suomenkieltä taitavan Tornion lappalaisen noitarummulle kuvattu
synnytyksenhaltia selitettiin tarkoittavan "Maariaa, Jumalan äitiä",
joka, "kun häntä rukoiltiin, auttoi etenkin lapsivuodevaimoja". Hänen
rinnallaan oli pyhän Annan kuva. Tätä sanoi lappalainen Maarian
sisareksi, joka yhdessä hänen kanssaan antoi apuaan. Neitsyt Maariaa
tarkoittanee myös ennenmainittu _sergve-edne_, lappalaisten ylijumalan
puoliso, "joka loi ihmisten ja eläinten sielut". Samoin lienee Kuollan
lappalaisten "syntyemon" (_shant-ajk_) laita. Paitsi _sarakan_ on
neitsyt Maaria joskus tullut _uksakankin_ sijaiseksi. Niin on erästä
noitarummun kuviota nimitetty _Maarian uksa_ ("Maarian ovi"), josta
Skanke sanoo, että se on "neitsyt Maariasta tehty jumaluusolento, jonka
muutamat lappalaisperheet uskoivat vartioivan heidän kotainsa ovea sekä
aukaisevan ovet myös noidille, kun näiden oli mentävä ja tultava
_jabme-aimosta_".
Samoin kuin uksella oli kodan peräovellakin "akkansa", mutta hän ei
ollut synnytyksenjumalatar, vaan on kodinhaltioihin luettava.
Kodin-, metsän- ja vedenhaltiat.
Olemme maininneet, että lappalaiset pitivät pyhänä kodan perukkaa
(_poshsho_), missä he säilyttivät metsästysaseita, noitarumpua y.m.
esineitä ja jonne naiset eivät milloinkaan saaneet astua. Pitäen
silmällä eräiden suomensukuisten kansain vastaavia uskomuksia ja tapoja
Julius Krohn olettaa lappalaiskodan perukassa säilytetyn entisaikaan
myös kodinhaltiainkuvia. Lähetyssaarnaajat eivät siitä tiedä mitään
kertoa. Kuitenkin he mainitsevat lappalaisilla olleen _poshshoakka_
nimisen haltian, jonka ajateltiin asuvan _kodan perällä maassa_.
Solander sanoo, että tämä "sallii" metsästyksen. Kuten muille
kodanalaisille akoille uhrattiin poshshoakallekin jouluna juomauhri.
Lähdettä ilmoittamatta Vahl kertoo hänestä tehdyn kuvankin: "Tämän
jumalattaren kuva oli kodassa pyhän oven ääressä ja lihan, joka sen
kautta heitettiin sisään, tuli siis kotaan tullessaan kulkea hänen
silmäinsä ohi. Myös piti metsämiehen, ennenkuin hän astui kotaan,
sovittaa vuodattamansa veri sekä haudata teurastetun eläimen pääkallo
jumalattaren jalkojen eteen".
Epävarmaa on, onko _poshshoakka_ todella vanha lappalainen kodanhaltia
vai muiden kodassa elävien "akkojen" mukaan muodostettu. Suomen ja
Venäjän lappalaiset eivät häntä tunne. Lukuunottamatta Vähiin tietoa,
ei hänelle kerrota teuraita uhratun. Jouluna vuodatettu viinauhrikaan
ei voi olla vanha toimitus, paloviina kun vasta 1500-luvulla tulee
Skandinaviassa käytäntöön.
Kota-uhreja lappalaiset näyttävät toimittaneen, paitsi synnyttämisen
aikana, pääasiallisesti vain "kuoleman hädässä", jolloin uhriteuras
kokonaisena kuopattiin kodanalaiseen maahan. Sitä tarkoittanee myös
Solander sanoessaan: "kodan alla asuu _sertendurik_, jolle uhrataan
sairauden sattuessa".
Ihmisenkaltainen _kodinhaltia_ on Venäjän lappalaisten _kiöde-jielle_
("kota-eläjä"), jonka Genetz mainitsee. Jokaisella kodalla on oma
haltiansa, jota lappalainen pelkää niin, ettei hän tohdi yksin nukkua
asunnossaan. Luultavasti samaa haltiaa Haruzin nimittää _pört-hozjin_
("tupa-isäntä"), jonka uskotaan asuvan _lieden alla_. Sitäkin
lappalaiset pelkäävät tehden iltaisin veitsellä ristinmerkkejä takkaan.
Se ilmaantuu joskus koirankarvaisena. Lappalaiset uhraavat sitä
lepyttääkseen ja ovat onnellisia, kun se kaikkoaa talosta. Kun he
matkoille mennessään jättävät kotinsa, asettavat he liedelle halkoja,
sytykkeitä ja tulitikkuja, jotta sitä pikemmin palatessaan voisivat
tehdä tulen, ettei kukaan sairastuisi. Uunin ääressä, missä
yllämainittu olento asustaa, on nelikulmainen noin 1/2 neliökyynärän
suuruinen tila, jossa naiset eivät saa istua, eivät seisoa eivätkä edes
astua ylitse. Todennäköistä on, että mainittu kodinhaltia on
venäläisiltä lainattu (_hozjin_ = venäl. "hozjain", 'isäntä').
Suomalaisten välityksellä on lappalaisille tullut myös "tonttu"
(_tonto_), ruotsalaisten "tomte" ('kotikonnun haltia'). Meidän "paraa"
vastaa lappalaisten _smieragatto_ (ruots. "smörkatt").
Kielteinen todistus siitä, että lappalaisten pääjumalat ovat
lainattuja, lausuu Kaarle Krohn, on lisäksi heidän sivistyksensä
omaperäisiä aloja koskevan mytologian vähäpätöinen kehitys. Ihmeeksemme
emme noitarumpujen kuvien joukosta, jossa esiintyy vierastenkin
elinkeinojen, kuten maanviljelyksen ja merenkulun, suojelusjumalia,
löydä muuta kuin yhden nim. _leib-olmai_ nimisen _metsästyksen haltian_
ja hänkin näyttää olevan tunnettu etupäässä vain Norjan Lapissa.
Samilin kertoo _leib-olmain_ "vallitsevan metsästystä; lappalaiset
uhraavat hänelle, jotta hän antaisi heille metsästys- ja
pyydystämisonnea". Forbuskin sanoo häntä metsästyksen jumalaksi, "jolle
uhrattiin ja laulettiin ja jota rukoiltiin ja kumarrettiin". Että
mainittu jumaluusolento oli etupäässä karhujen suojelushaltia, osoittaa
seuraava Randulfin kuvaus: "_leib-olmai_ on karhumies eli -jumala, joka
on säädetty sekä suojelemaan karhua, pyhää eläintä, että myös antamaan
sen lappalaisille, kun he ovat sitä häneltä anoneet ja rukoilleet.
Hänen nimensä merkitsee oikeastaan _leppämiestä_". Lisäksi hän kertoo,
että, jolleivät lappalaiset ole häneltä anoneet apua, ei otus
ainoastaan jää heiltä saamatta, vaan tämä jumala saattaa lisäksi
avustaa karhua, kun se hyökkää pyytäjien kimppuun. Senvuoksi
lappalaiset, ennenkuin lähtevät sitä pyytämään, tarttuvat rumpuunsa ja
anovat sitä olemaan karhua puolustamatta. Vielä hän nimenomaan
huomauttaa, että lappalaiset pitivät _leib-olmaita_ "karhun
suojelijana".
_Leib-olmaille_ annetuista uhreista ei lähteissä sen tarkemmin kerrota
eikä itse uhritavastakaan. Ainoastaan Randulf mainitsee hänelle uhratun
metsämiehen tarpeita: _nuolia ja jousia_. Friisin teokseen kuvatulla
lappalaisrummulla hän esiintyykin jousi kädessään, mutta Westenin
vastaavassa piirroksessa on hänellä sauvantapainen ase. _Leib-olmaille_
uhrattaessa eivät naiset mitenkään saaneet ottaa osaa uhritoimituksiin.
Tämän jumalan pyhyyden takia, selittää J. Kildal, eivät naiset myöskään
saaneet lähestyä metsämiehiä, kun he palasivat retkeltään, ei kulkea
heidän käyttämänsä pyhän peräoven kautta eikä paljain käsin viedä
karhunlihaa suuhunsa, vaan heidän tuli pirskoittaa lepänkuorinestettä
karhunkaatajien kasvoille. Forbus huomauttaa, että mainitun nesteen
pirskoittaminen tapahtui juuri "_leib-olmain_ kunniaksi". Näinollen on
tämän haltian nimi "leppämies" varmaankin johtunut lepänkuoren
taianomaisesta käyttämisestä karhunpeijaisjuhlissa.
Mahdollisesti onkin _leib-olmai_, joka noitarummulla on _karhun
viereen_ kuvattu, joskus karhunakin esitetty, juuri karhunpalveluksesta
kehittynyt.
Suomen lappalaisilla kerrotaan olleen erikoinen runsain uhrein palvottu
"metsän jumalatar". Tornaeus nimittää häntä _virku-akka_ ja sanoo hänen
olleen "kuuluisan seidan", joka oli tavallinen puunkanto ilman mitään
muotoa. Niureniuksen mukaan Kemin lappalaiset nimittivät häntä
_viresakka_ ja muodostivat häntä kuvaavalle seidalle ihmisenkaltaiset
kasvot. _Vironakka_ eli vielä Fellmanin aikana kansan muistissa
Kemijärvellä, missä sen kuva oli ollut tiheässä metsässä. Jumalattaren
nimen alkuosan merkitys on epävarma. Fellman näkee siinä suomalaisen
"virka" (sadin) sanan. Mainittua "akkaa" on verrattu Agricolan
mainitsemaan _virankannos_ nimiseen karjalaisten jumalaan.
Suomalaisten "Tapiota" tarkoittanee Kuollan lappalaisten _tava_ eli
_tavaj_ (myös _tava-ajk_, "t.-emo"), jonka sanotaan suojelevan sekä
metsästystä että kalastusta.
Venäjän lappalaisilla Haruzin tietää lisäksi mainita _miehts-hozjin_
("metsänisäntä") nimisen metsänhaltian. Se on musta, hännällinen
olento. Mitään pahaa ei se tee ihmisille, jolleivät ihmiset sitä
vihoita. Jos metsässä huutaa, laulaa tai meluaa, silloin metsänisäntä
suuttuu ja eksyttää ihmiset metsään niin, etteivät he milloinkaan pääse
sieltä pois, metsänhaltia näet rakastaa hiljaisuutta. Paitsi tähän
metsänhaltiakäsitykseen liittynyttä taikauskoa osoittaa sen nimikin
(_hozjin_ = venäl. "hozjain"), että tämä haltia on lainattu
venäläisiltä. Sama haltia lienee Genetzin muistiinpanema _värejielle_
("metsä-eläjä").
Haruzin mainitsee Kuollan lappalaisilla olevan myös _luot-hozjik_
(hozjik = venäl. "hozjaika", 'emäntä') nimisen haltian, joka hoitaa
poroja, kun ne kesäkauden paimenetta kulkevat metsässä. Tämä pitää
niitä koolla, johdattaa ne hyville jäkälämaille sekä suojelee pedoilta.
Ihmisiltä hän ei kuitenkaan voi varjella laumaa. Hän avustaa myös
metsämiestä villipeuran pyydystämisessä. Lappalaiset eivät häntä
pelkää. Ajaessaan porot keväällä laitumelle he rukoilevat häntä sanoen:
"_luot-hozjik_, suojele porojamme!" ja syksyllä, jos löytävät kaiken
karjansa, lausuvat: "kiitos sinulle, _luot-hozjik_, että varjelit
porojamme!" Siinäkään tapauksessa, etteivät he löydä kaikkia eläimiään,
eivät he häntä moiti. Tämä haltia, joka asuu tunturien jäkälärikkailla
kentillä, muistuttaa ihmistä, sillä on ihmisen kasvot ja kulkee
ihmisjaloin, mutta on kauttaaltaan _karvainen kuin peura_.
Sama haltia lienee Genetzin mainitsema _mintish_, joka ilmaantuu myös
naispuolisena _meantash-ajk_. Eräässä sadussa esiintyy _mientush_
niminen olento, joka toisinaan ilmaantuu porohärkänä, toisinaan
heittäen sarvensa muuttautuu ihmiseksi. _Mientush_ merkitsee
_metsäpeuraa_ ja on nähtävästi siitä kehittynyt haltia, aivan samoin
kuin _leib-olmai_ karhusta. Venäjän lappalaiset puhuvat _sudenkin
suojelushaltiasta_; pahoinpitelemällä sutta se voitiin peloittaa
pitämään suojattejaan kurissa.
Haruzin mainitsee Kuollan lappalaisten porohaltioina vielä
_pots-hozjin_ ("poro-isäntä") ja _pots-hozjik_ ("poro-emäntä"), joilla
oli sama toimi kuin _luot-hozjik_ haltialla.
Läntisten lappalaisten metsänväessä huomaa skandinavisia haltioita.
Leem mainitsee _ganish_ nimisen vuoripirun, joka varmaankin on sama
olento kuin Randulfin muistiinpanema _gidne_ (Piitimen _kine_, Luulajan
_kani_). Tämä näyttäytyy metsässä; etupuolelta katsoen se on ihana
neito, mutta takana sillä riippuu pitkä häntä. Metsänneito palvelee
lappalaisia, kokoaa porot, kun ne ovat hajaantuneet tunturille sekä
avustaa vaatimia lypsettäessä. Joskus se pyrkii harjoittamaan
sukupuoliyhteyttäkin lappalaisten kera. Sen ulkomuoto ja käytös
muistuttaa siis Skandinavien metsänneitoa. Friisin mukaan _ganish_
merkitsee myös "kaikua".
Nimensäkin puolesta vieras haltia on Norjan lappalaisten _gufittar_,
joka on maanalainen kääpiömäinen metsissä ja tuntureilla asuva olento.
Toisinaan se ilmaantuu maan päälle kauniine karjoineen, poroineen,
lehmineen ja lampaineen. Joskus se ripustaa kellon karjansa kaulaan,
joten lappalainen helposti kuulee, missä se laumoineen kulloinkin
kuljeksii. Silloin ei tarvitse muuta kuin astua rohkeasti sitä kohti
sivuilleen vilkuilematta ja näyttää rautapalaa tai heittää sellainen
lauman yli, niin haltia kohta pakenee maan alle jättäen kalliit
karjansa ihmisten haltuun. Kuten jo Leem huomauttaa, vastaa
lappalaisten _gufittaria_ norjalaisten "go(d)vetter" ('hyvä haltia').
Samanlainen maanalainen olento on Ruotsin lappalaisten _uldda,_ joka
myös nousee maan päälle karjoineen. Tämän kerrotaan vaihtavan yksikseen
jätetyt lapset sekä monella tavalla häiritsevän ihmisiä, jotka ovat
asettuneet asumaan sen olopaikkaan. Lappalaisilla on tapana kaataa
sille juomauhri, esim. kahvia tai viinaa maahan. _Uldda_, kuten sen
nimikin osoittaa, on sama olento kuin ruotsalaisten "huldra".
Muuttolintujen haltiatar on _barbmo-akka_ (vrt. _barbmolodde_
"muuttolintu"), joka palauttaa linnut pohjolaan lämpimistä maista.
Lintujen yleinen haltia on _loddis-edne_ ("lintu-emo"). Helland vertaa
näitä norjalaisissa kansansaduissa esiintyviin eri eläinlajien
suojelushaltioihin.
Yleistä _vedenhaltiaa_ Skandinavian lappalaiset nimittivät _tshasolmai_
("vesimies"). Sidenius sanoo tämän olleen kalastuksenjumalan, joka toi
kaloja pyytäjän koukkuun tai verkkoon. Senvuoksi lappalaiset
toimittivat sille uhreja. J. Kildal kertoo "vesimiehelle" uhratun,
jottei se vahingoittaisi ketään vesillä liikuttaessa. S. Kildalin
mukaan sitä palvoivat sekä tunturi- että merilappalaiset. Uhratessaan
"vesimiehelle", jotta tämä haltia antaisi heille sitä suuremman
kalaonnen, he tekivät siitä kauniisti veistetyn kuvan, jonka asettivat
vuorenrotkoon. Randulf puhuu kahdesta kalastuksen erikoisjumalasta:
Tonsie-jumala oli merijumala, jota rukoiltiin, kun tahdottiin
menestystä merellä kalastettaessa; Harchild-jumala oli joki- ja
järvikalastuksen kaitsija. Kuten Qvigstad huomauttaa, oli edellinen
varmaankin Tunnsjön ja jälkimäinen Haarkjölenin kalaseita. Randulf
kuvailee vielä, miten lappalaiset koettivat arvalla tiedustella
kalaonnea, rummun kalvolle kun oli kuvattu myös kalavesi. Jos arpa
sattui sen suunnikkaan muotoiseksi piirretyn alan keskelle, oli se
hyvän kalastusonnen enne; jos se joutui vain koskettamaan sen reunaa,
oli se merkkinä siitä, että jumala halusi uhrin; mutta jollei arpa
ollenkaan lähestynyt sanottua kohtaa, oli se todistus siitä, ettei
pyydystäminen tulisi onnistumaan, vaikka uhraisikin. Tavallisin
vedenhaltian uhri oli Randulfin mukaan _kuollut koira_.
Skandinavian lappalaisten _tshasolmaita_, joka saattaa olla naapureilta
lainattu, vastaa Venäjän lappalaisten _tshatse-jielle_ ("vesieläjä").
Genetz kertoo sen asuvan joissa ja järvissä. Se on vaarallinen olento,
se näet koettaa vetää ihmisiä luokseen. Jo sen näyttäytyminenkin
ennustaa onnettomuutta. Esimerkkinä mainitaan, miten vetehinen kerran
näyttäytyi eräälle vaimolle. Kun tämä silloin uskalsi kysyä mitä hänen
näyttäytymisensä ennusti, vastasi vedenhaltia: "onnettomuutta,
onnettomuutta!" ilmoittaen vaimon pojan kohta kuolevan, mikä kolmen
päivän kuluttua tapahtuikin.
Itkosen Muotkassa keräämien tietojen mukaan "vesi-eläjä" näyttäytyy
monenmuotoisena ja erivärisenä naisena, alastomana lapsena ja
kalanakin, kuten mateena ja kampelana, joka vastoin tavallisuutta tulee
rantaan. On turmiollista tappaa haltiakala. Jos sen näkee, on rannalle
asetettava uhriksi viinaa pikarissa, leipäpala ja vähän rahaa, esim. 15
kopeekkaa. Samoin on tehtävä, jos näkee haltian unessa. Vedenhaltian
lapset ilmestyvät usein kalan (tavallisesti vesistölle oudon) muodossa.
[Olisiko mainitun haltian ilmaantuminen kalana viittaus siihen, että
vedessä asuva haltia alkuaan olisi -- kala-haltia, samoin kuin
lappalaisten metsänhaltia alkuaan -- karhu-, peura-, susi- tai muu
eläin-haltia?] Tällainen kala, jota nimitetään _märdes_ ("marras"),
ennustaa pyydystäjälleen kuolemaa. Sama kerääjä mainitsee oudon tai
oudolla tavalla vedestä tai maalla pyydystetyn ennuseläimen nimenä myös
_meädus_, joka Setälän mukaan voi olla samaa sanajuurta kuin
suomalainen _menninkäinen_ ja skandinavilainen "minning" ('enne').
Naispuolista vedenhaltiaa Venäjän lappalaiset nimittävät
_tshatse-jienne_ ("vesiemo"). Haruzin sanoo sen asuvan järvissä.
Alastoman naisen muotoisena se nousee rannalle kampaamaan hiuksiaan.
Sen kasvot ovat vaaleat; suortuvat kauniit, mustat. Jos "vesi-emon"
säikäyttää, syöksyy se kiireesti veteen jättäen joskus kampansa ja osan
hiuksiaan kivelle, missä istui. Se houkuttelee ihmisiä, varsinkin
miehiä luokseen.
Pitkähiuksisen, alastoman naisen näköisenä "vesiemo" mainitaan
myös Itkosen muistiinpanoissa. Yöllä tai varhain aamulla se
näyttäytyy, etenkin Reinnargan salmessa. "Kun se ilmestyy
pelästyttämistarkoituksessa, alkaa vesi tyvenelläkin säällä kiehua
renkaina. Haltiatar näkyy veden pinnalla silmiä myöten ja sukeltaa
jälleen syvyyteen. Joskus se tarttuu nuottaankin. Hänellä on
tiettävästi pieniä lapsia, mutta puoliso on tuntematon. Vesiemo sieppaa
ihmisen, varsinkin lapsia uimaretkellä, toisinaan veneestäkin. On
varottava, etteivät lapset pääse illalla meluamaan rannalle ja siten
häiritsemään hänen yörauhaansa. Vesiemo suojelee pieniä vesilinnun
poikia ja hukuttaa sen, joka niitä ahdistaa. Joskus se ilmestyy
ihmiselle unessakin."
Mainitut Venäjän lappalaisten vedenhaltiat todistavat epäilemättä
venäläistä vaikutusta. Jo nimensä puolesta vastaa _tshatse-jielle_
venäläisten "vodjanoi" vetehistä. Samoin ei _tshatse-jienne_ saata olla
muu kuin venäläinen "rusalka", jonka näköisenä ja tapaisena se
esiintyy.
Läntisten lappalaisten vastaava vedenneito on skandinaveilta lainattu.
Fjellner kertoo _saiva-neida_ ("järvineito") nimisistä järvissä
asuvista haltioista, jotka vallitsevat kaloja ja suovat hyvän kalaonnen
sille, joka osaa hankkia ja säilyttää niiden suosion. Myös S. Kildal
mainitsee vedenhaltian, jonka nimen _saive-neide_ hän tulkitsee sanalla
"vesi-nainen". Kuten jo Düben huomauttaa on lappalaisten "järvineito"
sama haltia kuin ruotsalaisten "sjöjungfru". Epätietoista on,
tarkoittaako A. Thuresson mainitsemallaan _saive-almailla_
"järvi-miestä", vaiko vainajainpalvonnan yhteydessä esitettyä
_saivo-olmaita_.
Nimensäkin puolesta vieraita vedenhaltioita ovat _akkruvva_ eli
_avfruvva_ (skand. "havfru", 'merirouva'), jonka vartalon yläpuoli on
ihmisen kaltainen, mutta alapuoli on varustettu kalanpyrstöllä, sekä
_ravgga_, joka näyttäytyy monessa eri muodossa, kuten ihmisen, vedessä
uiskentelevan esineen tai rannalla olevan kiven näköisenä. Usein tämä
haltia oleskelee veteen hukkuneen ruumiin tai vaatteiden läheisyydessä.
Meriläinen, joka nimittää sitä suomeksi meriraukka, kertoo sen
näyttäytyvän juuri sen veneen soutuneuvoja tarkastelemassa, josta joku
pian tulee hukkumaan. Tämänkin vedenhaltian ilmestyminen on paha enne,
se tietää myrskyä, haaksirikkoa tai hukkumista. Kun "raukan" näkee
rannalla kuljeksivan, pitää se tuliraudalla piirittää, niin se ei saata
paeta tai jos katoaakin ilmestyy uudelleen. Silloin on siltä kysyttävä,
miksi se näyttäytyy, kuka tulee hukkumaan ja milloin. _Meriraukka_
tietää tulevankin vuoden tapahtumat. Auringon noustessa tämä, kuten
haltiat yleensä, katoaa näkyvistä. Vaihtamalla pukua meriraukan kanssa
pääsee ihminen näkymättömäksi. Kuten jo Fritzner osoittaa, on
lappalaisten _ravgga_ samoin kuin Norjan suomalaisten _meriraukka_
Skandinavien "draugr", veteen hukkuneen haamu, joka onnettomuuden
edellä kummittelee.
Ruotsalaisten "necken" tavataan Ruotsin ja Suomen lappalaisilla _nik_
ja _nekke_ nimellisenä. Näiden käsityksen mukaan se on vaarallinen
olento, joka varsinkin uimassa olon aikana koettaa upottaa ihmisiä.
Taikauskoiset eivät mielellään lähde soutelemaan heittämättä vettä
kädellään kolmasti rannalle. Lappalaisten näkki näyttäytyy myrskyn tai
jonkun onnettomuuden edellä monessa eri muodossa, joskus
köysivyyhdinkin tai kaatuneen veneen haahmossa.
Suomalaisilta saatu on lappalaisten käsitys erikoisesta _veden
haltiasta_ (_tshatse-haldde_ "veden haltia"). [Paitsi veden haltiasta
puhutaan joskus kodinkin y.m. "haltiasta".] Tälle ovat Suomen
lappalaiset Fellmanin mukaan uhranneet pieniä hopearahoja, jotta se
antaisi heille veden aarteita, kaloja, majavia, helmiä y.m. Meriläinen
tietää lappalaisten uhranneen sille myös ensimäiseksi keväällä saadun
kalan luut ehjinä veteen. Lappalaisten tavalle mennä juhannusyönä
kosken rannalle tiedustamaan vedenhaltialta monenlaisia tärkeitä
asioita löydämme esikuvan suomalaisilta. Suomalaista vaikutusta
todistaa tämän toimituksen nimikin "hiiden markkinat".
Kansanrunoutemme "meritursasta" vastaa lappalaisten lainaama
_vessedursses_ ("vesitursas").
Lappalaisten kodin-, metsän- ja vedenhaltioilla on verrattain
vähäpätöinen merkitys. Heidän käsityksensä mukaan olivat
_saivo_-asukkaat kyllin mahtavia suojelemaan heidän elämäänsä ja
kaikkia heidän elinkeinojaan. Näiden ja elossa olevien varsinainen
välittäjä oli lappalaisilla _noita_.
Noita.
Lappalaisten muinaisuskonnossa oli noidalla (_noaidde_) niin huomattava
sija, että sitä syystä on voitu nimittää _noitauskonnoksi_. Kaikessa ja
kaikkialla, missä jumalien tai henkien mieltä oli tutkittava, oli hän
tarpeellinen välimies. Sitäpaitsi oli hänellä uhrintoimittajan tärkeä
tehtävä. Tämän takia lappalaiset pitivät häntä suuressa arvossa ja
hänellä oli usein johtava asema kansalaistensa keskuudessa. Mahtavimpia
noitia, kertoo Lundius, mainittiin kunnianimityksellä "tunturiherra"
tai "tunturikuningas". Heidän maineensa levisi laajalle yli Lapin
alueiden ja heidän nimensä säilyi kauan polvesta polveen jälkeläisten
muistissa.
Noidan arvo ja asema lappalaisten keskuudessa käy ilmi myös seuraavasta
Olsenin kuvauksesta. Kun tietäjä kutsuttuna tai matkoillaan lähestyi
lappalaiskotaa, menivät perheenjäsenet häntä vastaan paljastetuin päin
ja kiittivät häntä kaikesta hänen ennen antamastaan avusta. Hänet
asetettiin istumaan uudelle porontaljalle, hänelle tarjottiin
herkullisimmat ruuat ja juomat ja kun hän jäi yöksi kotaan, annettiin
hänelle leposijaksi aina paras paikka.
Paitsi määrättyä veroa (_verro_), jota maksettiin kahdesti vuodessa,
kesällä ja talvella, sai noita kustakin toimestaan joka kerta erityisen
palkkion sen mukaan, oliko kadonnutta tiedusteltava, sairas
parannettava vai uhri toimitettava. Rikkaat antoivat usein runsaalla
kädellä. Paitsi rahaa, hopeaesineitä ja vaatteita, annettiin tietäjälle
porojakin. Jollei noitaa kaikin tavoin palveltu ja hyvitetty,
ajateltiin hänen voivan aiheuttaa monenlaista onnettomuutta, esim.
sairautta tai manata susia ja karhuja raatelemaan vihamiestensä karjaa.
Mutta vaikka noidan toimi lappalaisten keskuudessa oli yhtä kunniakas
kuin tuottavakin, ei siihen kuitenkaan kuka hyvänsä saattanut ryhtyä,
sillä se edellytti erikoisia luontaisia taipumuksia. [Kuollan
lappalaiset selittivät, että noidan yliluonnollinen voima on jumalain
lahja sekä rukouksilla ja uskonnollisilla harjoituksilla hankittava.]
Noidan taipumukset kulkivat usein, kuten tietäjän toimikin, samassa
suvussa ikäänkuin sukuperintönä isältä pojalle. Tavallisesti ne
ilmenivät jo lapsuuden iässä, mutta joskus saattoivat näyttäytyä
myöhemminkin, esim. jonkun ankaran taudin seurauksena. Tornaeus
mainitsee, että kun lappalainen sairastuu, näyttäytyy hänessä pian
kaikenlaisia hourailemisen oireita, jotka taudin uudistuessa yhä
lisääntyvät. Useimpien kirjailijoiden mukaan on lappalaiskansalla
erikoinen taipumus hermostumiseen. Vähästä he säikähtävät, helposti
pyörtyvät ja pienimmistäkin seikoista ärtyvät ja käyttäytyvät kuin
vähämieliset. Unissaan he ovat rauhattomia, väliin joikuvat, väliin
itkevät ääneen. Noitien mainitaan käyttäneen kiihoituskeinojakin, kuten
väkijuomia tai yhden päivän paastoa ennen loveen lakeamistaan.