ja merta.
Vaikka mainitut vanhimmat tiedot koskevat yksinomaan Norjan Lappia, on
_biegg-olmai_ ollut laajemmallakin alueella tunnettu. Suomenkin
lappalaisten jumalistossa hän, kuten J. Fellman kertoo, hallitsi tuulta
ja ilmaa, joten hän halunsa mukaan saattoi joko suosia matkamiehiä
myötäisellä tuulella tahi toimittaa heille ankaria vastatuulia, niin
että suuret laivat menivät kumoon merellä. Pitämällä tuulta kauan aikaa
samalla ilmansuunnalla hän voi kuljettaa porot loitolla sijaitseville
seuduille, poroilla kun yleensä on tapana aina kulkea vastatuuleen.
Vielä nykyään, sanoo Itkonen, on _piegga-olmai_ nimeltään tunnettu
vanhoille inarilaisille ja utsjokelaisille, joskaan ei hänestä eikä
hänen toimistaan tiedetä sen enempää kertoa. Inarin kirkolta
noin peninkulman lounaiseen sijaitsee eräs _piegga-oaivi_
("tuulispäätunturi") niminen tunturi, jonka laella on ennenvanhaan
ollut _piegga-olmaille_ uhrattuja sarvia.
Tuulenjumalalle toimitetuista uhreista ei ole lähdekirjallisuudessa
yksityiskohtaista kuvausta. Muutamia arvokkaita tietoja on kuitenkin
olemassa. Niinpä Solander, joka sanoo lappalaisten luvanneen
"tuuliukolle" uhreja ankaran tuulen noustua, tietää hänelle eläimiä
uhratun. Tuulenjumalan uhri ei kuitenkaan ollut määräaikainen eikä
jokavuotinen. Uhrialttarin ääreen oli jumalan kunniaksi asetettava
tuulenpesä (väderskått), joka voideltiin teuraan verellä. Randulfin
mukaan tuulenjumalalle uhrattiin esineitäkin, pieniä _veneitä_, ja
Forbus mainitsee uhrilahjana vielä _puulapion_.
Randulf tietää kertoa myös eräästä tuulen taikomisesta, jota
lappalaiset muka ennen muinoin paljon harjoittivat: "Kun he ovat
vihoissaan jollekin, pyytävät he tuulenjumalalta tuulta, jonka he
loitsimalla sitovat kolmeen solmuun. Heidän aukaistuaan ensimäisen
niistä, syntyy kohtalainen tuuli; aukaistaessa toista, syntyy jo niin
voimakas tuuli, että purjevene tuskin puolella etupurjeella voi
vaaratta purjehtia; mutta heidän aukaistuaan kolmannenkin solmun seuraa
välttämättömästi haaksirikko."
Mainitusta tuulen nostamistaiasta on tietoja jo verrattain varhaiselta
ajalta. Vanhin sellainen on 13:nnelta vuosisadalta eräässä "Geographia
universalis" nimisessä teoksessa, jossa kerrotaan, että Vinlandian,
s.o. Norjan Lapin, asukkaat tekevät kerän langasta, johon he solmivat
määrätyn luvun solmuja. Tuulen saamiseksi aukaistaan yksi tai useampia
sitä myöten, toivotaanko heikompaa tai vahvempaa tuulta. Tällaisia
keriä he kauppaavat merimiehille, joiden on täytynyt tuulen tyynnyttyä
pysähtyä heidän rannoilleen.
Tällainen tuulen tekemisen taika ei kuitenkaan saata olla
lappalaisperäinen, nämä kun eivät ole alkuaan käyttäneet purjeita.
Fritzner osoittaakin tutkimuksessaan, että lappalaiset ovat tämän tavan
oppineet skandinavilais-naapureiltaan, jotka jo muinoin ovat olleet
kuuluisia purjehtijoita.
Mutta onko sitten itse tuulenjumalakaan Lapissa omaperäinen? Olisiko
myöskään tuulenjumalalla lappalaisten elämässä ollut siksi suuri
merkitys, että hän jo, ennenkuin lappalaiset joutuivat kosketuksiin
Skandinavien kanssa, olisi ollut uhripalvonnan alainen? Johan Falck
(Altenissa pappina vv. 1735-1757) sanoo lappalaisten palvoneen
tuulenjumalaa "ainoastaan siksi, että tämä pelastaisi heidät
hengenhädästä, kun myrsky ja rajuilma yllätti heidät merellä". Näyttää
siis siltä, kuin tämä jumala olisi ollut etupäässä merimiesten jumala
ja sellaisena se epäilemättä on skandinaveilta lainattu.
Lappalaisten _biegga-gallesin_ ja Skandinavien tuulen- ja merenjumalan
Njordin läheistä sukulaisuutta osoittaa, kuten Olrik huomauttaa,
hänelle osoitettu veneuhrikin, jota Skandinavian pronssikaudella on
paljon käytetty. Tuulenjumalan kädessä olevan esineen selittäminen
"lapioksi" on mainitun tutkijan mielestä myöhempää, varmaankin
väärinkäsitetystä melasta johtunutta, jolla merkillä varustettuina
roomalaisten merenjumalan kuvien tunnetaan saapuneen pohjolaan.
Lappalaisten tuulenjumalan skandinavista alkuperää [suomalaisilta
lainattu on tuulenjumala _ilmaris_ erään Tornion lappalaisen
noitarummulla (kts. kuvaa Suomal. runojen uskonto s. 13)] todistaa
lisäksi se seikka, että tämä heidän noitarummullaan on kuvattuna
skandinavilaisten ukkosen- ja hedelmällisyydenjumalain rinnalla. Olrik
osoittaa, miten lappalaisten jumalakolminaisuutta: _hora-galles,
veralden olmai_ ja _biegga-galles_, vastaa vanhoissa islantilaisissa
valankaavoissa käytetty kolminaisuus: Thor, Freyr ja Njordr.
Skandinaveilta lainattujen luonnonjumalien joukkoon lienee
_pakkasenjumalakin jisen-olmai_ ("härmämies") luettava. Forbus sanoo
sen olevan "sään, lumen ja jään haltian, jolle uhrataan, jottei jää
vahingoittaisi poroja sekä jotta lumituisku taukoaisi". Solander kertoo
sitä palvotun talvella ankaran ilman ja lumen vuoksi. Siihen katsoen,
että _jise_ sana esiintyy vain lapin eteläisessä murteessa, on
epävarmaa, onko tämä haltia sen laajemmalla alalla ollut tunnettu.
Sanan merkitys "härmä ruohikossa" viittaa, että lappalaisten
"härmämies", samoin kuin useimmat heidän luonnonjumalistaan, kuuluu
maata viljelevien naapurien jumalistoon.
Suurille luonnonjumalille lappalaiset uhrasivat tavallisesti eri
paikassa kuin maanalaisille haltioille. Useimmiten käytettiin tällöin
uhrialttarina puusta valmistettua lavaa, jolle uhrikuvat ja uhriantimet
asetettiin vihreille lehville. Toisinaan olivat nämä uhrilavat sangen
suuria, joten samalla lavalla saatettiin uhrata useille eri jumalille.
Rheen esim. sanoo, että ukkoselle ja auringolle asetettiin uhri samalle
kodan taakse pystytetylle korkealle uhrilavalle. Kertoessaan, että
lappalaiset varustivat kunkin jumalankuvan määrätyllä tuntomerkillä
Solander huomauttaa: "mille jumalalle lappalainen uhraakin, tekee hän
sen tavallisesti samassa uhripaikassa". Randulf sanoo lappalaisten
uhrilavojen olleen niinkin suuria, että niissä oli puuainesta noin
20-30 kuormaa. Sellaisia S. Kildal poltti eräällä alueella Ofotenissa
v. 1722 yli neljäkymmentä, joista yhdellä ainoalla alttarilla saattoi
olla luita ja sarvia 5 tai 6 hevoskuormaa. Yhteinen tunnusmerkki
kaikille luonnonjumalille uhrattaessa oli, kuten jo ennen on
huomautettu, se, että uhripuina käytettiin lehtipuita, tavallisesti
koivua, josta myös muita uhriesineitä valmistettiin.
Vieraan kulttuurin luomia tai kehittämiä, kuten lappalaisten suuret
luonnonjumalat, ovat myös useimmat heidän synnytyksenjumalattaristaan.
Synnytyksenjumalattaret.
Lappalaisten synnytyksenjumalattaret olivat _madderakka_ ja tämän kolme
tytärtä _sarakka, juksakka ja uksakka_.
_Madderakka_ ("m.-akka") ei lähdekirjallisuudessa esiinny yhtä tärkeänä
toimihenkilönä kuin hänen tyttärensä, vaikka hänet mainitaan muiden
"akkojen" emona. Sidenius kertoo lappalaisten uhraavan tälle ainoastaan
siinä tarkoituksessa, "että hän antaisi tyttäriensä palvella naisia".
Hän huomauttaa kuitenkin, että tämä jumalatar muutamien käsityksen
mukaan itsekin ottaa osaa tyttäriensä toimiin avustaen heitä. Jessen
sanoo, että _madderakka_ luo sikiölle ruumiin, ja Randulf tietää hänen
saattavan sekä naiset että naaraseläimet hedelmällisiksi.
Eräillä noitarummuilla esiintyy _madderakan_ ohella vielä miespuolinen
_madderaija_ ("m.-ukko"), jonka myös ajateltiin jollakin tavalla
edistävän lapsen syntymistä. Jessen sanoo hänelle uhratunkin samoin
kuin hänen vaimolleen, kuitenkaan ei hänelle toimitettu yhtä suuria
uhreja kuin jälkimäiselle. Siihen nähden, että mainittu "ukko" "akkaan"
verraten on sangen harvinainen jumaluusolento ja hänen toimensakin
varsin vähäpätöinen, on syytä Wiklundin tavalla olettaa, että tämä on
vasta verrattain myöhään tullut aikaisemman "akan" rinnalle.
_Madderakka_, jonka nimen "sukuperää" merkitsevä alkuosa äänteellisesti
vastaa suomen _mantere_ sanaa, oli _maassa asuva_ olento. J. Kildal
sanoo hänen asuneen tyttärineen lappalaiskodan alla. Senvuoksi olikin
synnytyksenjumalattarille kodan alaiseen maahan uhrattava.
Itse synnytystilaisuudessa näyttää sarakalla olleen suurin merkitys.
Kuten Wiklund huomauttaa, johtuu hänen nimensä alkuosa tekosanasta
_saret_ ("halkoa"). Skanke tietää häntä Saltenissa nimitetyn
_sadsla-akka_, "jonka uskottiin avustavan naisia synnytyksessä".
Viimeksimainitun nimen alkuosan hän sanoo merkitsevän "päästä
halkaistua puuta". Nämä nimitykset muistuttavat mieleen erään
synnytyksen helpoittamiseksi toimitetun taian, joka kuvastuu Forbuksen
kysymyksestä: "etkö ole hakannut halkoja synnytyksen aikana _sarakan_
kunniaksi?" Epäilemättä on _sarakka_, jota toisin paikoin nimitetään
myös _saredne_ ("s.-emo"), jossakin suhteessa _halkomis_taikaan.
Forbuksen kyselykaaviosta saamme lisäksi tietää, että näitä _sarakan_
kunniaksi halottuja puita pidettiin pyhinä; niitä ei poltettu eikä
niihin saanut edes koskea. Toinenkin synnytyksen edistämistä ja
helpoittamista koskeva taika ilmenee hänen kysymyksestään: "oletko
tuona aikana käynyt lähteellä vettä noutamassa ja kaatanut sitä maahan
_sarakan_ kunniaksi?"
Etupäässä lapsivuoteen aikana, sanoo Randulf, lappalaiset palvoivat
_sarakkaa_. Paitsi vaimoja hän suojeli porolehmiä niiden kantaessa sekä
lievensi niiden synnytysvaivoja. Senvuoksi lappalaisnaiset koettivat
aina pysytellä hyvissä väleissä tämän jumalattaren kanssa. Miten
syvästi _sarakan_ uskottiin ottavan osaa suojattinsa vaivoihin, käy
ilmi lappalaisten käsityksestä, että hän tunsi samat tuskat kuin itse
synnyttäjä. Samoin kuin _madderakka_ loi _sarakkakin_ lappalaisten
käsityksen mukaan sikiölle ruumiin.
_Sarakan_ suojelukseen lappalaisnaiset turvautuivat myös kuukautisten
aikana. Tällöin oli heidän Forbuksen mukaan riisuttava kauluksensa ja
vyönsä "_sarakan_ kunniaksi". Tämä tapa johtui varmaankin siitä, ettei
naisilla sinä aikana saanut olla solmuja vaatteissaan. Kuukautisten
aikana naista pidettiin saastaisena. Leem kuvailee lappalaisten
käsityksiä ja pitämyksiä tässä suhteessa seuraavin sanoin: "Nainen ei
sanottuna aikana saanut astua mieshenkilön jalan yli tämän ojennetuin
jaloin maassa istuessa; hän ei myöskään saanut astua pyssyn yli, jos se
oli maassa, ei mennä asuinkodan katolle, ei astua rannalle niin
pitkälle, että hän olisi joutunut siihen paikkaan, jonne kalastajat
pyytämästä tultuaan viskaavat kalat veneestä, eikä lypsää lehmää. Kun
naisen aika oli ohitse, pesi hän päänsä vesikattilasta, minkä sitten
jauhoilla puhdisti ja missä leipoi leivoksen. Tämän sai ainoastaan
naisväki syödä".
Jonkinlainen jauhoista valmistettu puhdistusateria syötiin _sarakan_
kunniaksi myös onnellisen synnytyksen jälkeen. Näitä puhdistusmenoja
Jessen kuvailee seuraavin sanoin: "Ennen synnytystä joivat
lapsivuoteessa olevat vaimot _sarakan-viinaa_ sekä synnytyksen jälkeen
söivät läsnäolevien naisten kera _sarakan-puuroa_. Sarakan kunniaksi
valmistettuja pitoja vietettiin heidän tapansa mukaan juhlallisesti.
Sanottuun puuroon pantiin kolme puikkoa; yksi oli päästä halkaistu,
siihen ripustettiin kolme rengasta, toinen oli musta, kolmas valkoinen.
Nämä asetettiin pariksi kolmeksi vuorokaudeksi kodan oven alle. Jos sen
jälkeen huomattiin, että musta puikko oli poissa, päätettiin siitä,
että joko äiti tai lapsi tulisi kuolemaan; jos sitävastoin valkoinen
puikko oli kadoksissa, tulisivat kumpikin jäämään eloon".
S. Kildal sanoo "sarakan-puuroon" olleen tapana asettaa pieni jousi ja
nuoli, mitkä myöhemmin ripustettiin lapsen kehdon ääreen, jotta
lapsesta, jos se oli poika, kehittyisi hyvä metsämies. Forbus selittää
asian tarkemmin huomauttaen, että sanottuun puuroon pantiin jousi
kolmine osineen, nim. varsi, kaari ja nuoli. Siitä, mikä mainituista
esineistä sattui syödessä lusikkaan, arvoiteltiin jotakin. Jolleivät
jousen osat sattuneet lusikkaan, ei niitä ripustettu kehtoon, vaan
heitettiin pois. Forbuksen kyselykaaviosta voi päättää jousta
säilytetyn toisellakin tavalla. Siinä on näet seuraava kysymys: "Onko
sinulla pieni jousi tallella, jota sinun piti kantaa ylläsi?"
Samoin kuin päästä halkaistu puu tai puikko viittaa _sarakan_ nimeen
samoin lienee synnyttäjän puuroon pantu jousi jossakin suhteessa
_madderakan_ toiseen tyttäreen _juksakkaan_ ("jousiakkaan"), jota
toisin paikoin nimitettiin myös _stäukedne_ ("jousiemo"). [Saltenissa
_juksakkaa_ tai _uksakkaa,_ nimitettiin _jiukom-akka_ "hoitaja-akka".]
Solander sanoo viimeksimainitusta, että hän "auttaa naista lapsen
sikiämisessä ja syntymisessä". _Juksakan_ tärkein toimi oli _muodostaa
tyttölapsi äidinkohdussa poikalapseksi_. Jotta hän sen suostuisi
tekemään, oli hänelle uhrattava. Leemin mukaan lappalaiset uhrasivat
hänelle ahkerasti, sillä he halusivat mieluummin poika- kuin
tyttölapsia, tytöistä kun ei ollut mitään hyötyä metsästysretkille.
_Juksakka_, joka noitarummulla joskus esiintyy jousi kädessä kuvattuna,
näyttää kehittäneen poikalasta jaloksi jousimieheksi.
Kolmas _madderakan_ tyttäristä oli _uksakka_ ("uksi- eli ovi-akka")
jonka ajateltiin _asuvan maassa kodan uksen alla_. Ovenvartiana hän
suojeli ihmisiä näiden sisälle ja ulos astuessa. Synnytyksessä hänen
tehtävänsä oli vastaanottaa pienokainen tämän maailmaan tullessa.
Myöhemminkin _uksakka_ vartioi lasta varsinkin sen ottaessa ensi
askeleitaan, jottei lapsi lankeaisi eikä loukkaantuisi. Hänelle
vuodatettiin juomauhreja maahan hänen asuinpaikkansa kohdalle, kodan
oven alle.
Jessen tietää vielä mainita, että _madderakalle_ ja _sarakalle_
pyhitettiin erikoinen asumus. Joskus on noitarummullekin asuinkotaa
tarkoittavan piirroksen viereen kuvattu _sarakankin_ kota. Siihen
katsoen, etteivät lappalaiset ole jumalilleen rakentaneet asumuksia,
voi päättää, että n.s. "_sarakan_ kota" on muistomerkki niiltä ajoilta,
jolloin lapsensynnyttäjän ei sopinut olla asuinkodassa, vaan oli häntä
varten rakennettava erityinen kota synnyttämisen ajaksi. Niin tekevät
esim. samojedit vielä meidän päivinämme. Lähetyssaarnaajain käydessä
lappalaisten keskuudessa he jo näyttävät hyljänneen tämän vanhan tavan,
kuitenkin heillä oli vielä tällöin jälkiä käsityksestä, että nainen on
synnytyksen aikana epäpyhä. Leem kertoo, että lapsivuoteessa käytetyt
vaatteetkin oli hävitettävä. Sairastaessaan oli vaimon kodassa
pysyttävä muista erillään määrätyssä paikassa eikä hän sinä aikana
saanut muuttaa sijaansa. Venäjän Lapissa häntä pidettiin saastaisena
kolme, joskus kuusikin viikkoa, jona aikana hän ei saanut syödä eikä
seurustella perheensä kera.
Uhratessaan synnytyksen helpoittamiseksi lappalaiset menettelivät
toisin kuin uhreissa yleensä. Olsen kertoo, että lappalaisvaimo
tuntiessaan äidiksi tulevansa hankki jo edeltäpäin pienen koiran, jota
piti luonaan, kunnes synnyttämisen aika lähestyi. Silloin oli hänen
vähää ennen kuin asettui lapsivuoteeseen uhrattava se, "jotta jumala
auttaisi häntä niin, että kaikki onnistuisi hyvin, että hän ja lapsi
saisivat pitää elämänsä ja terveytensä ja jälkeenkin päin elää hyvissä
voimissa ja terveinä". Jollei sanotusta uhrista ollut apua, piti kutsua
noita, joka tainnostilaan langettuaan tiedusteli vaikean kirvoituksen
syitä. Manalaiset saattoivat näet estää lasta maailmaan tulemasta.
Tällöin oli niille uhri toimitettava. Kun synnytys oli onnellisesti
päättynyt, uhrattiin jälleen joko poro tai jokin naapurikansalta
hankittu kotieläin.
Synnytyksen jälkeen teurastettavan eläimen päähän oli sidottava
_liinahuntu_ ja oli teuras sellaisenaan haudattava maahan. Muutamat
kertojat huomauttavat nimenomaan, että synnytyksenhaltioille oli
teuraat _elävinä_ uhrattava. Niin mainitsee Leem, että äidiksi tulevan
oli haudattava koira elävänä maahan, ja J. Kildal, joka synnytyksen
kiitosuhrina kertoo käytetyn m.m. hiehoja, vasikoita, lampaita,
karitsoja, vuohia, porsaita, kissoja ja kukkoja, sanoo, että ne
kuopattiin elävinä maahan ja tukehutettiin heittämällä multaa niiden
yli; ainoastaan kukko suljettiin kiviröykkiöön, missä se saattoi jonkun
aikaa elää ja kiekua, kunnes kuoli nälkään. Lukuunottamatta kukkoa,
sanoo Jessen, ei _sarakalle_ uhrattu koiraseläimiä.
Paitsi teuraita uhrattiin "akoille" muutakin esim. juomaa. Kun myöhään
illalla satuttiin kodassa kolistamaan, luultiin "akkojen" siitä
suuttuvan ja oli niitä senvuoksi viinalla lyyliteltävä. Juomauhri
kaadettiin niille maahan myös hyvän lapsenpäästön ja sikiön
vuoksi. Raskaat vaimot uhrasivat joskus vielä lihaa ja juustoa
synnytyksenjumalattarille. Myös jouluna, kun useita jumalia
muisteltiin, toimitettiin "akoillekin" viinauhri. Eräs lappalainen,
joka Westenille tunnusti toimittaneensa pakanallisia uhreja, kertoi,
että hänellä oli erikoinen, kauniisti kirjailtu puupikari, jota hän
käytti yksinomaan vuodattaessaan juomauhreja. Niitä hän toimitti muun
muassa _madderakalle_, "jotta tämä olisi armollinen hänen vaimolleen ja
sikiölle, kun vaimo sattui olemaan raskauden tilassa". Usein uhrattiin
_sarakalle_ lieden tuleen, mutta _uksakalle_ aina maahan oven kohdalle.
Randulfin muistiinpanoista voi päättää, että synnytyksenjumalattarille
uhrattiin lisäksi _rukkeja ja värttinöitä_.
Leemin mukaan (synnytyksenhaltialle?) uhrattiin myös lehmän kantaessa,
jolloin _ensi maito_ oli maahan lypsettävä. Puhdistusmenoissa
käytettiin tässäkin tapauksessa _jauhoja_, joita siroitettiin kantaneen
lehmän ja vasikan yli. Jauhoja oli sitäpaitsi pantava maitoonkin,
ennenkuin miehet saattoivat sitä maistaa. Epäilemättä oli jauhoilla
tällöin sama merkitys kuin naisten puhdistusaterioissa. Leemin
mainitsema tapa oli tietysti vain eteläisillä lappalaisilla, jotka
muutamin paikoin ovat alkaneet käyttää kotieläiminään myös lehmiä.
Monet piirteet yllämainituissa uskomuksissa ja menoissa todistavat,
etteivät ne voi olla Lapissa kotimaisia. Yksin jauhotkin, joilla
näyttää olleen niin merkitsevä sija, viittaavat maanviljelyksestä
elävän kansan tapoihin. Senvuoksi onkin lappalaisten sarakanpuuroa
verrattu Skandinavien vastaavaan ateriaan, n.s. _nornien puuroon_
(nornagreytur), jota nimitystä Färön vaimot käyttävät ensimäisestä
synnytyksen jälkeen syödystä ateriasta. Troels Lund mainitsee
synnyttäjien puuroon asetetun kolme puikkoakin, jotka vastaavat
lappalaisten arpomispuikkoja. Myös rukkiuhri sekä vieraat uhriteuraat
liinahuntuineen ovat epäämättömiä lainattujen tapojen todistuksia.
Lappalaisten synnynjumalattaret esiintyvät noitarummulle kuvattuina
usein vielä _kolmena_ haltiana, mikä kolminaisuus muistuttaa mieleen
Skandinavien _nornat_. Niitä näet myös oli kolmiluku. Näyttää siis
siltä, kuin _madderakan_ kolme kehittynein piirtein esiintyvää tytärtä
olisivat naapurien jumalattaria; saadakseen _madderakankin_ mahtumaan
synnynjumalattarien kolmilukuun, pitävät muutamat lähdekirjailijat
_juksakkaa_ ja _uksakkaa_ samana olentona. Tämä on kuitenkin aivan
ilmeinen erehdys. Todennäköisempää on, että _madderakka_ on
tyttäristään erillään oleva synnynhaltia. Yhdelle näistä voi löytää
suoranaisen skandinavisen vastineen nim. _uksakalle_. Sitä tarkoin
vastaava haltia, kuten jo Laestadius huomauttaa, on näet ruotsalaisten
"oviakka" (dörrkäring), joka oli valonarka, oven ääressä asuva haltia.
Kun astui ovesta ulos kynttilä kädessä piti varoa, ettei se
sammuttaisi kynttilää. Sellaisena elää muisto hänestä vielä nykyään
Länsipohjassa. Myöskin _juksakka_ jousineen ei saattane olla
omaperäinen lappalaisilla, joiden käsityksen mukaan nainen ja
metsästysase eivät edes saaneet tulla kosketuksiin toistensa kanssa.
Yhtenä kolmesta nornasta lienee siis _sarakkakin_ lainajumalattariin
luettava. Hänen nimeensähän juuri "nornien puurokin" on liittynyt.
Lisäksi on huomattava, että _madderakan_ tyttäret ovat olleet
tunnettuja ainoastaan Skandinaviassa asuvien lappalaisten keskuudessa,
etupäässä Norjan Lapissa. Mitenkä on sitten _madderakan_ laita?
Fellmanin mukaan hän on ollut tunnettu Suomenkin Lapissa. Tällekin voi
ehkä löytää vastineen Skandinaviasta. Ruotsalaisilla on näet säilynyt
_madderakkaa_ vastaava nimitys "jordegumma", jolla nykyään tarkoitetaan
kätilöä, mutta, kuten Setälä olettaa, on ennenvanhaan saattanut merkitä
myös maassa asuvaa, lapsia antavaa jumaluusolentoa. Samanlainen sanan
merkityksen kehitys tavataan lapissakin, Gellivaarassa on näet
muistiinpantu nimi _sarak_ kätilönkin merkityksessä. Kuitenkaan ei
_madderakan_ sen paremmin kuin kaikkien synnytykseen liittyvien
uskomusten ja tapojen tarvitse olla lappalaisilla skandinavista lainaa.
Vertailuja tehdessämme emme voi jättää huomioonottamatta, että
samojedeillakin on aivan vastaava maassa asuva synnytyksenjumalatar,
jolle nämä, T.V. Lehtisalon muistiinpanojen mukaan, uhraavat
lappalaisten tavalla synnytyksen helpoittamiseksi _koiran kokonaisena
kodan oven eteen maahan_.
Katolisena aikana on lappalaisten akka-uskoon liittynyt kristillisiäkin
aineksia. Olemme jo vainajainpalvonnan yhteydessä puhuneet lappalaisten
_kasteesta_, jossa lapselle annettiin jonkun esivanhemman nimi.
Kastetoimitusta, jossa lapsi pyhitettiin _sarakalle_, nimitettiin
vierasperäisellä sanalla _laugo_. Toimituksen jälkeen kaadettiin
kastevesi kodanalaiseen, maahan tehtyyn kuoppaan, mikä jälleen luotiin
umpeen. Paitsi vainajalle, joka kutsuttiin uudelleen eloon, uhrattiin
tällöin, kuten Jessen kertoo, myöskin sarakalle. Epäilemättä ovat
katolisen kirkon kastemenot, vaikka mahdollisesti jo esikristillisenä
aikana puolipakanallisten Skandinavien välityksellä, vaikuttaneet
lappalaisten nimenantamistapoihin. Venäjän lappalaisilla ei ole mitään
erikoisia kastemenoja, kuitenkin hekin ovat antaneet lapselle
entisaikaan esi-isän nimen sanoen, että lapsi täten "saa esi-isän
_onnen_".
Kirkon ehtoollismenojakin ovat Trondhjemin sekä Nordlandin eteläosassa
asuvat lappalaiset matkineet. Useat lähteet tietävät kertoa, että
edellisenä päivänä tai seuraavana senjälkeen, kuin nämä kävivät
kirkossa Herran ehtoollisella, he nauttivat _sarakan_ kunniaksi
"hänen ruumistaan ja vertaan". Tämän he tekivät joko kotona tai
kirkkomatkalla, jolloin heillä oli evästä mukanaan. Jessen sanoo heidän
asettuneen jonkun puron rannalle, missä polvistuivat ja siunasivat
ruokansa sanoen: "tämä on _sarakan_ liha". Syötyään he joivat vettä
purosta sanoen: "tämä on _sarakan_ veri". Joskus juotiin veden asemesta
olutta tai viinaa. Toisin paikoin toimitettiin samat menot jonkun
muunkin jumalan kunniaksi. Näin kerrotaan heidän menetelleen estääkseen
vanhoja jumaliaan vihastumasta, kun heidän pappien pakoittamina oli
käytävä kirkossa Herran ehtoollisella.