lappalaiset entisaikaan palvoneet erityisillä juhlamenoilla myös
_helmikuuta_, jota he nimittivät _kuova-manno_. Högström mainitsee
Ruotsin Lapissa eräältä lappalaiseukolta kuulleensa, että tämän
vanhemmilla oli ollut tapana määrättynä aikana helmikuussa (luultavasti
uudenkuun aikana) sitoa heiniä, joita lappalaiset käyttävät kengissään
ja kintaissaan, porojensa sarviin. Senjälkeen kovasti kolistelemalla
kehoitettiin _kuova-mannoa_ syömään. Tästä tavasta, huomauttaa kertoja,
voi päättää, että lappalaiset eivät pitäneet kuuta ainoastaan elävänä
olentona, vaan myös arvelivat sen elävän heinistä, ja että sitä oli
melskeellä ja hälinällä palvottava.
Mainitut lähteet eivät tyydyttävästi voi selittää, mikä on ollut näiden
omituisten tapojen alkuperäinen tarkoitus. Paitsi Lapissa on muuallakin
pohjoismaissa ollut tapana osoittaa kunnioitusta kahdelle vuoden
ensimäiselle kuulle. Niin tiedetään esim. muinaisislantilaisten
pitäneen velvollisuutenaan tervehtiä sekä vuoden ensimäistä
Thorri-kuuta että sitä seuraavaa Goa-kuuta. Silloiset kuukaudet eivät
tietysti olleet nykyisiä kalenterikuita, vaan luettiin aika itse kuun
vaiheiden mukaan. Thorrin-tervehdys toimitettiin siis joka vuosi, kun
uusi kuu ensi kerran joulun tienoissa näyttäytyi. Se oli etupäässä
perheenisien tehtävä, jotka kuun kunniaksi valmistivat myös uhriaterian
(Thorrablöt). Goa-kuun (siitä lappalaisten _kuova-manno_) tervehtiminen
ja sille uhriaterian (Goiblöt) valmistaminen oli sitävastoin naisväen
tehtävä. Hyvin varhain aamulla tuli naisten nousta vuoteeltaan ja
rientää jo alusvaatteissa toivottamaan kuuta tervetulleeksi. Kuten
Olrik arvelee, ilmenee näissä kuun hyvittely- ja tervehdysmenoissa se
käsitys, että lähestyvän vuoden vaiheet ovat sen ensimäisistä
kuukausista riippuvaisia. Tapa tervehtiä vuoden ensimäisiä kuita ei
kuitenkaan ole ollut tunnettu ainoastaan Skandinaviassa, vaan
muuallakin Europassa, esim. Ranskassa ja Italiassa.
Lappalaisten noudattama hiljaisuus joulukuun syntyessä lienee johtunut
käsityksestä, että henget ovat tällöin liikkeellä. Vaikeampi on
selittää, minkä vuoksi helmikuulle oli sidottava heiniä porokarjan
sarviin. Mahdollisesti poron (?-skand. _lehmän_) sarvet kuvailivat kuun
sarvia. Omituinen helmikuuta koskeva tieto on lisäksi Leemin teoksessa.
Hän sanoo näet tällöin ripustetun heinälatoon villoihin ja heiniin
käärityn lampaanluun, jonka tuli suojella karjaa helmikuun pakkasilta.
Samoin kuin auringolle uhrasivat lappalaiset kuullekin sen muodon
mukaisia kuvioita. Pilvisinä öinä he tekivät sille uhriksi kädensijalla
varustetun puukuvion, jossa oli pieni reikä; sen lävitse he antoivat
kuun pilkistää, jottei se vihoissaan vetäytyisi pois valoineen, kuu kun
pitkänä, pimeänä talvikautena on Lapissa erittäin suuriarvoinen
valonantaja. Kuulle uhratessaan menettelivät Norjan lappalaiset
Jessenin mukaan yleensä aivan samalla tavalla kuin auringolle
uhratessaan, uhrieläimetkin olivat samoja, eivät milloinkaan mustia
eivätkä koiraita. Leem sanoo lappalaisten rukoilleen kuulta "hyvää
säätä ja selkeätä yöilmaa".
Kuun pimenemisen lappalaiset useiden muiden kansojen tavalla uskoivat
olevan peikkojen työtä. Niitä peloitellakseen he tällöin melusivat,
myöhempinä aikoina ampuivat pyssyilläkin ilmaan.
Omituinen on lisäksi lappalaisten tapa tiedustella, kun heidän vaimonsa
olivat raskaudentilassa, kuun ja sen läheisyydessä olevan tähden
asemasta syntyvän lapsen sukupuolta ja menestystä. Jos tähti oli kuun
yläpuolella, oli lapsi poikalapsi, jos tähti oli kuun alapuolella, oli
lapsi tyttölapsi; jos tähti oli kuun etupuolella oli se enne, että
lapsi syntyy terveenä ja menestyy elämässään, mutta jos tähti oli kuun
takapuolella, oli se joko vaikean synnytyksen tai lapsen varhaisen
kuoleman merkki.
Lappalaisten auringon- ja kuunpalvonnassa olemme siis tavanneet paljon
piirteitä, jotka todistavat eteläistä alkuperää. Sellaisia ovat paitsi
vieraita uhrieläimiä, joita Forbuksen mukaan oli ostettava "meren
rannalla asuvilta norjalaisilta", muun muassa "auringon puuro",
maanviljelys kun oi ole lappalaisten elinkeino. Samoin lainattu on
heidän tapansa voidella asuntojensa ovet, kun aurinko keskitalven
jälkeen ensikerran näyttäytyy, mikä tapa myös norjalaisilla on
entisaikaan ollut yleinen. Alkuperäinen ei myöskään voi olla
uhritoimitus, josta Randulf kertoo seuraavin sanoin: "Eivät kenellekään
epäjumalistaan lappalaiset toimita polttouhria, se on, he eivät polta
uhrilahjoja, paitsi ainoastaan auringolle uhratessaan osoittaakseen sen
kuumuutta ja tulta, ja sellainen uhri toimitetaan erikoisella,
vartavasten pyhitetyllä uhrikivellä". Myös itse auringon käsittäminen
naispuoliseksi olennoksi, kuten eteläisten Norjan lappalaisten
nimitykset _beive-neide_ ja _sola-neide_, osoittavat, muistuttaa "sol"
sanan kieliopillista sukua, josta Kaarle Krohn huomauttaa. Niille
renkaanmuotoisille esineillekin, joita lappalaiset uhraavat auringolle
ja kuulle, on Skandinavian pronssikauden löydöistä runsaasti tavattu
vastineita. Lappalaisten pieniä kädensijalla varustettuja puurenkaita,
joilla aurinko ja kuu loitsittiin esille, Olrik vertaa Skandinaviassa
historiantakaisena aikana paljon käytettyihin harpiksirenkaisiin.
[Olrik sanoo tutkimuksessaan, ettei Suomensuvun kansoilla ole vastaavaa
uhritapaa. Kuitenkin on huomattava, että myös samojedeilla tavataan
auringonkehän muotoisia uhrikuvia ja merkkejä.] Lisäksi on huomattava,
että kaikki yllämainitut auringon- ja kuunpalvontaa koskevat lähteet
rajoittuvat yksinomaan Skandinavian Lappiin.
Lappalaisten tähtienpalvontaa tutkiessamme kiintyy huomio vielä
erääseen Forbuksen kyselykaaviossa olevaan kysymykseen; "Oletko
palvonut _seulasia_, jotta ne _lämmittäisivät ilmaa_?" Lindahlin ja
Öhrlingin sanakirjassa on mainittu tarina, jossa eräs henkilö tämän
tähden avulla säästyy pakkaseen kuolemasta. Kuten Hammarstedt
huomauttaa, liittyvät nämäkin uskomukset läheisesti naapurikansojen
käsityksiin seulasista (plejadeista).
Lappalaisten mahtavin ja laajimmalla alueella tunnettu luonnonjumala
oli _Hermes_, mikä nimi samalla merkitsee sekä _ukkosenjumalaa_ että
itse luonnonilmiötä. Ukkosjumalaa Skandinavian lappalaiset nimittivät
kuitenkin useimmiten vieraalla nimellä _hora-galles_ (nimen alkuosana
on skand. Thor; _galles_ merkitsee ukkoa). Sitäpaitsi oli hänellä vielä
mairenimityksiä kuten _attshe_ ("isä"), _attshekatsh_ ("isänen") sekä
_aija_ ja _äijih_ ("ukko"), jotka samalla merkitsevät myös ukkosta ja
joille, samoin kuin vastaaville suomalaisille ukkosjumalan
nimityksille, on germanisia esikuvia, esim. ruotsalaisten "godfar"
('hyvä isä') ja "godgubben" ('hyvä ukko').
Mainitun jumalan suuri merkitys ilmenee muun muassa siinä, että hän on
miltei kaikille noitarummuille kuvattu. Näissä hän usein esiintyy
ihmisenkaltaisena olentona, jolla on _vasara_ kädessään; joskus on
hänellä niitä kaksikin, yksi kummassakin kädessä. Toisinaan on hänen
merkkinään vain kaksi ristiin asetettua vasaraa. Tämä esine onkin
ukkosenjumalan paras tuntomerkki. Mihin tarkoitukseen lappalaiset
uskoivat hänen vasaraansa tarvitsevan, käy ilmi seuraavista Rheenin
sanoista: "he pitävät ukkosta elävänä olentona, joka jyryää taivaassa
ja jonka toimena on tappaa kaikki rullit (troll); näitä he uskovat
olevan kaikkialla, tuntureissa, vuorissa ja järvissä. Senvuoksi he
maalaavat hänelle vasaran käteen".
Muutamilla noitarummuilla, jotka O. Rudbeckius kuuluisassa Atlantica
teoksessaan on kuvannut, esiintyy kaksikin ukkosjumalan edustajaa,
joista toinen riippuu rummun yläreunasta pää alaspäin.
Paitsi vasaraa oli ukkosjumalalla vielä toinenkin ase nim. _kaari_.
Siitä Rheen mainitsee: "_taivaankaarta_ he nimittävät Thorin kaareksi;
sillä tämä ampuu ja surmaa kaikki rullit, jotka tahtovat tehdä heille
jotakin pahaa". Taivaankaarta lappalaiset nimittivät omakielisellä
nimellä _tiermaz juks_ ("ukkosen kaari"). Eipä "ukontalttakaan" näytä
lappalaisille olleen tuntematon.
Syystä että ukkosen uskottiin ajavan takaa peikkoja, lappalaiset
ajoivat koiransa pihalle joka kerta, kun kuulivat ukonilman lähestyvän.
He pelkäsivät näet rullien voivan kätkeytyä koiriin. Vieläpä
puukontuppeenkin niiden luultiin saattavan piiloutua, senvuoksi, jos
tämä jyrinän aikana sattui olemaan tyhjänä, oli siihen pantava jollei
muuta niin puupuikko. Puun juurelle ei tällöin myöskään ollut hyvä
asettua, ainakin oli veitsi lyötävä suojaksi puuhun.
Jessenin mukaan lappalaiset uskoivat saavansa ukkosen valloilleen
myös taikakeinoilla, nim. lujasti joikumalla tai rummuttamalla.
Niin he tekivät varsinkin silloin, kun heidän karjansa oli loitsittu
ja he tahtoivat sen vapauttaa lumouksesta. Myös vihamiehiään
vahingoittaakseen noidat saattoivat ukkosen irti. Jollei _hora-galles_
voinut vahingoittaa henkilöä, jota vastaan hän oli lähetetty, kääntyi
hän ankarana ja julmana itse sitä noitaa vastaan, joka hänet oli
laskenut valloilleen.
Thorin _vasaramerkkiä_ Skandinavian lappalaiset käyttivät taikasuojana
moniin tarkoituksiin. Randulf kertoo, että kun Norjan lappalaiset
pakoitettiin käymään Herran ehtoollisella, he sitä ennen toimittivat
omituiset menot kotonaan. Muun muassa he kastoivat kolme sormea olut-
tai viinalasiin ja tekivät niillä otsaansa ristinmerkin, joka merkitsi
Thorin ristinmuotoista vasaraa. Sen he tekivät vakuuttaakseen olevansa
hänen uskollisia palvelijoitaan. Thorin vasaramerkin piirsivät
vanhemmat myös äskensyntyneen poikalapsen esinahkaan veitsellä, jolla
isä vielä ympärileikkasi koiran tai vuohen samalla teurastaen tämän
eläimen uhriksi. Toisessa kohden sama kertoja huomauttaa, että niinkuin
Norjan talonpojat piirtävät jouluiltana ristinmerkkejä oviinsa tai
tekevät sanotun merkin veitsellä olueen tai viinaan silloin, kun
juovat, tahi voipyttyyn selittäen tämän merkin Jeesuksen ristiksi,
aivan samoin tekevät myös lappalaiset, mutta heidän merkkinsä
tarkoittaa Thorin vasaraa, mikä merkitys, kertojan mukaan, aikoinaan on
ollut Norjankin rahvaan ristinmerkillä.
_Hora-gallesta_, jota lappalaiset kuvittelivat sinipukuiseksi mieheksi,
ei kuitenkaan pidetty ainoastaan pahojen rullien karkoittajana.
Ukkosenpalvonnan syitä Randulf kuvailee seuraavasti: "Tätä jumalaa,
joka seisoo moukari toisessa kädessä ja vasara toisessa, lappalaiset
palvovat erityisesti kun ukkonen käy, jotta tämä vasarallaan sen ajaisi
takaisin vahingoittamasta heitä ja heidän porojaan; samoin he pyytävät
häntä, kun tahtovat ukkosen ja salaman iskemään henkilöitä, joille ovat
vihoissaan, että hän moukarillaan, mikä hänellä on toisessa kädessään,
saattaisi ukonjyryä ja salamoita niiden yli". Toisessa paikassa sama
kertoja huomauttaa _hora-galles_ jumalan antavan menestystä myös
taisteluissa sekä suojelevan poroja susilta ja karhuilta.
Jessen kertoo lappalaisten uhranneen ukkoselle porokarjansa takia, joka
"aukeilla tuntureilla on hänen voimalleen alttiina". Kun eräiltä
Ruotsin lappalaisilta kysyttiin, minkä vuoksi he uhrasivat, vastasivat
he sen tekevänsä ukkoselle, jota suuresti pelkäsivät, "jottei salama
tekisi pahaa heille eikä heidän karjalleen sekä jotta ukkonen antaisi
tummista ja paksuista pilvistään virkistävää sadetta ruohonkasvun ja
jäkälän hyväksi". Luulajan keräjillä lappalaiset tunnustivat tälle
jumalalle uhraavansa "syystä että hän antoi heille kauniin ilman".
Siitä, miten Ruotsin Lapissa toimitettiin uhri ukkoselle, on Rheenin
muistiinpanoissa seikkaperäinen esitys. "Kun noitarumpu on osoittanut,
että Thorille on uhrattava, sidotaan uhriksi määrätty porohärkä kodan
taakse, minne naisten ei ole lupa astua. Poro teurastetaan pistämällä
sitä veitsellä sydämeen. Sydäntä lähinnä oleva veri säilytetään Thorin
kuvan voiteeksi. Niin monta poroa kuin lappalainen teurastaa ja uhraa,
yhtä monta jumalankuvaa hän pystyttää Thorin kunniaksi. Kuvat
valmistetaan koivunkannosta, juuresta tehdään pää, varsi muusta osasta
ja käteen pannaan vasara. Sittenkun uhriporot ovat teurastetut,
rakentavat he kotainsa taakse kolmen kyynärän korkuisen lavan sekä
pystyttävät kauniita koivunoksia lavan reunoille. Samoin he siroittavat
niitä maahan kodasta uhrilavalle asti. Mainitulle lavalle asettavat he
sitten Thorin kuvat verellä voideltuina. Niiden rintaan tehdään lisäksi
muutamia ristinmerkkejä. Kuvien taakse he pystyttävät sarvet ja
tärkeimmät päänluut ynnä jalat. Samalla he ottavat pienen lihapalan
jokaisesta jäsenestä; ne asetetaan lavalle kuvan eteen pienessä
tuohisessa, johon vielä kaadetaan vähän rasvaa".
Thorille uhrattavan teuraan oikeaan korvaan oli neulottava merkiksi
_harmaa_ villalanka.
Rheenin muistiinpanoihin liitetyssä piirroksessa on ukkosjumalan
kuvilla kumpaisessakin kädessä koholle nostettu vasara. Schefferuksen
teoksessa olevassa uhrikuvassa käy vasaran varsi jumalan kuvan ruumiin
läpi ollen siten käsienkin sijaisena. Erään tuntemattoman
kirjoittamassa lähteessä sanotaan lappalaisten lyöneen jumalankuvan
päähän vielä teräsnaulan ynnä piinpalan, "jotta Thor niillä voisi iskeä
tulta". Monin paikoin on ukkosenjumalan uhrikuvana ollut ainoastaan
suuri vasara. Forbus sanoo hänen kunniakseen tehdyn kaksi syltä pitkän,
sirosti kirjaillun vasaran, mikä uhritilaisuudessa voideltiin teuraan
verellä. Samoin S. Kildal kertoo lappalaisten _thora-gallesille_
uhranneen, paitsi poroja ja muita eläimiä, myös suuria, kauniisti
kirjailtuja puuvasaroita, joita he asettivat vuorenrotkoihin. Sellaisen
monenlaisia uhriesineitä sisältävän luolan hän kertoo löytäneensä
Lapin-retkellään.
Samoinkuin Thorin vasarasta tehtiin itse jumalasta toisinaan hyvinkin
suuria kuvia. Noraeus kertoo niiden joskus olleen kokonaisia maasta
juurineen kiskottuja koivuja, jotka veistettyinä pystytettiin uhrilavan
ääreen juuripuoli ylöspäin. Myös Mathias Steucius mainitsee isänsä
kertoneen, että lappalaisilla oli uhripaikoissaan tavattoman suuria
hirsiä, joille oli veistetty karkea ihmishaahmo.
Suomen lappalaisten käsityksen mukaan ukkosenjumala _aijeg_ asui
suurissa kallionrotkoissa. Fellman luettelee muutamia sellaisia hänen
palveluspaikkojaan ja kertoo niistä löydetyn suuret määrät poron luita
ja sarvia. Useat uhripaikat ovat saaneet nimensäkin ukkosenjumalasta,
kuten _Aijeg-javre_ ("Ukonjärvi").
Vielä nykyään, kertoo Itkonen, _äijih_ elää Inarissa kansan
tietoisuudessa. Hänelle oli pyhitetty _Äijih-sualui_ ("Ukonsaari"),
pienehkö, korkea kalliosaari Inarinjärvessä noin peninkulman päässä
kirkolta; sitä kohtaan moni lappalainen vieläkin tuntee kunnioitusta.
Saaren länsi- ja pohjoispuolella on muutamia luolia ja rotkoja, joihin
ennenmuinoin tiettävästi on kannettu poron- ja peuransarvia uhriksi.
Joitakin vuosikymmeniä takaperin oli sarvia kertomusten mukaan
näkyvissä suuret määrät, mutta nykyään näkee siellä vain joitakuita
jätteitä; luolain suulla on maassa myös kekäleitä ja puolipalaneita
tuohenpalasia. Ennen lienee sieltä löydetty pieniä metalliesineitäkin.
Vielä viimeaikoihin asti on järvellä oltaessa rukoiltu "ukolta"
myötäistä tuulta heittämällä vaskiraha veteen. Kerran oli eräs
lappalainen luvannut jumalalle jäärän, mutta kun oli saanut sen,
mitä rukoili, oli hän ruvennut katumaan ja päättänyt kotiin
tultuaan peruuttaa lupauksensa. Perille ehdittyään hän kuitenkin
hämmästyksekseen huomasi, että luvattu jäärä oli kadoksissa.
Muutamilla läntisten lappalaisten rummuilla näkee ukkosenjumalan
vieressä toisen olennon kuvattuna, jonka on selitetty tarkoittavan
"Thorin _palvelijaa_". Tämä "palvelijakin" näyttää olleen uhripalvonnan
alainen; eräässä Piitimessä v. 1688 pidetyssä tarkastuskokouksessa
tunnusti näet vanha lappalaisukko, että hänellä oli puisten
jumalankuviensa joukossa sekä Thor että "Thorin enkeli". Samoin
mainitaan Luulajan käräjillä v. 1687 tehdyssä pöytäkirjassa
lappalaisten myöntäneen syksyllä Matteuksen päivän aikana uhranneensa
koirasporojen sarvet "Thorin pojille" ja "Thorin rengeille".
Viimeksimainituilla he näyttävät kuitenkin tarkoittaneen vain
kiviseitojaan. Lappalaiset tietävät kertoa myös "Thorin palvelijan"
toiminnasta. Kun noidan sielu oli lähtenyt tiedustelumatkalle
tuonelaan, väijyivät paholaiset sitä, mutta _hora-gallesin_ koira
_starbo_, joka eräällä rummullakin on kuvattuna, vartioi ruumista.
Paholaisia kiivaasti haukkuessaan se herätti ukkosenjumalan palvelijan,
joka riensi ilmoittamaan asiasta isännälleen. Tämä ryhtyi heti
vasarallaan huitomaan rulleja ja piruja, jotka näinollen eivät voineet
estää noidan sielua palaamasta takaisin ruumiiseen eivätkä muutenkaan
sitä vahingoittaa. "Thorin palvelijan" nimityksen olettaa Wiklund
esiintyvän myös _horanorja_ ("Thorin orja") nimessä, jolla
ukkosenjumalaa ja ukkosta myös toisin paikoin on nimitetty. Lisäksi
puhutaan "_tiermesin_ rengistä" eräässä J. Fellmanin muistiinpanemassa
tarussa, joka ilmeisesti on Skandinaviasta peräisin.
Onpa ukkosenjumalalla _puolisokin_ lappalaisten jumalistossa. Fellman
kertoo Suomen lappalaisten nimittäneen häntä _akko_ ja _ravdna_. Häntä
sanottiin "lapsettomaksi". Uhrina hänelle kuten hänen puolisolleenkin
kerrotaan annetun poronsarvia ja -luita. Tavallisesti olivat vuorien
luolat ja rotkot hänellekin pyhitettyjä. Sellaisia oli Suomen Lapissa
useissa paikoin, ja ovat ne saaneet nimensäkin mainitun jumalattaren
mukaan. Pyhien rotkojen ja luolien seinämiä ovat lappalaiset silloin
tällöin voidelleet poron ja kalan rasvalla. _Pihlajanmarjat_ olivat
erityisesti ukkosenjumalan puolisolle pyhitettyjä. _Pihlajia_
kerrotaankin runsaasti kasvaneen hänen luoliensa läheisyydessä.
Miten ankarana ja arvokkaana lappalaiset pitivät mainittua jumalatarta,
osoittaa kertomus eräästä Olavi Päiviä nimisestä uskonintoisesta
miehestä, joka Suomen Lapissa on kuuluisa jumalankuvien polttajana ja
pyhien paikkojen hävittäjänä. Tämä oli aina hyvin menestynyt työssään,
mutta vaikea vastus häntä kohtasi, kun hän aikoi ruveta raastamaan
Muddusjärvellä, 2 penink. Inarin kirkolta olevaa paljon käytettyä
_akka_-jumalattaren palveluspaikkaa, nim. erästä luolaa, jossa oli
tavattoman paljon poronsarvia. Matkallaan sinne hän näet sairastui
ankaraan tautiin. Kun hän vihdoin siitä parani, jatkoi hän kuitenkin
matkaansa, mutta silloin _akka_ nosti niin rajun myrskyn, että hän oli
järvellä kulkiessaan hukkumaisillaan. Kolmannella kerralla onnistui
hänen vihdoin päästä perille; silloinkin riehui niin kova rae- ja
sadeilma, ettei hän monista rukouksistaan huolimatta tahtonut saada
tulta viritetyksi. Lopuksi hänen kuitenkin, kun hän lausui toimivansa
kolmeyhteisen Jumalan nimessä, onnistui virittää halot, joita hän
suuren joukon oli kasannut sanotun rotkon ympärille. Silloin jumalatar
lensi tulesta vesilinnun muotoisena yli järven niin, että siivet
suhisivat sen mennessä. Kun tuli oli palanut muutaman vuorokauden ajan,
sortui kallioluola, jonka jätteet sittemmin on tykkänään alle aaltojen
upotettu.
Että lappalaisten ukkosenpalvonnassa on runsaasti germanista ainesta
oivalsivat aikoinaan jo lappalaisten käännyttäjät. Lukuunottamatta
vierasperäistä nimitystä johdattaa ukkosenjumalan päätunnusmerkkikin
vasara mieleen Skandinavien Thorin, joka samoin kuin _hora-galles_ ajaa
takaa rulleja. Lappalaisten naapureiltaan omaksumista tavoista ja
käsityksistä voi päättää, että lainaamisen on täytynyt tapahtua
verrattain varhain, jo esihistoriallisena aikana. Olrik huomauttaa,
ettei heidän tavalleen varustaa jumalankuvansa kahdella vasaralla tai
antaa hänelle uhrilahjana tavattoman suuria puuvasaroita, löydä
vertauskohtaa viikinkikauden kuvista eikä Edda-kirjallisuuden
mytologiasta. Ainoastaan Saxo Grammaticus kertoo, miten kuningas Maunu
Niilonpoika Väkevä kerran vei eräästä Ruotsin saaresta pari suurta ja
raskasta vaskesta valmistettua Thorin vasaraa, mikä teko herätti suurta
närkästystä kansassa, joka piti paikkaa erittäin pyhänä. Mutta sekä
paikan huomattava pyhyys että kahden vasaran käyttäminen, joka on
vieras viikinkikaudelle, viittaa tutkijan mielestä vanhempaan aikaan.
Itse aineskin, josta vasarat olivat valmistetut, johtaa pronssikauteen.
Tämän aikakauden löydöissä onkin tavattu hyvin suuria vasarakirveitä,
joita on käytetty uskonnolliseen tarkoitukseen ja jotka esiintyvät
parittain.
Myöhempää perua on sitävastoin torstaipäivän pyhittäminen. Leem sanoo,
etteivät Norjan lappalaiset Thorin päivänä eli torstaina pitäneet
sopivana esim. kehrätä villoja, ja Randulf tietää mainita, että heillä
sinä päivänä oli tapana pestä pois lapsen päästä sille kristillisessä
kasteessa annettu nimi. Muistaessamme, että itse viikon päivien nimet
Roomasta käsin tulleen sivistysvirtauksen mukana vasta verrattain
myöhään vakiintuivat pohjolassa, ymmärrämme, ettei mainitun päivän
pyhittäminen skandinaveillakaan voi olla varsin vanha. Torstain nimitys
lapinkielessä kuuluu _duorasdak_, joka on sellaisenaan lainattu eikä
ukkosenjumalan nimestä johdettu.
Skandinaveilta lainattu on myös ukkosenjumalan "palvelija", jota Olrik
vertaa Edda-runoudessa esiintyvään Thjalfe nimiseen Thorin
seuralaiseen, sekä hänen puolisonsa _ravdna_, jonka suomalainen vastine
on Agricolan mainitsema _rauni_. Viimeksimainitun, jolle _pihlajat_
olivat pyhitetyt, on Setälä selittänyt saaneen nimensä ruotsalaisen
"rönn" ('pihlaja') sanan alkuskandinavisesta muodosta. Samoin kuin
tammi aikoinaan oli ukkosenjumalan, lienee pihlaja ollut hänen
puolisonsa puu ja sellaisena pyhitetty. Kuten ukkosenjumalaa uskotaan
paholaisten pihlajaakin pelkäävän. [Varmaankin slaavilaisilta saatu on
itäisten suomensukuisten kansain pihlajan pyhittäminen, jota kuvaa m.m.
Jakovlevin tsheremisseistä tekemä muistiinpano: "Vuoritsheremissien
käsityksen mukaan pirut eivät voi lähestyä pihlajaa, vaan pelkäävät
sitä. Senvuoksi tsheremissit kun he yöpyvät metsään, asettavat
pihlajanoksia päänsä alle ja jos he joskus sattuvat kuulemaan tai
näkemään joitakin kummituksia, juoksevat he pihlajan luo; sen oksia he
asettavat myös tuleen (ikäänkuin pyhänsavun ainetta)."]
Mainitsimme, että lappalaisilla oli omakin kaikkialla Lapissa tunnettu
ukkosjumalan nimitys _Hermes_, jota M.A. Castrén on verrannut
ostjakkien taivaanjumalan _töramin_ nimeen. Tämän perusteella Wiklund
olettaa, että he olisivat palvoneet ukkosta jo ennenkuin joutuivat
kosketuksiin Skandinavien kanssa. Tosin he lienevät elollistaneet
ukkosen, kuten muutkin luonnonilmiöt. Mutta sille uhraamisesta, kuten
Kaarle Krohn huomauttaa, ei ole tietoja olemassa. [Genetzin ja
Shatkovin uhrikuvauksista voinee kuitenkin päättää, että Kuollan
lappalaiset ovat taivaanvoimia palvoneet. Siihen mielestäni viittaa
ennenkaikkea _itäinen uhrisuunta_.]
Randulfin muistiinpanoissa mainitaan ukkosen- ja
hedelmällisyydenjumalan rinnalla vielä kolmas miltei yhtä huomattava
jumaluusolento, jota lappalaiset nimittivät _biegga-galles_
("tuuliukko") tai _biegg-olmai_ ("tuulimies"). Tämä oli _tuulenjumala_.
Randulf kuvailee häntä seuraavasti: "Kolmatta suurta jumalaansa
lappalaiset nimittävät _biegga-galles_, hän on sama kuin Aeolus. He
maalaavat hänet (noitarummulleen) oikeassa kädessä lapio, jolla hän
lapioi tuulta takaisin luoliinsa, kun se on kylliksi puhaltanut, mutta
vasemmassa kädessä nuija, jolla hän ajaa tuulen ulos puhaltamaan. Tätä
jumalaa he rukoilevat sekä silloin, kun ovat porolaumoineen
tuntureilla, jotta hän tyynnyttäisi heidän eläimilleen vahingollisen
tuulen, että myöskin silloin, kun he ovat merellä kalastamassa ja
myrskyn noustua ovat joutuneet kuolemanvaaraan. Tällöin he myös
lupaavat asettaa uhreja hänen alttarilleen".