujen kehän muoto oli
tavallisesti soikea, harvoin oli toinen pää leveämpi toista. Kädensijan
muodosti kapea poikkipuu, joka oli kiinnitetty rummun takapuolelle.
_Kansirummun_ koppa sitävastoin koverrettiin puusta kuperan kannen
tapaiseksi, jonka avonaiselle puolelle pingoitettiin nahka. Kannen
pohjaan lävistettiin kaksi pitkulaista reikää kädensijaksi. Sitäpaitsi
se koristeltiin veistämällä siihen runsaasti korukuvioita sekä pieniä
reikiä, jotka samalla antoivat rummulle kumeamman ja kuuluvamman äänen.
Kehän piiri oli soikea, munanmuotoinen. Kansirummun koko, se kun aina
rakennettiin yhdestä puusta, ei kovinkaan vaihdellut, jotavastoin
seularumpuja saattoi olla tavattoman suuriakin.
Wiklund mainitsee vielä erään luultavasti Kemin Lapissa käytetyn
rumpulajin, jota hän pitää molempien edellämainittujen välimuotona.
Tämän pohjan muodostavat useat yhteenliitetyt puuliuskat.
Lappalaisrumpujen eroavaisuus ilmenee sitäpaitsi niiden kalvojen
kuvituksessa. Seularummun kuvasto muodostaa ainoastaan yhden yhteisen
piirin, jonka keskustaan auringon kuva on piirretty. Tämä on
tavallisesti nelikulmainen, jonka kärkipisteistä lähtee neljä hienoa
viivaa eli sädettä kalvon reunaa kohti; ani harvoin on auringon kuva
näillä rummuilla ympyränmuotoinen.
Kansirummun maalattu pinta taas on jaettu osiin, kahteen tai useampaan,
poikkisuorilla viivoilla, joiden yläpuolella näkee kuvioita rivissä,
harvoin riipuksissa niiden alapuolella. Ylimpänä ilmaantuvat
taivaalliset ylijumalat. Näillä rummuilla ei auringon kuvalla ole
vallitsevaa asemaa kalvon keskustassa kuten seularummuilla.
Sekamuotojakin on olemassa.
Lisäksi eroaa kumpikin rumpulaji toisistaan koristeittensa puolesta.
Seularumpu, joka kuvitukseltaankin joskus muistuttaa siperialaista
rumpua [kuvitettuja rumpuja tavataan esim. Abakan-tatareilla], on
samoin kuin tämäkin varustettu kirjavilla tinalangoin kierretyillä
hihnoilla sekä ketjuilla, joihin vielä on ripustettu monenlaisia
hopea-, vaski- ja rautahelyjä. Hihnat ja ketjut ovat kiinnitetyt rummun
takapuolelle joko puukehän reunaan tai kädensijaan.
Kansirumpuun kiinnitetyt koristeet näyttävät olevan eri laatua.
Tavallisesti ne ovat petojen kynsiä, metsäeläinten korvia, karvoja y.m.
Useasti nämäkin koristukset puuttuvat, jolloin niitä korvaavat vain
rummun koppaan kaiverretut piirrokset. Viimeksimainittu rumpulaji, joka
näyttää olevan omaperäinen muodostus lappalaisilla, on käytettävissä
olevien tietojen mukaan ollut tunnettu pääasiallisesti vain Luulajan ja
Tornion Lapissa.
Paitsi koristuksia ja helyjä kuului noitarumpuun poronsarvesta
valmistettu, joskus majavannahalla päällystetty kaksihaarainen
_vasara_. Useimmat talteen korjatut vasarat ovat varsin taitehikkaasti
kirjaillut. Myöhempinä aikoina käytettiin rummulla loitsittaessa vielä
irtonaista rengaskimppua, jossa isompaan vaskirenkaaseen tai -kolmioon
oli ripustettu joukko pienempiä. Suomen lappalaiset nimittivät tätä
esinettä arvaksi.
Hallström kuvailee perinnäistietojen perusteella, miten uusi noitarumpu
vihittiin virkaansa. Koko kotakunnan tuli silloin olla koolla ja ottaa
osaa pyhään toimitukseen. Täysikasvuisten naisten tuli rummun
koristeeksi ripustaa vaskihely. Itse toimitus tapahtui seuraavalla
tavalla. Lappalainen istuutui arvokkaimpaan paikkaan, otti lakin
päästään, asetti rummun tulta vasten ja käänteli sitä niin, että siinä
riippuvat helistimet kumahtelivat rummun kalvoon; näin hän teki, kunnes
kuuli, että nahka lämmitessään oli kyllin kovaksi pingoittunut.
Senjälkeen hän kumartui etuviistoon, koputti vasaran tasaisella
puolella rummun kalvoa ja mumisi jotakin itsekseen. Sitten hän teki
rummullaan muutamia eriskummallisia liikkeitä, muun muassa satutteli
sitä eri esineitä vastaan kodassa ja vihdoin pani sen kalvolle
kolmikulmaisen arvan ja alkoi tätä hiljallensa hypittää.
Noitarumpuaan mainitaan lappalaisen pitäneen erittäin suuressa arvossa.
Jottei kuka hyvänsä olisi voinut sitä silmäillä, säilytti hän sitä
nahkakotelossa kodan peräosassa. Varsinkin oli varottava, ettei
naishenkilö joutunut rumpua pilaamaan; hän ei saanut edes kädellään
koskettaa sitä eikä hänen sopinut kolmen vuorokauden aikana astua
tienkään poikki, jota myöten rumpua muuttoretkellä oli kuljetettu. Jos
hän sen teki, ajateltiin siitä olevan seurauksena kuoleman tai jonkun
muun suuren onnettomuuden. Milloin tämmöinen teko ei mitenkään ollut
vältettävissä, oli hänen rummulle lepytykseksi uhrattava vaskirengas.
Varovaisuuden vuoksi vietiin rumpu kodasta yksinomaan perällä olevan
pyhän oven kautta ja muuttomatkalla sitä kuljetettiin viimeisen poron
reessä. Jos mahdollista kuljetettiin sitä vain sellaisia sivuteitä
pitkin, joita ei kukaan ihminen ennen ollut kulkenut. Niin pian kuin
noitarumpu jollakin tavalla tuli saastutetuksi, pidettiin sitä
loitsimiseen kelpaamattomana. Jos sitä loukkasi, ajateltiin sen voivan
ilmoittaa ääneen mielipahansa joko itkien tai uhkaussanoin. Mitä
vanhempi noitarumpu, joka kulki perintönä isältä pojalle, oli, sitä
suuremmassa arvossa sitä pidettiin.
Pakanuuden ajan lopulla noitarumpu oli Lapissa hyvin yleinen. Niinkuin
kristityillä on raamattu, sanoo Friis, oli rumpu miltei jokaisessa
lappalaisperheessä. Saipa v. Westen niitä Norjan Lapissa kristinuskoon
kääntyneiltä lappalaisilta huostaansa toistasataa kappaletta. Ei
kuitenkaan jokainen lappalaisukko, joka omisti tämän taikaesineen,
silti ollut mikään varsinainen noita. Hän käytti sitä tavallisesti vain
omiksi tarpeikseen arpomisvälineenä. Mihin hyvänsä näet lappalainen
ryhtyi, muuttopuuhiin, metsästykseen, kalastukseen, tai jos hänen oli
tiedusteltava, mistä hänen tuntureilla harhaan joutunut karjalaumansa
oli löydettävissä tai mistä jokin vastoinkäyminen hänen elämässään oli
aiheutunut, taikka jos hän tahtoi lepyttää jumaliansa uhreilla, aina
hän turvautui rumpuunsa siltä tiedustellen.
Kun lappalainen syystä tai toisesta ryhtyi loitsimaan, oli ikäänkuin
juhlapäivä. Hän peseytyi, kampasi hiuksensa ja pukeutui parhaisiin
vaatteisiinsa. Samoin tekivät muutkin, jotka ottivat osaa pyhään
toimitukseen. Sellaiseen tilaisuuteen sanoo Olsen tavallisesti kaikkien
naapurienkin kokoontuneen "punaisissa ja sinisissä mekoissaan
sormuksilla, välkkyvillä kaulakäädyillä ja kaikenlaisilla kirjavilla
rintakoristeilla kaunistettuina". Kun itse toimitus alkoi, huomauttaa
Thurenius, oli leikki kaukana, ei naurettu eikä loruttu, vaan
suurimmalla hartaudella odotettiin noidan ilmoitusta. Loitsimaan
ruvetessaan tämä laskeutui maahan vasemmalle polvelleen pitäen rumpua
vasemmassa kädessään vaakasuorassa asennossa. Aluksi hän asetti
arparenkaan rummun kalvolle auringon kuvan kohdalle ja alkoi sitä
poronsarvisella vasarallaan hiljallensa hypittää naputtaen varovasti
arvan ympärystää. Samalla hän joikui jonkinlaista laulua. Jos arpa
alkoi liikkua myötäpäivään, oli se onnellinen enne, mutta jos se
siirtyi päinvastaiseen suuntaan, ennusti se onnettomuutta, sairautta ja
kaikkea pahaa. Mille kuviolle arpa vihdoin pitemmäksi aikaa pysähtyi,
siitä arvattiin tutkittavana olevan asian tila. Metsästys- tai
kalastusretkellä oli varma menestys, jos rengaskimppu jäi hypähtelemään
jonkun metsäeläimen tai kalaveden kuvan kohdalle. Jos se taas pysähtyi
jonkun jumalankuvan ääreen, oli se osoituksena, että asianomainen
jumala halusi uhria. Uhriteuraan otollisuutta tiedusteltaessa oli
tapana ottaa eläimen kaulasta karva ja sitoa se rengaskimppuun. Jos
arpa siirtyi pysyväisesti tuonelaisten kohdalle tai tykkänään hypähti
pois rummun kalvolta, oli se kuoleman tai jonkun muun suuren
onnettomuuden enne. Otollisin loitsimishetki vuorokaudessa oli
lappalaisten käsitykseen mukaan ilta.
Noitarumpua ei kuitenkaan Käytetty vain arpomiseen; muutamat
lappalaisten käännyttäjät tietävät näet kertoa, että kun noita ensiksi
oli menetellyt yllämainitulla tavalla, hän vielä rumpua päristämällä
kiihdytti itseään niin, että lankesi tainnostilaan. Siitä Graan antaa
meille seuraavan kuvauksen. Kun lappalainen tahtoi tietää, miten jonkun
asian laita on jossakin etäisessä paikassa, asetti hän vaskirenkaan
auringon kuviolle ja alkoi naputtaa rummun kalvoa yhä kovemmin
kaksihaaraisella vasaralla. Samalla kun arpa hyppi edestakaisin
kuviolta toiselle, lauloi noita omituista laulua, jota sanottiin
_joikumiseksi_. Lauluun yhtyivät myös kaikki muut saapuvilla olevat
lappalaisukot ja -eukot. Kuitenkin tuli miesväen joikua äänekkäämmin
kuin naisten. Laulussa toistettiin tavan takaa sen vuoren tai tunturin
nimi, missä niiden haltijain uskottiin asuvan, jotka saattoivat antaa
haluttuja tietoja. Samoin lappalaiset mainitsivat sen seudun, jota
heidän tiedustelunsa lähinnä koski. Kun noita kauan aikaa oli lyönyt
rumpuaan ja muita äänekkäämmin joikunut, kiihtyi hän kiihtymistään,
kunnes arparengas pysähtyi yhteen paikkaan, rummunlyöjän kasvot
synkistyivät ja hän vaipui polvilleen jatkaen kädet puuskassa vielä
joikumistaan yhä äänekkäämmin, kunnes vihdoin lankesi maahan ikäänkuin
kuollut. Läsnäolevien miesten ja naisten tuli jatkaa laulamistaan
siihen asti, että noita heräsi horrostilastaan. Silloin muistutettiin
hänelle, mistä oli kysymys ja mihin asiaan tietoja tarvittiin. Tultuaan
tajuihinsa oli noita uupunut ja hiestynyt, aivan kuin olisi hän tehnyt
hyvin raskaan työn ja hän alkoi kertoa kaikkea, mitä hän horrostilassa
oli saanut tietää.