tapoja. Niinpä he esim., niin pian kuin karhu on saatu kätköstään
esille, ruoskivat sitä hienoilla vitsoilla tai voittonsa osoitukseksi
asettavat suksensa kumolleen sen päälle. Myöskin on ollut tapana punoa
eläimen alaleuvan ympärille vitsarengas, johon etevin joukosta sitoo
vyönsä ja iloisesti joikuen kiskoo muutaman kerran kaatunutta karhua
paikaltaan. Uljuuttaan lappalaisurhot osoittavat myös siten, että he
uhkaavasti liikuttavat keihästä kuollutta päin, ikäänkuin se vielä
olisi elossa. Leikkien jälkeen kontio peitetään kuusenhavuilla ja
jätetään paikoilleen seuraavaan päivään.
Kun metsämiehet onnelliselta retkeltä palatessaan lähestyvät kotiaan,
ilmoittavat he kotolaisille menestyksensä iloisella, tavanmukaisella
joikumisella (sideslåt), jolloin kodassa oleva naisväki heti äänet
arvattuaan alkaa pukeutua juhlavaatteisiin, samoin joikumalla vastaten
urhojen tervehdyksiin. Joukon johtajalla on tapana palmikoida vitsa
(_söive-rise_), jonka päähän hän tekee pienen renkaan. [Lappalaisten
sananparsi: "lyö karhua vitsoilla", osoittaa, että mainittu tapa oli
vanha ja yleinen. Mikä sen tarkoitus alkuaan oli, käynee ilmi
Kärntenissä muistiinpannusta tarusta, jossa kerrotaan, että yöllä
liikkuvat henget teurastettuaan ja syötyään härän asettivat luut nahan
sisään ja _löivät sitä vitsoilla_, minkä jälkeen härkä jälleen alkoi
elää.] Tällä vitsalla hän lyö kolmasti kodan perällä olevalle ovelle
lausuen _söive-olmai_, jos urospuolinen, mutta _söive-neida_, jos
naaraspuolinen eläin on kaatunut. Samoilla nimityksillä on ollut tapana
nimittää sittemmin itse pyytäjääkin ja hänen vaimoaan. Eräässä toisessa
lähteessä sanotaan metsämiehen vaimon tai jonkun muun antavan hänelle
tällöin varta vasten palmikoidun koivunvitsan, johon naisväen tulee
sitoa vaskihelyjä. Randulfin mukaan karhun kaataja ilmoittaa asiasta
kotolaisille pistämällä leppäkepin teltan seinustan alta kotaan. Kun
hänen vaimonsa sen huomaa, koettaa hän siihen tarttua, mutta mies vetää
sen ulos tehden samoin kolme eri kertaa, josta vaimo ymmärtää, että
"pyhä jumalan koira" on kaadettu. Ennenkuin urhot astuvat kotaan
joikuvat he vielä jonkun aikaa oven ulkopuolella, kunnes naiset
valmistuvat heitä vastaanottamaan.
Merkkien antaminen johtui tietysti siitä, että karhun luultiin
kuulevan, jos sen kaatamisesta sanoin kerrottaisiin.
Naisten, jotka eivät mitenkään saa karhua lähestyä, eivätkä ottaa osaa
sen teurastukseen, tulee nyt metsämiesten pyhän peräoven kautta kotaan
astuessa peittää kasvonsa liinalla. Jos he tahtovat, saavat he
tulijoihin katsahtaa vaskirenkaan läpi; samalla tulee heidän vanhan
tavan mukaan sylkeä tulijoiden kasvoille pureksimaansa lepänkuorta,
josta metsämiesten kasvot käyvät aivan punaisiksi. Samoin he tekevät
koirillekin, jotka miesten mukana ovat olleet eräretkellä.
Lepänkuorinesteellä sekä miehet että naiset kirjailevat toisinaan
ruumiinsa piirtämällä renkaan käsivarsien ympärille, piiruja rintaan ja
ristinmerkin keskelle otsaa. Joskus naisväki värjää omatkin kasvonsa
punaisiksi. Vielä on vaimoilla tapana koristella miehiään
vaskirenkailla ja -ketjuilla, joita he kiinnittävät heidän kaulaansa ja
vaatteiden alle toisen käden ja jalan ympärille. Äskenmainitun vitsan
saa nyt pyydystäjän vaimo huostaansa; sen hän käärii liinavaatteeseen
ja säilyttää siihen asti, kunnes karhun häntä keitetään ja syödään. Kun
karhunkuuluutus täten on toimitettu, nauttivat lappalaiset päivän
kunniaksi parhaita herkkujaan, joita miesten ja naisten tulee syödä
erikseen. Sinä päivänä he eivät sen enempää toimita. Illan tullen käy
kukin levolle niissä koristuksissa, jotka päivällä ovat tulleet hänen
osaksensa. Mutta levolle miehet eivät mene yhdessä vaimojensa kanssa,
vaan kumpikin sukupuoli nukkuu yönsä erikseen.
Vasta seuraavana päivänä ryhdytään karhun kuljetushommiin. Eivät
kuitenkaan kaikki metsämiehet lähde matkalle, vaan muutamat jäävät
kotiin valmistamaan ohdolle väliaikaista asuntoa. Se tehdään hakatuista
laudoista ja katetaan kuusenhavuilla. Tällainen erityinen teurastus- ja
keittohuone valmistetaan siinä tapauksessa, ettei, kuten esim.
Jokkmokissa, karhua aseteta itse asuinkodan pyhään peräosaan. Suurin
osa lähtee kuitenkin karhua noutamaan ja samoin kuin itse kuljettajat
on vetojuhtana käytetty porokin koristeltu vaskirenkailla ja
-ketjuilla, joita on ripustettu eläimen kaulaan. Poron kaulaan on
sitäpaitsi ollut tapana piirtää lepänkuorinesteellä rengas sekä
ristinmerkki keskelle otsaa, joskus muitakin kuvioita. Matkalla urhot
joikuvat iloisina, pyytäen esim. ettei karhu lähettäisi pahaa ilmaa
häiritsemään heitä. Koko ajan on vain varottava, ettei jouduta ajamaan
yli naisten jälkien. Eikä naistenkaan ole hyvä astua karhun kulkemalle
uralle, niin kauan kuin tätä toimitusta kestää, vieläpä on karhua
vetänyt porokin vuoden ajan sopimaton heidän käytettäväkseen.
Kuorman kera kotia lähestyessään urhot uljaina joikuvat: "täällä tulee
miehiä Ruotsista, Saksasta, Englannista ja kaikista maista"; johon
vaimot joikumalla vastaavat: "tervetuloa, te jalot miehet Ruotsista,
Saksasta, Englannista ja kaikista maista, te, jotka olette karhun
kaataneet".
Karhu, joka täten juhlallisesti on kuljetettu perille, asetetaan nyt
teurastuskotaan, joka tavallisesti rakennetaan asuinkodan "pyhän" oven
puolelle noin kivenheiton päähän siitä [Turi kertoo, että lappalaiset
toimittavat kaikkikin teurastuksensa yllämainitulla puolella kotaa] ja
joka toisinaan juhlan kunniaksi kaunistetaan kenkäheinäseppeleillä.
[Lappalaiset käyttävät sukan asemesta heiniä kengissään.] Sinne eläin
asetetaan pitkälleen ja senkin yli pirskoitetaan pureksitun lepänkuoren
nestettä, jota tuohisessa pannaan myös karhun nenän eteen.
Vaskirenkailla, joita samoin kuin lepänkuorta karhunpeijaisissa
taikasuojana paljon käytetään, koristellaan veitset, kirveet ynnä
kaikki astiat, joita tällöin tarvitaan. Itse "pyhän" eläimenkin kaulaan
sidotaan vaskirenkaita ja -ketjuja. Lapset, jotka tilaisuudessa saavat
olla läsnä, käyvät tavan takaa kodassa naisväen luona kertomassa, mitä
näkevät ja kuulevat.
Teurastaessaan miehet koko ajan joikuvat ilmoille tilapäisiä
tunnelmiaan joko arvoitellen karhun kotiperää, kiittäen sitä sen
turkista tai huomauttaen sille siitä, mikä kunnia nyt on tullut sen
osaksi. Samalla he pyytävät sitä kertomaan juhlallisuuksista muillekin
karhuille, jotta ne sitä halukkaammin antautuisivat pyydystäjälleen.
Joikuen he myös arvoittelevat, mitä naiset kodassa kulloinkin
toimittavat, ja jos he sattuvat oikein arvaamaan, jonka pian lasten
kautta saavat tietää, pitävät he sitä onnellisena enteenä.
Kun otus vihdoin on nyljetty, irroitetaan lihat varovasti, jottei
pieninkään luu rikkoutuisi tahi valtasuoni tai jänne siinä katkeaisi.
Kaikki liha keitetään yhdellä kertaa, mutta miesten ja naisten osat eri
kattiloissa; missään tapauksessa ei eläintä nyljetä sen enempää, kuin
miten paljo lihaa kulloinkin voidaan keittää. Vasta niin pian kuin
lihaosa on keitetty, jatketaan nylkemistä. Ensiksi keitetään kontion
veri, johon sekoitetaan ihraa; tätä nautitaan heti mieliherkkuna.
Karhun verellä, jota lappalaiset pitävät erittäin taikavoimaisena,
voitelevat metsämiehet toisinaan ruumiinsakin, Randulfin mukaan vielä
vaimonsa ja lapsensa ynnä kotaa kannattavat puut ja oven. Eläimen pää,
jossa kurkkutorvi ja kaikki sisälmykset irroittamattomina riippuvat,
jätetään sikseen, kunnes kaikki muu liha on keitetty. Se nyljetään
vasta viimeiseksi, jolloin eläimen ohut, karvaton turpa leikataan
erikseen; se, joka pään nylkee, saa kunnian sitoa tämän joksikuksi
aikaa kasvoilleen. Karhun pää keitetään kaikkine siinä riippuvine
sisälmyksineen, joita jonkun verran puhdistetaan, vaan ei kuitenkaan
päästä irroiteta.
Karhunlihojen kiehuessa istuvat metsämiehet kummallakin puolella tulta
arvonsa mukaisessa järjestyksessä. Ensimäisenä istuu karhun kiertäjä,
sitten arpoja, karhun kaataja j.n.e. aina sen mukaan, miten tärkeä
toimi kullakin on ollut karhuntappajaisissa suoritettavana. Kattilan,
jossa lihat keitetään, tulee välttämättömästi olla vaskesta tai ainakin
vaskihelyillä koristettu. Keittäessä on varottava, ettei vähääkään
liemestä kiehu tuleen, sitä kun pidetään erittäin onnettomana enteenä.
Kattilan kovaa kiehumista ei kuitenkaan ole tapana hiljentää lisäämällä
vettä tai vähentämällä tulta; vaan siinä tapauksessa on jonkun miehistä
käytävä kodassa tutkimassa, onko joku naisista ehkä sopimattomalla
käytöksellään saanut sen aikaan. Jollei mitään erikoista syytä löydy,
alkaa seuran päämies tavanmukaisella joikumisella tyynnyttää kuohuvaa
kattilaa. [Tähän verrattakoon Anderssonin Suomen Lapissa tekemää
muistiinpanoa: "Metsästysretkellä ollessa pidettiin saalista keittäessä
aina tasainen tuli padan alla, ettei keittovettä roiskahtaisi maahan,
sillä silloin pyynti menisi piloille."] Kun keitos, johon ei panna
rahtuakaan suolaa, vihdoin on valmis, jakaa joukon johtomies tai arpoja
kullekin hänen lihaosansa, jota miehet paikoillaan istuen alkavat
nauttia; naisväelle viedään heidän osansa asuinkotaan. Lihankin jaossa
lappalaiset noudattavat määrättyjä tapoja. Niin ei naisväki esim. saa
syödä karhun etupuolta, vaan on se miesten nautittava; kuitenkin
eläimen takaosastakin on kolme tai neljä viimeistä selkänikamaa
vanhimman miesväestä syötävä. Naisten ei myöskään sovi syödä karhun
jaloimpia elimiä, varsinkaan sydäntä, "pyhää lihaa", jonka miehet
ahmivat suurimpana herkkunaan. Suuri arvo on myös eläimen munuaisilla
ei ainoastaan makupalana, vaan myös lemmen nostattajana. Muutamat
imevät karhun sappeakin karaistakseen luontoaan. Sen ihralla ei
kuitenkaan ole hyvä voidella kenkiään, siitä kun eläin voi tietää, kuka
hänet on kaatanut. Karhunlihaa syödessä ei saa käyttää veitsiä eikä
muita teräsesineitä, vaan sitä on syötävä sormin tai puupuikoilla. Ei
myöskään saa mitään säästää toiseksi kerraksi, vaan kaikki liha on
saman aterian aikana lopetettava.
Miehet, jotka kantavat ruokaa asuinkotaan, ottaa naisväki nytkin
vastaan pirskoittamalla heidän päälleen lepänkuorinestettä ja
silmäilemällä heitä vaskirenkaan läpi. Samoin lappalaisvaimot tekevät
lapsilleenkin, kun nämä saapuvat heidän luokseen teurastuspaikasta.
Myös juhlaruokansa yli naiset pirskoittavat mainittua nestettä.
Ensimäinen ruokapalansa on heidän sitäpaitsi nautittava siten, että he
joko pujottavat sen vaskirenkaan läpi tai syödessään pitävät rengasta
suunsa edessä. Aterioidessa on heidän aina puupuikkoja käytettävä,
sillä paljain käsin ei naisten sovi karhunlihaan koskea. Viimeksi
kannetaan kotaan karhun hännäntynkä, joka vähäisessä rasvassa on
nylkemättömänä keitetty. Ennenmainittu vitsa otetaan nyt kätköstään
esille ja kaikki läsnäolevat naiset ja lapset sitovat siihen
vaskirenkaan helyksi. Kun he sitten ovat syöneet karhunhännästä kaiken,
mitä siinä on syötävää, imeneet sen karvoihin kiintyneen rasvan sekä
sitoneet siihen mainitun vitsan, jättävät he hännän koristuksineen
takaisin miehille. Senjälkeen naiset peittävät kasvonsa ja miehet
suutelevat heitä sekä kiittävät heitä siitä, etteivät he millään
tavalla ole häirinneet karhujuhlan menoja.
Erään tuntemattoman muistiinpanoissa, jotka Wiklund on julkaissut,
on useita karhunpeijaisjoikuja esitetty. Niistä huomaa, että
lappalaisilla, samoinkuin voguleilla ja ostjakeilla, on tähän juhlaan
liittynyt jonkinlaisia näytelmäntapaisia menoja, joissa kuvitellaan
karhunkin esiintyvän. Karhun nimessä lappalaiset joikuvat muun muassa:
"Nyt tulen suurista ja laajoista metsistä, joissa olen oleskellut,
tiheäänasutuille seuduille" tai: "minä ajattelin mennä vanhaan
paikkaani, mutta nämä nuoret miehet estivät matkani".
Kuten mainittu eivät lappalaiset särje karhun vähäisimpiäkään luita,
vaan valmistavat niille leposijan eläimen kokoiseen, maahan kaivettuun
kuoppaan, jonka pohjalle he koivunoksista tekevät pehmeän vuoteen.
Kaikki luut sijoitetaan maahan juuri siinä järjestyksessä, jossa ne
ovat elävän karhun ruumiissa. Lappalaisten tarkkuudesta tässä suhteessa
mainittakoon, että, jos he yhteisen metsästysretken vuoksi ovat olleet
pakoitetut antamaan osan saaliista muukalaisille, kuoppaavat he
kuitenkin heidän osalleen jääneet luut maahan niiden luonnollisessa
järjestyksessä, tai jos koira on sattunut syömään tahi kantamaan pois
jonkun luista, täytyy sen menetetyn sijalle antaa vastaava luu omasta
ruumiistaan. Turpanahka, jota pään nylkijä tähän asti on kantanut
kasvoillaan, asetetaan nyt takaisin paikoilleen, samoin siitinelin ja
häntä. Jälkimäisestä kuitenkin irroitetaan naisten sitomat vaskihelyt,
joita senjälkeen käytetään esim. noitarummun koristuksena; taikka saa
ne karhunkiertäjä "palkkioksi tarjoamastaan karhunlihasta". Mitä
mainitulla koivunvitsalla, jota pyhyytensä vuoksi on säilytetty liinaan
käärittynä ja jonka päässä olevaan renkaaseen häntä sidotaan, myöhemmin
tehdään, ei selviä seuraamastamme Fjellströmin kuvauksesta. Kuitenkin
se käynee ilmi lappalaisen Spirri Nilsin muistiinpanoista: "Kun he ovat
keittäneet karhunlihat, keräävät he kaikki selkänikamat ja pujottavat
ne vitsaan järjestyksessä yhden toisensa jälkeen, niinkuin ne ennen
ovat luonnossa olleet, yhteenliittäen myös pään". Täten tulee vitsan
päähän sidottu karhunhäntä oikealle paikalleen. Tuohinen lepänkuorineen
asetetaan hautaankin ohdon nenän eteen. Mikä tarkoitus tällä tuohisella
oli, emme saa tietää. Verrattakoon siihen Kanniston mainitsemaa
vogulien tapaa, jotka kaatamansa karhun eteen asettavat tuohisessa
kestitystä. Högströmin mukaan pannaan karhuvainajan hautaan joskus
vielä esineitäkin, sukset, höylä, veitsi, vaskenpala y.m.
Täten juhlallisesti haudattuaan karhun lappalaiset puhuttelevat sitä
ystävällisesti ja kehoittavat juoksujalassa ilmoittamaan muillekin
karhuille, mikä suuri kunnia on tullut sen osaksi, jotteivät nämä
pelkäisi ja asettuisi tekemään vastarintaa niitä pyydystettäessä.
Senjälkeen hauta katetaan huolellisesti tukeilla ja kuusenhavuilla,
jotteivät koirat tai pedot pääsisi koskemaan tai häiritsemään vainajaa.
Toisin paikoin on vielä ollut tapana pystyttää pieni puukeihäs merkiksi
kaadetun karhun haudalle.
Kaikki lappalaiset eivät kuitenkaan kaiva karhun hautaa samalla
tavalla; muutamat tekevät sen pienemmäksi, mutta sitä syvemmäksi ja
asettavat karhun luut siihen pystyasentoon. Pohjalle he panevat
takimaiset, niiden päälle järjestyksessä muut luut ja ylimäiseksi pään,
jonka viereen he asettavat tuohisen lepänkuorineen. Erään tiedonannon
mukaan oli lappalaisilla myös ollut tapana sitoa karhun luut yhteen ja
ripustaa ne puuhun sille kohdalle, missä eläin on kaadettu. Joskus ne
vietiin pyhään uhripaikkaan.
Koko aterioimisen ajan on karhuntalja, johon myös, varsinkin
päänkohdalle, on vaskihelyjä ja -renkaita ripustettu ja
lepänkuorinestettä pirskoitettu, ollut kätkettynä kuusenhavujen alle.
Nyt se otetaan esille piilostaan ja levitetään lumikinosta tai puuta
vasten lähelle kotaa. Seuraa viimeinen karhunpeijaisleikki. Naiset
saatetaan ulos asunnostaan huntu kasvoilla ja heidän käteensä annetaan
jousi tai lepänoksa, joilla heidän tulee tähdätä miesten osoittamaan
suuntaan karhuntaljaa kohti. Onnellinen ken sattuu maaliin osaamaan,
sillä sitä pidetään enteenä, että hänen miehensä tulee kaatamaan
seuraavan karhun. Jos taas osaaja on naimaton, saa hän elää iloisessa
toivossa päästä kerta jalon karhunkaatajan emännäksi. Hän saa myös
kunniatehtäväkseen ommella tinalangalla ristinmerkkejä verkatilkuille,
joita ripustetaan jokaisen metsästysretkellä olleen urhon kaulaan,
vieläpä poronkin, joka saaliin kuljetti kotiin. Senjälkeen poistetaan
naisten kasvoilta peitteet ja vasta nyt he saavat katsella karhun
komeata taljaa, mutta tällöinkin vain vaskirenkaan läpi. Vaskihelyjä,
joita mainittuun nahkaan on ripustettu, ei heti juhlan päätyttyä
irroiteta, vaan jäävät ne paikoilleen, kunnes nahka on kuivunut ja
kelpaa käytettäväksi.
Lundiuksen mukaan miehet itse tiedustivat uuden karhun kaatamisonnea
tähtäämällä männyn oksalle asetettuun maksaan. Kun karhunpeijaiset
sanotulla tavalla ovat päättyneet, eivät miehet heti sen jälkeen mene
asuinkotaan, vaan oleskelevat vielä jonkun aikaa teurastuskodassa;
karhun kaatamisen jälkeen ei näet lappalaisten käsityksen mukaan
metsämiesten sovellu kolmen vuorokauden aikana lähestyä vaimojaan.
Johtomiehen tulee olla vaimostaan erillään vähintään viisi vuorokautta.
Tämän ajan kuluttua tulee heidän vielä puhdistautua omituisin menoin,
mitkä suoritetaan kolmannen päivän iltana auringonlaskun jälkeen.
Silloin kaikki pyhään toimitukseen osaaottaneet peseytyvät
koivuntuhasta valmistetussa väkevässä lipeässä ja sen jälkeen juostuaan
kolme kertaa teurastuskodan ympäri hyppäävät asuinkotaan uksen kautta
ja kohta ulos jälleen, taas takaisin ja ulos jälleen kodan perällä
olevan pyhän oven kautta. Juoksunsa aikana he matkivat karhun
möräjämistä. Lopuksi ottaa karhunkaatajan vaimo heidät kiinni ja
tiedustelee, milloin uudelleen vietetään karhun peijaisjuhlaa. Tässä
tilaisuudessa mainitaan hänen käyttävän aina rukkasia käsissään. Erään
toisen tiedonannon mukaan tapahtuu puhdistautuminen siten, että urhot
toinen toisensa jälkeen tarttuvat asuinkodan padanhaahlaan, juoksevat
joikuen muutamia kertoja tulen ympäri ja sitten hypähtävät peräkkäin
ovesta pihalle, jolloin joku lappalaiseukoista heittää kunkin jälkeen
kuumaa tuhkaa. Tämän jälkeen miehet riisuvat vaskihelynsä ja voivat
jälleen 'vahingotta seurustella vaimojensa kanssa. Jokaisen kaatamansa
karhun muistoksi on lappalaisilla ollut tapana lyödä vaskinaula
keihääseensä, pyssyynsä tai noitarumpuunsa, sillä he pitävät karhun
kaatamista suurena kunniana.
Samoin kuin maakarhulle ovat lappalaiset jääkarhullekin osoittaneet
palvovaa kunnioitusta. Kun Kuollan rannoille keväällä ajelehtivat jäät,
kertoo Haruzin, joskus tuovat mukanaan jääkarhun, silloin lappalaiset
rientävät sitä pyydystämään. Tapettuaan sen he iloitsevat leikkien kuin
lapset, muun muassa he ryömivät karhun päälle ja möräjävät samalla
ylistäen urhouttaan. Tehtyään nuotion he kauan aikaa istuvat sen
ääressä ja joikuvat. Vähän väliä he nousevat ja kumartavat karhua.
Vihdoin asettavat eläimen suuhun kappaleen suolakalaa lausuen: "älä
sano kotona, että olit vieraissa eikä sinua ruokittu, tulkoot
toisetkin, niin me niitäkin ruokimme". Lopuksi esittävät toivomuksen,
että karhu kertoisi kaikille sukulaisilleen, miten uljaita miehiä
lappalaiset ovat.
Mikä tarkoitus lappalaisilla lienee alkuaan ollut säilyttäessään noin
huolellisesti kaikki karhun luut ja asettaessaan ne suojaan koirilta ja
pedoilta? Ettei tällainen huolenpito kohdistunut yksinomaan karhuun,
osoittaa seuraava Thureniuksen tiedonanto: "Karhun, jäniksen ja
ilveksen luut pitää haudata kuiviin hiekkamäkiin tahi kätkeä
vuorenrotkoihin, missä ei koira tai muu peto niihin koske. Tämän he
tekevät senvuoksi, että nämä oleskelevat kuivalla maalla; sitävastoin
niiden luut, jotka elävät vedessä, kätketään lähteisiin." Itkonen
kertoo Kuollan lappalaisten vielä nykyään heittävän pyytämiensä kalojen
ruodot, mikäli mahdollista murtamatta, veteen takaisin. Niureniuksen
mukaan ripustettiin sudenkin luuranko puuhun.
Valaisevia vertauskohtia löydämme muiltakin luonnonkansoilta. Niin
kerrotaan esim. intiaanien asettavan kaatamiensa biisonhärkien luut
aroille niiden luonnolliseen asentoon siinä tarkoituksessa, että härät
tulisivat henkiin seuraavaksi metsästyskaudeksi. Samoin eskimot
heittävät hylkeiden luut veteen, jotta voisivat eläimiä uudelleen
pyydystää. Elämän ajatellaan, siis jollakin tavalla säilyvän, niin
kauan kuin luuranko säilyy. Ettei tämä usko ollut lappalaisillekaan
vieras, käy ilmi erään gellivaaralaisen sanoista, joka, kun häneltä
kysyttiin, miksi hän asetti metson pään, jalat ja siivet eräälle
kivelle, selitti, että niistä "kasvaa jälleen uusia lintuja, joita hän
saa ampua". Sama lienee ollut karhunluidenkin säilyttämisen syy. Tuo
tuntematon muistiinpanija, jonka kuvaukseen jo ennen olemme viitanneet,
sanookin selittäessään lappalaisten karhunpeijaisia: "he uskovat, että
_karhu nousee jälleen ylös ja antautuu uudelleen ammuttavaksi_".
Tämä ihmisiin ja eläimiin liittyvä sielu-usko johdattaa helposti
muunkin luonnon elollistamiseen.
Luonnonjumalat.
Lappalaiset ovat entisaikaan, sanoo Jessen, olleet "niin
yksinkertaisia, että ovat jumalinaan pitäneet ja kunnioittaneet
luonnonesineitä, mikäli uskoivat niiden voivan joko hyödyttää tai
vahingoittaa heitä heidän elinkeinoissaan". Lappalaisten jumalien
suhtautuminen heidän elinkeinoihinsa onkin paras ja luotettavin opas
tutkiessamme, mitkä heidän jumaluusolennoistaan ovat vanhoja ja
alkuperäisiä, mitkä myöhempiä, uudempiin kehityskausiin kuuluvia.
Epäilemättä ovat lappalaiset monien muiden kansojen tavalla muinoin
elollistaneet heitä ympäröivän luonnon ilmiöt ja esineet. Vielä nykyään
ovat muun muassa _revontulet_ heidän mielikuvituksessaan sekä eläviä
että tajuavia olentoja. Kun ne kovasti "juoksevat", pelkäävät
lappalaiset niitä; jos he tällöin sattuvat ajamaan porolla, hiljentävät
he vauhtia ja poistavat kulkuset. Kodassakaan ei saa meluta, eikä
revontulia ole hyvä sormellaan osoittaa, siitä ne näet suuttuvat ja
alkavat entistä enemmän hyppiä ja liekehtiä. Naiset eivät mitenkään saa
tällöin avopäin astua pihalle, revontulet saattavat näet tarttua heitä
hiuksiin. Jos niitä pilkkaa, "ne laskeutuvat alas ja syövät syyllisen".
Myöhempi lienee Kuollan lappalaisten käsitys, että ne ovat "sodassa
kaatuneita vainajia, jotka ilmassa henkinäkin taistelevat keskenään".
Revontulille eivät lappalaiset kuitenkaan ole ryhtyneet toimittamaan
uhreja.