loitsimista. Kun lappalainen pärryttää vasaralla noitarumpua, syntyy
siitä tavaton melu, jota taikakaluun ripustetut petojen luut ja kynnet
sekä vaskirenkainen arpa rummun kalvolla hälinällään säestävät. Samalla
noita joikuu voimainsa takaa karjuen hirveästi kuin haukkuva koira,
joka kiukkuisena iskee hampaansa ympärilleen. Vihdoin arparengas
poukahtaa maahan, mutta hypähtää heti jälleen omasta voimastaan
takaisin rummun kalvolle. Yhtämittaista rummutusta ja joikumista
kestää, kunnes arpa vihdoin pysähtyy määrätylle paikalle ja noita
vaipuu tunnotonna maahan kuin kaatumatautinen. Näyttää siltä, kuin ei
hänessä enää olisikaan elonmerkkejä ja kuin sielu olisi jättänyt
asuntonsa. Tällöin on tarkkaan vartioitava, ettei mikään esine pääse
koskettamaan noidan horrostilassa olevaa ruumista, sillä siinä
tapauksessa ei sielu lappalaisten käsityksen mukaan enää siihen palaa.
Kun noita vihdoin tulee tajuntaan, herää hän ikäänkuin syvästä unesta
ja antaa tietoja kysymyksessä olevaan asiaan, vaikkakin ne olisivat
olleet noudettavat pitkien matkojen takaa.
Viimeksimainittujen tiedonantojen mukaan lappalaiset käyttivät siis
_yhtaikaa_ kahta aivan erilaista tiedustelukeinoa: _arpomista ja loveen
lankeamista_. Tällainen menettelytapa tuntuu luonnottomalta. Useat
lähdekirjat tekevätkin eron mainittujen loitsimistapojen välillä.
Arpomiseen mainitaan rumpua käytetyn vain määrätyssä tapauksessa, kun
oli kysymyksessä jokin vähäpätöisempi asia, esim. metsästyksen tai
kalastuksen onnistuminen. Kuka hyvänsä mieshenkilö saattoi tällöin
rumpunsa välityksellä ottaa asiasta selkoa olematta varsinainen noita.
Mutta vaikeissa elämänkohtaloissa, kuten ankaran taudin tultua,
tiedusteltiin onnettomuuden syytä yksinomaan tainnostilassa, johon
päästäkseen lappalainen käytti rumpua kiihdytysvälineenä. Tällöin
olikin aina turvauduttava ammattinoidan apuun; ainoastaan hän saattoi
lähteä puhuttelemaan tuonelaisia, joista taudin ja yleensä
onnettomuuksien ajateltiin aiheutuvan. Sairauden syynä oli joko se,
että joku sukulaisvainaja halusi omaista luokseen tai oli tauti
rangaistus jostakin rikoksesta tahi jonkun velvollisuuden
laiminlyömisestä. Itse sairaan riutuminen ja surkastuminen johtui
lappalaisten käsityksen mukaan siitä, että manalaiset olivat ryöstäneet
hänen sielunsa tai vieneet jonkun häneen hyvin läheisessä suhteessa
olleen esineen esim. kengän, lakin tai kintaan; luonnonkansoilla on
näet sellainen usko, että jos joltakin voi saada jonkun häneen
kosketuksessa olleen esineen, saa itse asianomaisen henkilönkin
valtaansa. Tällöin oli noidan otettava selko siitä, mitä vainajat
kaipasivat, mistä he olivat vihastuneet ja millä keinoilla he olivat
lepytettävissä, jotta jättäisivät sairaan rauhaan.
Leem kuvailee, miten Norjan Lapissa loitsittiin sairauden sattuessa.
Kun noidan oli tehtävä maanalainen tiedustelumatka, kutsui hän kokoon
haltiansa, jotka tulivat hänen luokseen näkymättömässä muodossa. Läsnä
piti olla myös kaksi pyhävaatteisiin puettua liinahuntuista mutta
vyötöntä naista, yksi lakiton ja vyötön mies sekä keskenkasvuinen
tyttö. Kun kaikki sekä näkyväiset että näkymättömät olennot olivat
saapuneet koolle, otti noitakin lakin päästään, aukaisi vyönsä ja
irroitti kenkänsä paulat, verhosi kasvonsa, pani kädet puuskaan ja
kumartui eteen ja taakse päin lausuen: "valjastakaa vetoporo! ---
työntäkää vene vesille!" Viinalla karaistuna hän sitten alkoi kiskoa
tulisijalta kekäleitä paljain käsin, iskeä kirveellä polveensa ja
huitoa sillä molemmin käsin yli olkainsa; vielä hän kiersi sillä
kolmasti apulaisnaisensa ja viimein vaipui maahan ikäänkuin kuollut.
Silloin ei kukaan saanut häneen koskea, ja oli tarkasti varottava,
ettei kärpänenkään päässyt häntä likelle. Ruumiin ollessa
tainnostilassa ajateltiin sielun vaeltavan maanalaisella matkalla
jossakin pyhässä vuoressa. Läsnäolevat naiset keskustelivat hiljaa
arvoitellen, missä hänen henkensä kulloinkin liikkui. Jos he silloin
pyhiä paikkoja luetellessaan sattuivat mainitsemaan oikean, niin noita
liikutti kättä tai jalkaa. Samalla he jännitetyin mielin koettivat
arvailla, mitä kaikkea noita näki ja kuuli. Kun tämä vihdoin rupesi
selviämään tainnostilastaan ja alkoi matalalla äänellä tavoitella
laulun päätä, koroittivat naisetkin äänensä ja yhtyivät lauluun.
Lopuksi noita ilmoitti, mistä sairaus oli johtunut, mille haltialle
sairaan puolesta oli uhrattava, nimitti uhrieläimen ja uhripaikan sekä
vakuutti sairaan paranevan määrätyn ajan kuluessa.
Leem ei kuitenkaan kuvauksessaan puhu mitään noitarummusta, jota
vastoin Jessen nimenomaan mainitsee, että noita juuri sitä käytti
välineenä tainnostilaan päästäkseen. Hän kertoo noidan maanalaiselle
tiedustelumatkalle lähtiessään koonneen ympärilleen niin monta miestä
ja naista kuin hän vain sai käsiinsä, tarttuneen rumpuunsa ja
pärryttäneen sitä voimainsa takaa samalla joikuen jotakin
lauluntapaista, johon kaikki läsnäolijat suurella äänellä yhtyivät.
Näin tehdessään hän kiihtyi kiihtymistään, hyppi ja suoritti mitä
kummallisimpia liikkeitä kaiken aikaa loitsien ja joikuen, kunnes
vihdoin kaatui tiedotonna maahan. Tainnostilassa hän pysyi tunnin ajan,
jonka jälkeen toinen noita hänet herätti unestaan.
Ruotsin lappalaisten loitsimista kuvailee Lundius. Kun noita jonkun
aikaa on pärryttänyt rumpuaan, kaatuu hän maahan ikäänkuin kuollut ja
hänen ruumiinsa on kova kuin kivi. Jäykässä asennossaan hän makaa
tunnin ajan, jolloin läsnäolijat joikumalla herättävät hänet henkiin.
Silloin vironnut noita tarttuu uudelleen rumpuunsa, asettaa sen
korvansa juureen, näpäyttelee sitä hiljalleen ja tuumii. Jonkun aikaa
mietittyään hän alkaa kertoa kaikkea, mitä hän näki ja koki
maanalaisella matkallaan. Graan huomauttaa, että oikein kova noita
saattoi hätätilassa käyttää rummun asemesta vaikka pytynkantta, jossa
ei ollut minkäänlaisia kuvia. Vasemmalla kädellään hän tarttui sen
ripaan, käänsi sileän puolen ylöspäin ja otti vyöstään vaskirenkaan,
jota veitsellä naputtaen alkoi hypittää kannella, kunnes meni
tainnoksiin ja vaipui maahan. Puolen tunnin ajan kuluttua hän heräsi ja
antoi vastauksen kysymyksessä olevaan asiaan.
Edelläesitettyjen kertomusten tavalla esittää myös Olsen
lappalaisnoidan loveen lankeamista eli "sukeltamista" (_de tshangali_),
kuten he itse sitä nimittävät. Lisäksi hän huomauttaa, että
noidalla aina piti olla _apulaisena toinen loitsija_, joka hänet
tainnostilastaan jälleen saattoi henkiin. Apulaishenkilön piti olla
nainen, mieluimmin neitsyt, jos sellainen sattui olemaan saatavissa.
Tämän tehtävänä oli etsiä noidan sielu, kun se jossakin harhaili
vuorten sisässä tai järvien alla, sekä johdattaa se jälleen takaisin
ruumiiseen. Jos herättäjä oli toimeensa kykenemätön, eikä löytänyt
noidan sielua, silloin ei tämä enää herännyt tainnostilastaan. Toiset
vihamieliset noidat voivat myös eksyttää sielun maanalaisella retkellä
ja siten estää sitä ruumiiseen palaamasta. Useiden noitien kerrotaankin
jääneen vaaranalaiselle matkalleen. Ei ole siis kumma, että noita
horrostilasta havahduttuaan monenlaisin mairittelevin sanoin ylisteli
sitä, joka hänet jälleen oli joikunut henkiin.
Siperialaisen shamanin tavalla on lappalainen noita alkuaan käyttänyt
rumpuaan ainoastaan kiihdytysvälineenä. Noitarummun käyttäminen
arparumpuna näyttää olevan myöhempi keksintö. Fritzner olettaa
tutkimuksessaan, että _seula-arvonta_, joka pohjoismaihin on tullut
etelästä ja joka 1500-luvulla oli yleisesti käytännössä keski-Europassa
olisi antanut lappalaisille aiheen ruveta käyttämään noitarumpuaan
viimeksimainitulla tavalla. Suomalaisillakin, joilla ei noitarummusta
ole säilynyt muistoja, on seulalla arpominen ollut yleinen.
Lappalaisten noitarummussa olevia kuvia tarkastaessa huomaa, että useat
niistä ovat myöhäsyntyisiä. Vanhempien rumpujen ani harvojen kuvien
lisäksi on niitä vähitellen karttunut niin melkoinen määrä, että
nuorempien rumpujen kokoa on täytynyt laajentaa. Niinkin suuria rumpuja
Tornaeus kertoo tavanneensa Kemin Lapissa v. 1671, ettei niitä
tavallisessa ahkiossa olisi voinut kuljettaa. Rummun myöhempi
käyttäminen arpomiseen selittää myös syyn, miksi tämä taikaesine oli
niin yleinen Lapissa ja miksi se saattoi niin kauan säilyä monessa
lappalaisperheessä.
Vanhimmassa meille säilyneessä kuvauksessa lappalaisesta loitsijasta,
joka on peräisin 13:nnelta vuosisadalta, puhutaan noitarummun
käyttämisestä yksinomaan kiihoitusvälineenä. Siinä kerrotaan aluksi,
miten lappalaiset ihmeellisellä tavalla paholaisen avulla voivat
edeltäpäin ilmoittaa tulevia asioita, tiedustaa kaukana sijaitsevien
seutujen tapahtumia sekä tuoda ilmi unohdettuja ja kätkettyjä aarteita.
Taikakeinoillaan he voivat myös vastustaa sairautta, jopa itse
kuolemaakin. Esimerkkinä siitä mainitaan seuraava tapaus. Muutamat
norjalaiset kauppiaat olivat kerta tulleet lappalaisten luo ja istuivat
paraikaa aterioimassa, kun heidän emäntänsä yhtäkkiä sairastui ja
kuoli. Samalla kun vieraat olivat huolissaan ei niin paljon itse
kuoleman takia kuin sen johdosta, että jokin kateellinen noita ehkä oli
ryöstänyt tämän hengen, ja kun itse lappalaisetkaan murheissaan eivät
tietäneet, mitä tehdä, nousi eräs tietäjä, levitti vaatteen ja asettui
sen alle valmistautuen loitsimaan. Pian kohotti hän ilmaan
seulantapaisen esineen, johon oli kuvattu valaskala, poro ahkioineen
sekä vene airoineen, senkaltaisia kulkuvälineitä ajateltiin näet noidan
haltian käyttävän kiitäessään yli lumisten, korkeiden vuorien ja syvien
järvien kautta. Kun hän kauan aikaa täten oli joikunut ja tanssinut,
lankesi hän vihdoin maahan mustannäköisenä. Kuola valui hänen suustaan,
hänen vatsansa halkesi ja kauhealla kiljahduksella hän heitti henkensä.
Silloin muukalaiset tiedustelivat kummankin henkilön kohtaloa toiselta
noidalta, joka samalla tavalla, mutta paremmalla menestyksellä teki
tehtävänsä: kohta näet nousi heidän emäntänsä terveenä pystyyn ja
ilmoitti mistä maassa makaavan noidan kuolema oli aiheutunut. Kun näet
tämän haltia valaskalan muodossa läksi matkalleen, niin toinen tälle
vihamielinen haltia käytti tilaisuutta hyväkseen, muuttautui teräväksi
paaluksi ja kätkeytyi erääseen järveen, niin että noidan haltia, kun
hän huimalla vauhdilla syöksähti läpi järven, siinä puhkaisi vatsansa.
Tapaturma näyttäytyi itse kodassa makaavan kuolleen noidan ruumiissa.
Ylläolevassa tiedonannossa mainitut kuvat lienevät, kuten Kaarle Krohn
olettaa, lappalaisrummun alkuperäisimpiä piirroksia ja vastaavat
siperialaisen shamanin rummulla olevia kuvia. Kuvien tarkoitus lienee
alkuaan ollut vain tietäjän mielikuvituksen kiihoittaminen
muistuttamalla hänelle niistä kulkuvälineistä, joita hänen sielunsa
uskottiin käyttävän, sekä eläimistä, joiden muotoon sen uskottiin
pukeutuvan manalaan matkatessaan. Muutamissa lappalaisilta saaduissa
rummuissa näkeekin yllämainitut kuvat itse rummun keskustassa, joiden
ympärille loitsimistavan muuttuessa myöhempinä aikoina on kerääntynyt
monenlaisia muita kuvia.
Lappalaisten tapa käyttää rumpua loitsimiseen on nykyään Lapissa jo
kaikkialla hävinnyt, mutta ei kokonaan kansan muistista kadonnut.
Päinvastoin nykyisenkin polven keskuudessa elää perinnäistieto
noitarummusta ja sen käyttämisestä ei vain arpomisen, vaan myös loveen
lankeamisen välineenä. Skandinavian Lapissa vanhukset kertovat vielä
viime vuosisadalla niitä omin silmin nähneensä. V. 1909 mainitsee A.
Palm kuulleensa luotettavilta henkilöiltä, että pari kolme vuotta sitä
ennen oli Åselen pitäjässä löydetty noitarumpu upotettuna lähteeseen.
Sitä ei löytäjä kuitenkaan ymmärtänyt tallettaa, vaan on se sittemmin
särkynyt kappaleiksi.. Norjan Lapissa on noitarumpua viimeksi käytetty
v. 1860 Halfjelddalissa.
Suomenkin Lapissa on viime vuosikymmeniin asti säilynyt muistoja
noitarummuista. Appelgrenin mukaan puhutaan näet Kemin kihlakunnassa
_kannus_-lappalaisista sekä kerrotaan tarinoita noidan loveen
lankeamisesta ja miten puoltaja eli arvaaja hänet jälleen lauloi
henkiin.
Ei edes kaukaisessa Venäjän Lapissa, jossa aikomaan, kuten Tornaeus
mainitsee, uskottiin olleen kaikkein suurimmat noidat, ole noitarumpu
tiettävästi viime vuosikymmeninä enää ollut käytännössä. Genetz, joka
v. 1876 kävi tutkimusmatkalla Kuollan Lapissa kertoo, ettei hän silloin
enää missään tavannut itse esinettä, mutta että noitarummun käyttötapa
kiihoitusvälineenä ynnä sen nimitys _kiömdes_ eli _kumdes_ vielä oli
kansan tuoreessa muistissa. Heidän naapurinsakin Venäjän karjalaiset
muistelevat lappalaisrumpua nimellä _kontakka_.
Venäjän lappalaisten nykyisestä loitsimistavasta Genetz antaa meille
seuraavan kuvauksen. Ennenkuin noita ryhtyy itse loitsimistoimitukseen,
haluaa hän nukkua unen, jossa luulee saavansa tietoja tutkiessaan, mikä
tauti jotakuta vaivaa, miksi ilma on kurja, miksi kalastus tai
poronhoito ei ota onnistuaksensa tai miten jokin onnettomuus on
vältettävissä. Neuvoa kysyvän tulee itse mennä hänen kanssaan levolle
saman peitteen alle. Itse loitsiminen toimitetaan vasta seuraavana
päivänä. Noidalle pitää silloin antaa vähäisen hopeata, myös kirves
tulee hänellä olla oikeassa kädessään, kun hän kumartuu kodan lattialle
polvilleen. Samoin polvistuvat tai kyykistyvät muutkin, jotka ottavat
osaa toimitukseen. Naiset asettuvat noidan oikealle, miehet vasemmalle
puolelle. Silmät puoleksi ummessa noita alkaa lausua laulavalla äänellä
muutamia sanoja, joihin muut yhtyvät. Vuorotellen kääntyy hän oikealle
ja vasemmalle ja se puoli, jota hän näin innostuttaa, koroittaa silloin
äänensä. Hiki tippuu noidan otsasta ja hän kuivaa sitä liinalla, jota
eräs naisista pitää käsillä. Laulu on peräti yksitoikkoista; se tuskin
nousee ja laskee enempää kuin puoli nuottia. Mutta mitä enemmän noita
kiihtyy sitä kovemmalla äänellä hän muiden säestäessä joikuu. Jokainen
uusi säveljakso aloitetaan aina korkeammalla äänellä. Sanat lausutaan
niin epäselvästi, ettei niistä voi erottaa muuta kuin ehkä joskus
jonkin jumalan nimen. Kun laulu on päättynyt, kattaa noita toimituksen
aikana käytetyllä liinalla vähäksi aikaa lähimäisen naisen pään. Kaikki
kiittävät häntä antamalla kättä ja nousevat sitten asennostaan.
Tällaista loitsimista nimittävät Turjan lappalaiset _kikki_
(luultavasti sama sana kuin suomen "kykkiä").
Paitsi tainnostilassa ja unessa tietäjä saattoi "nähdä" monenlaisia
asioita myös vedestä tai viinasta. Näin päästiin varsinkin varkaan
perille. Leem kertoo siten voitavan myös pakoittaa tämän tuomaan
takaisin varastamansa tavara; vahingoittamalla näet kuvan silmää tai
muuta ruumiinosaa uskottiin varkaan vastaavalla tavalla kärsivän. Tästä
lappalaisten käsityksestä Kaarle Krohnkin mainitsee esimerkkejä
"Suomalaisten runojen uskonnossa".
Luonnonlasten usko, että mitä kuvalle tehdään tapahtuu myös
asianomaiselle ihmiselle, ilmenee seuraavassa Randulfin
muistiinpanemassa tavassa. Kun lappalainen tahtoo vahingoittaa jotakin
lähellä tai kaukana asuvaa ihmistä, jolle hän on vihoissaan, käyttää
hän tähän tarkoitukseen poronsarvesta tehtyä pientä kaarta vasamoineen
ja nuolineen. Jos hän haluaa lamauttaa vihamiehensä käden, jalan tai
muun jäsenen, niin hän ampuu tylsäpäisellä vasamalla sanotusta
henkilöstä tehdyn kuvan vastaavaa ruumiinosaa, mutta jos hän tahtoo
tuottaa tälle avoimen haavan tai alituisen ihonalaisen vaivan, niin hän
ampuu terävällä nuolella tarkoitettua kohtaa kuvassa.
Noidan nuolta, joilla hänen luultiin voivan vahingoittaa sekä ihmisiä
että eläimiä, lappalaiset nimittivät _gand_ [tämä sana esiintyy jo
1200-luvulta olevassa lähteessä], jota myöhempinä aikoina kuviteltiin
myös myrkylliseksi hyönteiseksi y.m., sekä toisella nimellä
_noidendirri_. Kuten jo Fritzner on osoittanut, johtuu edellinen
skandinavilaisesta sanasta "gandr" ('noitasauva'). Samalta taholta on
tullut _dirri_, joka suomeenkin on lainattu "tyrä" (noidannuoli)
muodossa. Vieraista nimityksistä saattanee päättää, että lappalaiset
ovat uskonsa "noidannuoliin" lainanneet skandinaveilta.
_Arpomiskeinoja_ oli lappalaisilla muitakin kuin noitarumpu. Hyvin
yleinen oli riippuvan esineen, kirveen, veitsen, kiven, vyön y.m.
heilumisesta arvonta. Lundius kertoo, että, kun Ruotsin lappalainen
tahtoo tietää, mistäpäin metsän riistaa helpommin on saatavissa, sitoo
hän langan kirveen varteen ja ripustaa sen kodan orteen. Sitten hän
alkaa sitä puhutella, jolloin kirves rupec hiljakseen pyörimään. Minne
päin kirveen varsi vihdoin pysähtyessään osoittaa, sieltä uskoo
lappalainen seuraavana päivänä saavansa runsaan saaliin. Samalla
tavalla hän arpoilee kivellä, joka kuitenkin pitää noutaa jostakin
pyhästä vuoresta. Tämä arpomismuoto on entisaikaan ollut yleinen
kaikkialla Europassa.
Vielä toisellakin tavalla lappalainen saattoi arpoa. Graan kertoo,
miten lappalaisukko istuutui kodan perälle, laski kirveen maahan ja
asetti kattilan sen päälle. Kattilaan hän pani monenlaisia
työkapineita, heittipä siihen vielä lakinkin päästään. Sitten hän alkoi
hitaasti kohottaa kattilaa samalla lausuen kysymyksiä, jotka koskivat
porojen menestystä, metsästysonnea y.m. Hetken päästä hän asetti sen
jälleen lattialle, laskeutui polvilleen, painoi päänsä kattilan sisään
ja höpisi jotakin itsekseen. Pian istahti hän jälleen entiselle
paikalleen ja alkoi uudestaan kohottaa kattilaa. Jos se nyt tuntui
keveämmältä kuin edellisellä kerralla, niin hän tiesi saaneensa
vastauksen kysymykseensä. Viimeksimainittu arpomistapa muistuttaa siis
seitapalvonnan yhteydessä kerrottua kiven kohottamista.
Tietäjätoimensa ohella oli lappalaisnoita samalla _uhrintoimittaja_.
Toisin paikoin Norjan Lapissa hänen kerrotaan käyttäneen uhratessaan
erikoista pukuakin. Siitä Randulf kertoo seuraavin sanoin: "Jos
lappalainen itse on noita ja kykenevä toimittamaan uhrin, tai jollei
hän sitä ole, vaan käyttää tähän toimeen toista, niin on hänen tai sen,
joka teurasuhrin toimittaa, vanhan pakanallisen tavan mukaan
pukeuduttava erikoiseen uhripukuun, s.o. hänen päänsä ympäri on
sidottava liinainen naisen nyörihattu, johon vielä pannaan lehti- ja
kukkaseppele. Samanlainen seppele pannaan myös uhriteuraan päähän.
Uhripapin hartioille ripustetaan lisäksi valkoinen esiliinantapainen
vaate".
Jessen kuvailee uhrintoimittajan pukua vielä yksityiskohtaisemmin:
"Uhripappi oli silloin parhaisiin vaatteisiinsa puettu, hänellä oli
oikeassa käsivarressaan vaskiketju ja vyö oli sidottu hänen vasemman
olkapäänsä yli oikean kainalon alitse kuin ritarinauha. Jos
_saivo-neidalle_ tahi 'akoille' oli uhrattava, oli hänellä vielä
valkoinen liinahattu päässään lukuunottamatta tavanmukaista valkoista
liinapukua".
Jessenin tiedonannosta voi siis päättää, että uhripapin puku oli
erilainen riippuen siitä, uhrattiinko mies- vai naispuolisille
jumalille. Naisjumalillekaan ei naisten sopinut uhrata, mutta silti
piti uhraajan puvun muistuttaa naisen pukua. Senvuoksi varmaankin oli
uhripapilla naisen päähine. Olsen tietää mainita, että liinahuntu oli
sidottava myös uhriteuraan päähän, kun tämä vaimon onnellisen
synnytyksen jälkeen kokonaisena kuopattiin maahan. Tästä voinee
päättää, että Jessen yllämainituilla "akoilla" tarkoittaa juuri
synnytyksen jumalattaria.
Tämä rajoitetulla alueella käytetty uhriasu kukkaseppeleineen herätti
jo lähetyssaarnaajien huomiota. Randulf vertaa sitä syystä roomalaisten
uhripappien pukuihin. Suomensukuisten kansain menoista emme löydä sille
vertauskohtaa, eikä se saata olla Lapissa omaperäinen, sillä
epäilemättä ilmenee tässä kehittyneempi kulttuuri, kuin minkä
lappalaiset ovat saattaneet luoda. Vaskiketjua, jota noidan kerrotaan
pitäneen käsivarressaan, Olrik vertaa Skandinavien alttarin pyhään
renkaaseen, jota uhripappi uhritilaisuudessa piti käsivarressaan.
Eteläisistä sivistysmaista saapunut kulttuurivirtaus näyttää siis
Skandinavien välityksellä ulottuneen Lapin tuntureille asti. Vyö, jonka
Jessen sanoo muistuttavan ritarinauhaa, saa selityksensä seuraavasta J.
Kildalin muistiinpanosta: "noita, joka uhrin toimittaa, riisuu vyön
yltään nöyryyden osoitukseksi ja ripustaa sen hartioilleen".
Uhritoimituksen edellä tuli noidan paastota sekä pestä ja
puhdistaa koko ruumiinsa. Venäjänkin lappalaisten keskuudessa oli
uhrintoimittajien tapana aina peseytyä sekä pukeutua uuteen pukuun
pyhään toimitukseen ryhtyessään.
Onko lappalaisella tietäjällä siperialaisen shamanin tavalla ollut
erikoinen noidan puku myös loitsiessaan, siitä ei ole tietoja olemassa.
Ainoastaan muutamia viittauksia on, joiden perustuksella saattaa
jotakin olettaa. Suomen lappalaisten kesken kerrotaan näet, että noidan
pään piti olla peitossa, josta saattanee päättää, että hänellä
aikoinaan oli jonkinlainen kasvoja verhoava päähine. Venäjän Lapissa
puhutaan lisäksi jonkinlaisesta "noidan vyöstä". Shatkov sanoo sen
olleen noin korttelin levyisen nahkavyön, joka oli päällystetty
kolmella erivärisellä verkakaistaleella; ylimäinen oli keltainen,
keskimäinen punainen, alin musta. Vyö oli vielä helmikoristeilla ja
kolmella vaskirenkaalla varustettu. Nukkumaan asettuessaan tietäjä puki
vyön ylleen uskoen unessa saavansa tietää sairaan kohtalon. Mainitun
vyön pitäminen tiedustelutilaisuudessa sotii kuitenkin läntisten
lappalaisten käsitystä vastaan, että noidan, vieläpä hänen
apulaistensakin tuli riisua vyönsä loitsimisen ajaksi, ilmeisesti
jottei se estäisi sielun irtautumista ruumiista. Vanhinkaan
lappalaisten loitsimista kuvaileva tieto 1200-luvulta ei tiedä mainita
mitään erikoisesta noidan puvusta.
Lappalaisten noita-usko, joka läheisesti liittyy heidän käsityksiinsä
sielusta ja vainajista, on heidän muinaisuskontonsa "pääkappale".
Vainajien ja noitien merkitystä lappalaisten yhteiskuntaelämässä Olsen
kuvailee kaunopuheisesti sanoessaan, että manalaiset, joiden asunnot,
elintavat, puvut ja kieli ovat aivan samat kuin maanpäällisten
lappalaisten, "käskevät heitä pitämään juuri semmoisia asuntoja, menoja
ja tapoja, pukukuoseja ja tätä kieltä ynnä muuta näkemäänsä,
velvoittaen siihen etenkin noitia, joiden tulee muita opettaa ja
kurinpidolla kasvattaa; puhuvat heidän kanssaan lappia ja varoittavat
heitä, etteivät mitään muuta kieltä viljelisi kuin lappia, se kun on
kielistä paras, jota heidän jumalansa käyttävät ja jota heidän
esi-isänsä ovat käyttäneet ja jonka heidän ensimäinen noitansa ja
haltiakansa ynnä muut muinaiset ovat muodostaneet; jos he nimittäin
tahtovat kauan ja hyvin elää, menestyä elinkeinoissaan sekä itsensä ja
elukkansa terveinä säilyttää."