lappalaisten mielikuvituksessa. Mutta mitenkä lienee niille uhraamisen
laita? Reuterskiöld, joka seitauhreissa näkee porolaitumien palvontaa,
luulee tähän kysymykseen voivansa vastata myönteisesti. Luultavasti on
seita-palvonta lappalaisilla kuitenkin paljoa aikaisempi poronhoitoa.
Genetz mainitsee Kuollasta "ruohoseita" (_räz'-sijl_) nimisen
haltiankin, mutta, jos yksinomaan nimen perusteella jotakin voi
päättää, ei tässä liene kysymys muusta kuin muinaisesta seidasta, jolta
on alettu ruohoakin rukoilla, samoinkuin kalastajalappalaiset anovat
kaloja "kalaseidalta". Kuitenkin on huomattava, että ruoholla porojen
ravintona, kuten Genetz huomauttaa, on varsin vähäinen merkitys. Mutta
ei ole mahdotonta, että lappalaiset, poronhoidon tultua heille
tärkeäksi elinkeinoksi, ovat alkaneet kohdistaa huomionsa
kasvillisuuteen, jota poro tarvitsee ravinnokseen. Norjan lappalaisten
"tunturien jumalatar" _rana-neida_, joka "vallitsee keväällä ensiksi
viheriöitseviä tuntureja" sekä kasvattaa "ruohoa ja jäkälää porojen
ravinnoksi", ei ole mikään seitajumala. Sille on toimitettu uhrejakin
"keväällä, jotta poro ajoissa saisi ruohoa". Erään toisen tiedon mukaan
uhrattiin sille joka syksy poro tai muu eläin. Omituinen piirre
uhritavassa on se, että "uhrialttarin viereen oli asetettava _rukki ja
värttinä_, jotka voideltiin teuraan verellä". Rukkiuhri, joka ei voi
olla lappalaisilla omaperäinen, viittaa, että tämä "suurin kaikista
jumalattarista", joka keväällä ruohon ohella tuotti "lehdetkin", kuuluu
skandinaveilta lainattuun jumalamaailmaan (Frigg). [Vrt. Kalevanmiekan
(Orionin) ruotsalaista nimitystä "Friggin rukki" myös "Friggin
värttinä".] Varsin varhainen lappalaisten jumalistossa ei myöskään voi
olla Genetzin Kuollassa muistiinpanema "ruohoemo" (_räz'-ajk_). Että
sillä oli jokin valta poroihin, päättää kertoja omituisen menon
perusteella, minkä hän itse matkoillaan sattui näkemään. Eräs mies,
joka sai veljeltään lahjaksi poron, suuteli näet häntä ristiin, kuten
venäläisillä on tapana, ja lankesi hänen jalkoihinsa; sitten hän
suuteli myös poroa ja langettuaan tämänkin jalkoihin, suuteli vielä
eläimen jalkaa. Mainitut menot, jotka toistettiin, toimitettiin
"ruohoemon" kunniaksi. "Ruohoemon" uhreista ei kuitenkaan ole mitään
tietoja olemassa.
Varhaisempi voi elollistetun metsän ja veden palvonta olla, se kun
läheisesti liittyy lappalaisten alkuperäisimpiin elinkeinoihin.
Tutkiessamme metsän ja veden palvontaa sinänsä syrjäytämme toistaiseksi
erikoiset metsässä ja vedessä elävät haltiat.
_Metsän tai puun_ sielullistuttamista kuvailee Haruzin seuraavassa
Kuollan Lappia koskevassa tiedonannossaan. Kun lappalainen menee
metsään puita noutamaan, niin hän, ennenkuin alkaa puuta kaataa, iskee
sitä kerran kirveenkamaralla kylkeen eli, kuten sitä nimitetään,
"tappaa puun". Jos hän sen jättää tekemättä, ajatellaan puun pesässä
sähisevän ja heittävän poukkia. Mielenkiintoinen on myös neiti Demantin
eräässä esitelmässään kertoma kuvaus lappalaisneidoista, jotka
palatessaan tuntureilta metsäseutuun kiersivät käsivartensa puiden
ympäri ja tervehtivät puita. Jonkinlaiseen metsän tai puun
palvontaankin viittaa seuraava Lundiuksen muistiinpano. Kun lappalainen
ampuu metsälinnun, leikkaa hän vasemmasta siivestä neljä pisintä sulkaa
ja heittää ne siihen paikkaan, missä linnun ampui; pudottaessaan
riistan puusta hän asettaa samaan puuhun veistämänsä lastun hankaan sen
"kaikki neljä jalkaa", samalla hän vielä voitelee puuta eläimen
verellä.
Miten sitten lienee veden pyhittämisen ja palvomisen laita?
Skandinavian lappalaisten keskuudessa puhutaan omituisista pyhistä
järvistä, joissa oli "paljon lihavia kaloja" ja joita nimitettiin
"saivoiksi" (luultavasti eri sana kun eteläisten lappalaisten pyhää
vuorta ja sen haltiaa merkitsevä _saivo_). Niissä oli kaksi pohjaa
päälletysten, joista ylimäisessä oli reikä, mistä kalat saattoivat
päästä pyydystäjiä pakoon ylemmästä kerroksesta alempaan. Kodan
reppanaa muistuttavan pohjareijän vuoksi sanottiin niitä myös
"reppänäjärviksi" (_reppenjavre_). Tällaisella järvellä oli aivan
hiljaa liikuttava, "ei saanut huutaa eikä kolistella", ei myöskään
sopinut lausua rivoja sanoja tai puhua kaloista, sillä heti ne
pujahtivat pyytäjältään pakoon.
Mainittu varovaisuus ei kuitenkaan liittynyt yksinomaan "saivoihin",
vaan oli sitä yleensäkin kalastuksessa noudatettava. Yksin "saivoille"
ominaista oli käsitys kahdesta pohjasta. Tämä ei kuitenkaan liene
alkuaan lappalainen uskomus, se kun tavataan myös norjalaisilla
("huldretjærn"). Itse "saivo" l. salasana johtuu ruotsalaisen "sjö"
('järvi') sanan alkuskandinavisesta muodosta. Alkuaan vedenpalvontaa ei
myöskään tarkoittane lappalaisten aikaisemmin kerrottu tapa heittää
kalanruodot takaisin veteen eivätkä nimitykset sellaiset kuin
_passe-javre_ tai _passe-jokka_ "pyhä järvi t. joki", jotka epäilemättä
johtuvat vesistöjen rannoilla olleista pyhistä paikoista.
Jumaliaan lappalaiset nimittivät usein suomalaisilta lainatulla
nimityksellä _jubmel_ eli _ibmel_. On epätietoista, onko _jubmel_
pakanuuden aikana merkinnyt myös erikoista taivaanjumalaa. Ainoastaan
eräässä Högströmin muistiinpanemassa lauseessa: "_Jubmel_ kuului vielä
viime kesänä elävän", on sillä ukkosjumalan merkitys. Epäilemättä
kristillistä Jumalaa tarkoittaa S. Kildal sanoessaan: "_Jubmel_,
kaikkein korkein jumala on harvoihin noitarumpuihin kuvattu".
Lähetyssaarnaajien kertomusten mukaan Norjan lappalaiset nimittivät
"ylijumalaa" usein kristillisessä mielessä _radien_ tai _veralden rade_
(ruots. världens råd, "maailman vallitsija"); myös _mailmen radien_
("maailman r."). [Partisipin presensin yksikön genetivi sanasta _radit_
(ruots. råda, "vallita"). Wiklund arvelee tämän genetivimuodon
johtuneen siitä, että lähetyssaarnaajat ovat _radien_ sanan
irroittaneet sanayhdistyksistä, esim. _radien-aimo_ ("vallitsijan
koti").] Forbus sanoo, että tämän jumalan tärkein toimi oli antaa
lapselle henki sekä ottaa hurskaiden sielut luokseen n.s.
_radien-aimoon_. Joskus on noitarummulla kuvattuna kolminaisuus:
_radien-attshe_ ("r.-isä"), _radien-akka_ ("r. vaimo") ja
_radien-bardne_ ("r.-lapsi"), joilla ilmeisesti on tarkoitettu katolisen
kansankäsityksen "Isää", "Äitiä" ja "Poikaa". Lisäksi mainitaan nimi
_tshorve-radien_, josta Leem sanoo, etteivät kaikki lappalaiset tiedä
eroa sen ja _radienin_ välillä, sekä _tshorve-edne_ ("tsh. emo").
Wiklund olettaa, että _tshorve_ ("sarvi") mainittujen jumalien nimissä
johtuisi peuransarvea muistuttavasta merkistä, joka eräillä
noitarummuilla on piirretty ylijumalien pään yläpuolelle. Ylijumalan
vaimolla oli vielä nimenä _sergve-edne_ ("s.-emo"). Kristillisen
taivaanjumalan apulaisia olivat "pyhät miehet" (_ailekes olmak_),
jommoisia olivat sekä viikonpäivien: perjantain, lauantain ja
sunnuntain että suurten, juhla- ja paastopäivien haltiat. Toisinaan
ovat nämä "pyhät miehet" kuvatut siivellisinä enkeleinä. _Maximen
radienin_ palvonnasta huomaa kuitenkin, ettei tämä "lappalaisten ylin
jumala" ole vasta katolisen kirkon vaikutuksen luoma. J. Kildal kertoo
näet, että sille uhrattiin joka syksy koirasporo tai muu eläin, "jottei
hän antaisi maailman sortua". Uhrialttarin ääreen asetettiin tällöin
haarukkapäinen puu n.s. maailmanpylväs, jolla jumalan ajateltiin
kannattavan maailmaa ja joka uhritilaisuudessa voideltiin teuraan
verellä. ["Maailman pylvääksi" (_veralden tsuold_) lappalaiset
nimittivät myös pohjantähteä.] Paitsi määräaikaisia uhreja lappalaiset
toimittivat hänelle satunnaisiakin milloin mistäkin syystä, muun muassa
auringon ja kuun pimenemisen aikana, jotta hän estäisi sen
tapahtumasta.
S. Kildal sanoo mainitun puun pystytetyn _veralden radille_ ja Forbus
kertoo sellaisen asetetun _tshorve-radienin_ alttarin ääreen, "että hän
voisi tukea maailmaa ja pitää sitä kunnossa, jottei se vanhenisi eikä
sortuisi entisestä asennostaan". Näistä tiedonannoista voi siis
päättää, että nämä eri nimitykset tarkoittavat samaa maailmaa
ylläpitävää taivaanjumalaa.
"Maailman pylväs" lienee ollut sekin patsas, jonka Leem kertoo omin
silmin nähneensä Porsangerin vuonon läheisyydessä. Vanhassa
uhripaikassa oli rinnakkain kaksi korkeata kiveä, joista toinen oli
kokonaan sammaltunut. Kivien luona oli keittotelinepuita n.s. _hasse
morak_ (oik. _basse-muorrak_, "pyhät puut"), joita lappalaiset olivat
käyttäneet valmistaessaan uhriateriaa. Kiviä vastaan oli ristiin
pystytetty petäjäisiä riukuja, jotka olivat merkityt roomalaisia
numeroita muistuttavilla merkeillä. Pyhäin kivien _itäpuolella_ oli
sitäpaitsi pitkä samanlaisilla merkeillä merkitty nelisärmäinen hirsi,
jonka alipää oli kiinnitetty maahan aivan lähelle kiviä ja jonka yläpää
kaaristui auringonnousuun päin. Puun kärjessä oli rautanaula, sellaisen
esineen kaltainen, jolla veneitä tilkitään.
Lappalaisten käsitykselle maailmaa kannattavasta patsaasta emme löydä
vertauskohtaa suomensukuisilta kansoilta. Ettei se myöskään ole alkuaan
lappalainen uskomus, osoittaa Olrik, joka vertaa sitä germanien
vastaavaan käsitykseen. Näilläkin oli näet "maailmanpatsaansa".
Muinaissaksilaiset nimittivät niitä "irminsul" ('maailman pylväs');
hekin uskoivat niiden kannattavan maailmaa. [Historioitsija Widukind
kertoo, että saksilaiset voitettuaan thüringiläiset v. 532
pystyttivät kaupunkinsa itäiselle portille (auringonnousun puolelle)
irmensul-patsaan kiitosuhriksi. Irmensul oli myös se heidän kuuluisa
pyhäkkönsä, jonka Kaarle Suuri hävitti v. 772.] Samoin kuin
lappalaisten olivat näidenkin patsaat pystytetyt paljaan taivaan alle
ja ne saattoivat olla joko vain tilapäisiä tai pitempiaikaisia. Myös
Islannissa ja Skandinaviassa tavataan jälkiä patsaista, joille on
osoitettu jumalallista kunnioitusta, vaikka niitä myöhempinä aikoina on
käytetty katon alla joko temppeleissä tai yksityistenkin rakennuksissa.
Rautapiikkiä patsaan kärjessä pitivät muinaiset viikingit erittäin
pyhänä ja nimittivät sitä muun muassa "veraldar nagli" ('maailman
naula').
Solander kertoo Norjan lappalaisten uskoneen maailman tukemiseen
_veralden olmai_ ("maailman mies") nimiselle jumalalle. Tälle
toimitettiin uhri siten, että vartavasten valittu koirasporo vietiin
teurastuspaikkaan, missä paljain päin rukoiltiin, että jumala ottaisi
uhrin vastaan. Senjälkeen eläin pistämällä teurastettiin ja sen verellä
voideltiin muuan puu, joka juurineen otettiin maasta ja jonka ympäri
lappalaiset joikuen juoksivat. Tämä puu asetettiin uhripaikalle, jonne
myös ripustettiin haarukkainen puu (klyfwa af trä), "jolla _veralden
olmai_ heidän käsityksensä mukaan kannattaa koko maailmaa". Uhriksi
jätettiin teuraan luut, ei kuitenkaan koko poron luustoa, vaan
ainoastaan niiden ruumiinosien luut, joista lappalaiset uhriaterian
aikana olivat syöneet lihan. Niin sai jumala osakseen eläimen pään,
selän, jalat ja sarvet sekä sitäpaitsi kielen, keuhkon, maksan ja
korvien palasia ynnä hännän sekä siittimen. [Erään tuntemattoman
reunamuistutus]
_Veralden olmai_ esiintyy kuitenkin etupäässä _hedelmällisyyden
jumalana_. Randulf vertaa sitä Saturnukseen ja sanoo, että lappalaiset
"maalaavat sen noitarummulleen siten, että monilla okasilla varustettu
käyrä viiva on piirretty hänen päänsä yli. Tämä tarkoittaa niin hyvin
maan ja meren kuin karjankin hedelmällisyyttä. He rukoilevat häntä
antamaan maalle hyvän viljankasvun, jotta voisivat hyvillä ehdoilla
ostaa itselleen viljaa sekä olutta, viinaa ja kaikkea, mitä viljasta
valmistetaan. Sen ilmaisevat kuokalla, joka hänellä on kädessään.
Samoin he rukoilevat, että hän hedelmöittäisi meren, jotta he saisivat
paljon kaloja (niin tekevät etupäässä merilappalaiset) ja että hän
hedelmöittäisi heidän porokarjansa, jotta se kantaisi paljon vasikoita,
sekä että hän hedelmöittäisi tunturien jäkälän, jota heidän poronsa
syövät, jotta saataisiin paljon poron voita, juustoa y.m. Sanalla
sanoen he rukoilevat _veralden olmailta_ eli Saturnukselta kaikkea,
mikä joko voi kasvaa tai syntyä".
Westenin päiväkirjassa v:lta 1722 mainitaan myös kahden Melon
lappalaisen uhranneen koirasporon _veralden olmaille_ "poro-onnen
vuoksi".
J. Kildal, joka tekee eron maailmaa kannattavan _mailmen radienin_ ja
_tshorve-radienin_ välillä, sanoo lappalaisten joka syksy uhranneen
viimeksimainitulle koirasporon tai muun eläimen, jotta jumala "antaisi
maalle hyvän kasvullisuuden". Uhrialttarin viereen asetettiin nuori
juurineen temmattu, ylösalaisin käännetty ja uhriteuraan verellä
voideltu lehtipuu.
Hedelmällisyydenjumalan palvonnassa oli _siitinelimillä_ hyvin
huomattava osa. Noraeus kertoo Ruotsin lappalaisten uhranneen sille
Matteuksen päivän tienoissa seuraavalla tavalla. "He kokosivat yhteen
kaikkien teurastamiensa porojen sarvet, mutta yhden poron kaikki
lihoista irroitetut luut pienimmästä suurimpaan ja pirskoittivat saman
poron verta luiden yli, jotka he kaivoivat maahan pystyttäen siihen
luiden keskelle koivusta tehdyn, myös verellä pirskoitetun puukuvan
(puukuvaa he nimittivät _veralden olmai_ eli _maailman mies_) [erään
tuntemattoman reunamuistutus], johon rinnan kohdalle kasvojen
alipuolelle kiinnitettiin _sukupuolielin_." Kun lappalaisilta
kysyttiin, mitä tarkoitusta varten he näin tekivät, vastasivat he
"seuraavansa esi-isien vanhoja sääntöjä sekä uhraavansa maalle
ensinnäkin senvuoksi, että maa elättää heidän poronsa; toiseksi, ettei
se lähettäisi tautia, joka kesän aikana kiusaa poron jalkoja, ne kun
sinä vuodenaikana tavallisesti ovat sairaat; ja kolmanneksi, että maa
ravinnon mukana antaisi elossa olevalle porokarjalle voimakkaan
paritteluhalun, sen vuoksi he uhraavat mainitun elimen jumalankuvaan
sidottuna, kuten yllä on kerrottu, jotta porojen luku suuressa määrässä
lisääntyisi, sillä Matteuksen päivän tienoissa on porokarjan paras
kiimanaika".
Kertoja ei itse mainitse esityksessään, millä nimellä mainitut
lappalaiset nimittivät palvelemaansa hedelmällisyydenjumalaa, joka
uhrikuvauksesta päättäen oli läheisessä suhteessa maahan. Että
_veralden olmai_ on todella ollut tunnettu Ruotsinkin Lapissa todistaa
muun muassa erään lappalaisukon pappeintarkastuksessa Piitimessä v.
1688 tekemä tunnustus, että hänellä oli ollut kolme puusta valmistettua
jumalankuvaa, nim. "Thorin, Thorin palvelijan sekä _maailman miehen eli
jumalan_".
Ruotsin Lapissa näyttää hedelmällisyydenjumalan menoihin kuuluvia
tapoja liittyneen vanhaan seitapalvontaankin. Erään tuntemattoman
muistiinpanoissa sanotaan näet, että _storjunkarelle_ uhrattaessa
"sidottiin oikeaan sarveen se _elin, jolla poro kartuttaa sukuaan_,
ja vasemman sarven ympäri tinalla punottu _punainen lanka_".
_Storjunkare_, jota Luulajan Lappia koskevat lähteet usein käyttävät
kiviseidan merkityksessä, näyttää siis joskus esiintyvän myös
hedelmällisyydenjumalana. Högström kertoo Jokmokin pappilassa
säilytetyn kolme juurikannosta valmistettua jumalankuvaa, joilla oli
ihmisen muoto ja jotka v. 1738 oli otettu eräältä Kaitomin
lappalaiselta. Tämä oli oikeudessa tunnustanut, että suurin niistä oli
_storjunkare_. Tämän nimen osoittaessa hedelmällisyydenjumalaa voimme
ymmärtää Spirri Nilsin mainitsemat vieraat uhrieläimet, kissat, koirat,
lampaat ja kanat, joita storjunkarelle uhrattiin ja jotka olivat, kuten
hän huomauttaa, Norjasta ostettavat. Hedelmällisyydenjumalan palvontaa
tarkoittanee myös Rheen sanoessaan, että storjunkarelle uhrattaessa oli
teuraan korvaan sidottava _punainen lanka_.
Randulf mainitsee Norjan lappalaisten uhranneen
hedelmällisyydenjumalalle myös maanviljelyksessä käytettäviä
tarve-esineitä, kuokkia ja lapioita.
Lapin tuntureilla, missä maanviljelyksestä ei voi olla puhettakaan,
tapaamme siis sitäkin vaalivan jumaluusolennon. Tämä seikka on parhaana
todistuksena siitä, että Skandinavian lappalaiset ovat lainanneet
mainitun jumalan maataviljeleviltä naapureiltaan. Huomattava seikka on
myös, ettei sillä ole omaa lappalaista nimeäkään; sekä _storjunkare_
että sitä vanhempi nimitys _veralden olmai_ ovat Skandinaviasta
peräisin. Syystä vertaa Olrik tätä jumalaa muinaisskandinavilaisten
Freyr nimiseen hedelmällisyydenjumalaan, jonka kunnianimitys Ruotsissa,
kuten Snorri Sturluson (k. 1241) mainitsee, muinoin oli "veraldar god"
('maailman jumala'). Yhteinen piirre Skandinavien ja lappalaisten
hedelmällisyydenjumalan palvonnassa oli sukupuolielimelle
uhritoimituksessa annettu merkitys. Muutamilla noitarummuilla esiintyy
hedelmällisyydenjumalan vieressä vielä toinen tätä pienempi olento,
"palvelija". jota Kaarle Krohn vertaa Edda-mytologiassa kerrottuun
Skirnir nimiseen Freyr jumalan palvelijaan.
Skandinavian Lappiin rajoittuvat myös lappalaisten _auringon_ palvontaa
koskevat tiedot.
Olaus Magnus kertoo teoksessaan, että lappalaiset palvovat aurinkoa ja
osoittavat sille kiitollisuuttaan siitä, että se näkyy heille koko
kesäkauden ja suo heille talven sankan pimeyden jälkeen valoa sekä
lämpöä sen ankaran pakkasen sijaan. Samoin sanoo Rheen lappalaisten
pitäneen aurinkoa kaikkein eläväin äitinä, joka huolehtii heidän
porovasikoistaan ja antaa niille luonnollisen lämmön, jotta ne voisivat
hyvin viihtyä.
Useimmilla lappalaisrummuilla onkin auringon kuvalla kunnia-sija muiden
mytologisten kuvioiden keskellä. Siinä se usein esiintyy neliön
muotoisena, jonka jokaisesta kärkipisteestä lähtee hieno viiva
ikäänkuin auringonsäteitä kuvaten. Mutta tavallisin auringon merkki,
jota käytetään varsinkin sille uhrattaessa, on luonnollisesti
_ympyränmuotoinen rengas_. Jessen mainitsee, että kun Norjan
lappalaiset uhrasivat auringolle, asettivat he uhripaikalle
jumalankuvan viereen puun, jonka yläpään muodostivat ympyränmuotoiseksi
ja varustivat okailla. Myös Solander kertoo auringon merkkinä käytetyn
suurta, piirroksilla kaunistettua puurengasta. Yllämainitut esineet
voideltiin uhritilaisuudessa teuraan verellä. Ruotsin lappalaisten Rheen
sanoo asettaneen auringolle uhratessaan uhrieläimen arvokkaimmat
luutkin kehän muotoon uhrilavalle.
Mutta uhrinakin auringolle tiedetään lappalaisten entisaikaan
käyttäneen renkaanmuotoisia esineitä. Näistä puhuu Randulf mainiten,
että Norjan lappalaisilla toisin paikoin on ollut tapana antaa
auringolle (_peive_) uhrilahjoina sitä itseään kuvaavia esineitä.
Sellaisen uhrin ajan kertoo hän olevan uuden vuoden aamun, jolloin
perheen isä vaimoineen ja lapsineen menee lähteelle tai purolle, missä
kukin uhraa auringolle vaskirenkaan. Siitä, miten veteen pudotettu
rengas silloin loistaa, tekee lappalainen johtopäätöksiä alkavan vuoden
vaiheista. Jos se on kirkas, ennustaa se hyvää vuotta, jos se on tumma,
ennustaa se tulevia onnettomuuksia, mutta jos rengas vedessä on
tykkänään musta, pidetään sitä kuoleman enteenä ja siinä tapauksessa on
edullisinta heti ryhtyä manalaisia lepyttämään. Kuten Friis huomauttaa,
ei tämä tapa kuitenkaan ole voinut olla yleinen paitsi eteläisimmässä
Lapissa, aurinko kun napapiirin pohjoispuolella ei kohoa taivaanrannan
yli vielä uudenvuodenpäivänä. Epäilemättä on tämä tapa Lappiin tullut
etelästä, missä monet kansat aivan samoin ovat arvoitelleet tulevan
vuoden tapahtumia.
Toisenlaisestakin uhritavasta kerrotaan saman kirjailijan
muistiinpanoissa. Kun lappalaiset päivän aikaan ovat kulkeneet harhaan
tuntureilla, laskeutuvat he polvilleen, rukoilevat auringolta
päivänpaistetta ja samalla uhraavat kädensijalla varustetun
puunpalasen, johon on kaiverrettu suuri ympyriäinen reikä. Tätä
esinettä he pitävät kädessään kohti aurinkoa siten, että aurinko
saattaa paistaa esineen läpi. Tämän sanoo kirjailija heidän tekevän
kiitollisuuden osoitukseksi, kun aurinko heille näyttäytyy.
Paitsi yllämainittuja renkaan muotoisia esineitä lappalaiset ovat
auringolle uhranneet ravintoaineitakin. Leem tietää mainita Norjan
lappalaisilla olleen tapana voilla sivellä asuntojen ovet, kun aurinko
pitkän poissaolon jälkeen ensikerran heittää säteitään taivaanrannalta.
[Olisiko alkuaan auringolle tarkoitettu myös Graanin mainitsema edellä
Kerrottu joulunaikainen uhri.]
Uhrieläimiäkin on auringolle teurastettu. Niiden piti aina olla
_naaraspuolisia_ ja, jos mahdollista, tuli niiden olla _valkoisia_
väriltään. Ainakin _valkoinen lanka_ oli sidottava sen eläimen korvaan,
joka oli annettava uhriksi auringonjumalalle.
Ruotsin lappalaisten uhritoimituksesta Rheen antaa meille seuraavan
kuvauksen. Kun uhrieläin on teurastettu, leikkaavat lappalaiset pienen
kappaleen kaikista sen jäsenistä ja pujottavat ne kaareksi taivutettuun
vitsaan, jonka ympärys on noin puoli tavallisen tynnyrin vanteesta.
Tämän esineen he ripustavat kodan taakse tehdylle korkealle
uhrilavalle. Graan selittää auringolle uhratun siten, että lappalaiset
ottivat kolme koivunvitsaa, palmikoivat ne yhteen päästä alkaen
keskivaiheille saakka, mihin kohtaan sitoivat langan. Mainitut vitsat
he voitelivat uhriporon verellä. Senjälkeen he tekivät koivunoksasta
pienen renkaan, jonka sijoittivat keskelle lavaa käyttäen sitä
jumalankuvan asemesta ja sen sisäpuolelle he asettivat pienen palan
uhriteuraan keuhkoa, sydäntä, kieltä ja huulta. Mutta nuo vereen
kastetut, päästä yhteenpunotut koivunvitsat he pystyttivät mainitun
renkaan päälle.
Useiden tiedonantojen mukaan lappalaiset viettivät suurta
auringonjuhlaa vuosittain keskikesän valoisimpana aikana, jolloin he
uhrasivat sille kasvullisuuden ja poronhoidon menestykseksi. Kildal
sanoo Norjan lappalaisten ripustaneen juhannusiltana "päiväneidon"
kunniaksi lehti- tai ruohorenkaan, jota nimitettiin _auringon
renkaaksi_. Tällöin keitettiin myös voilla sekoitettu jauhopuuro, mikä
syötiin auringon kunniaksi. Mainittua jauhokeitosta lappalaiset
nimittivät auringon puuroksi. Jessen, joka kertoo saman juhlan
vietosta, mainitsee lisäksi, että lappalaiset ruvetessaan
uhriaterialle, jonka miehet nauttivat yhdessä vaimojensa kanssa,
kumartuivat polvilleen ja rukoilivat aurinkoa "heittämään armollista
valoaan porojen ja kaiken muun yli, mistä he saivat elatuksensa".
Syötyään he vielä tekivät samoin anoen "iloista maitokesää sekä
porokarjan menestystä". Auringolle uhrattaessa käytettiin paitsi poroja
myös lampaita ja vuohia. Jessen tietää Norjan Lapissa asetetun
auringonjumalan alttarille vielä rukki ynnä pellavia.
Lappalaisten auringonpalvonta tarkoitti pääasiallisesti poronhoidon
ynnä vuodentulon menestystä, mutta myös sairauden takia kerrotaan sille
uhratun, varsinkin heikkomielisyyden ja kesän kuumimpina kuukausina
vaivaavan päänkivun lieventämiseksi. Joskus muulloinkin arkielämän
tarpeissa lappalaiset saattoivat kääntyä auringon puoleen rukouksin ja
uhrein. Randulf kertoo, että merilappalaiset merellä ollessaan illan
tullen laskeutuivat polvilleen, rukoilivat aurinkoa ja lupasivat sille
uhreja koettaen sitä täten estää alenemasta. Samoin on tuntureilla
vaeltajain ollut tapana tehdä, kun he yön lähestyessä etäällä
asunnoistaan olivat kulkemaisillaan harhaan tai eksymäisillään
porolaumoistaan.
Kuten päivälle ovat Skandinavian lappalaiset yönkin haltialle, _kuulle_
osoittaneet jumalallista kunnioitusta. Varsinkin joulun tienoissa
syntyvää kuuta, jota nimitettiin "pyhäksi kuuksi" (_passe-manno_)
palvottiin erikoisemmin menoin. Heti uudenkuun tultua näkyviin vallitsi
Norjan lappalaiskodissa täydellinen hiljaisuus; naiset eivät saaneet
kehrätä eivätkä miehet toimittaa mitään melua aikaansaavia askareita.
Uhriksi kuulle ripustettiin kodan lakeisreikään vaskirengas niin, että
kuu sen lävitse saattoi paistaa kotaan. Jos jollakin tavalla joutui
rikkomaan vanhaa tapaa vastaan, ajateltiin kuun siitä suuttuvan, ja oli
jumalatar heti uhrilahjoilla lepytettävä. Thurenius sanoo Ruotsin
lappalaisten pitäneen pyhänä marraskuuta, jolloin heillä samoin kuin
Norjan lappalaisilla oli tapana toimittaa rengasuhri ynnä teurastaa
kuulle puolen vuoden vanha porovasikka. Rengasuhri Thureniuksen
tiedonannossa osoittanee kuitenkin, että saman kuun palvomisesta oli
kysymys. Tuntemattoman Ruotsin Lappia koskevissa muistiinpanoissa
selosteitaan joulukuun pyhittämistä seuraavin sanoin: "Koska porot tänä
aikana ovat kantavia, ripustavat lappalaiset vaskirenkaan vaskiketjussa
kodan kattoon oven kohdalle niin, että kuu voi valaista vaskirengasta;
he uskovat näet, että kuu voi auttaa porolehmiä hyvin synnyttämään
vasikoita sekä myös suojella niitä kaikilta vahingoilta kantamisen
aikana." Vaskirenkaan lisäksi ripustettiin tällöin kotaan poronnahka
kuun kunniaksi.