niin taikauskoisen, pelonsekaisen kunnioituksen? Sitä eivät lappalaiset
itsekään pakanuuden ajan lopussa enää kaikkialla tarkoin tienneet.
Kuitenkin on eräitä viittauksia, jotka osoittavat, että seita-palvonta
on vainajainpalveluksesta kehittynyt. Hyvin huomattava seikka on jo se,
että seita on määrätyn perheen tai suvun suojelushaltia. Schefferuksen
lähteenään käyttämässä nimettömän tiedonannossa sanotaan, että
"_storjunkare_ on jokaisella perheellä ja suvulla siinä maassa, missä
tämä oleskelee ja asuu". Tutkiessaan, halusiko seita uhria, lappalaiset
lausuivat joikumalla sen vuoren nimen, missä se sijaitsi. Samoin kertoo
Rheen, joka lisäksi mainitsee 30 uhrivuorta Luulajan Lapista. Suuren
suvun palvoma seita näyttää olleen mahtavampi kuin yksityisen perheen.
Högström sanoo näet, että "näiden kivien mahtia arvostellaan niitä
palvovien ja niille uhraavien lukumäärän mukaan". Toisessa paikassa hän
puhuu seidasta, jota "koko kyläkunta kauan aikaa" oli palvonut.
Sukupalvontaa, sillä lappalaiskylät ovat olleet sukukyliä, todistaa
myös seuraava Tornaeuksen kuvaus: "Niin monta kuin oli kylää, melkeinpä
voi sanoa, niin monta kuin oli lappalaista, niin monta oli jumalaakin,
jotka olivat asetetut eri paikoille järven rannalle. Mutta niiden
kesken oli aina yksi korkein ja mahtavin, jota yksin koko kyläkunta
palvoi. Se sijoitettiin mäelle tai jollekin korkealle paikalle, jotta
kaikki sen hyvin näkisivät ja sitä kunnioittaisivat; mutta muut koti-
ja perhejumalat alemmille paikoille". Uhrausvelvollisuus meni perintönä
vanhemmilta lapsille. S. Kildal sanoo, että "kun vanhemmat kuolevat,
perivät lapset pyhät vuoret ja vuorijumalat".
Viimeksimainittu tietolähde vie meidät jo Norjan puolelle, missä pyhiin
vuoriin liittyi ennenkerrottu _saivo-usko_. Tämä onkin hyvin läheisessä
suhteessa seita-palvontaan. Jessen huomauttaa nimenomaan, että
_saivo-hengille_ uhrattiin kiven ääressä. Mutta saivo-asukkaat olivat
juuri lappalaisperheen tai -suvun suojelushenkinä palvottuja
esivanhempia. Että Ruotsinkin Lapissa on säilynyt hämärä tietoisuus
seita-palvonnan alkuperästä, osoittaa Rheen sanoessaan: "nämä kivet he
pystyttivät tuntureille, vuorenrotkoihin tai jokien ja järvien
rannoille, missä he entisaikoina ovat kuulleet _kummituksia_". Myös
Suomen lappalaiset ovat säilyttäneet eräitä mielenkiintoisia tietoja.
Salminen kertoo näet erään miehen, joka yöpyi uhripaikan läheisyyteen,
nähneen unissaan "kaikenlaisia _aaveita_, ihmisiä sekä eläimiä".
Mainitsemista ansaitsee myös, ettei uhripaikalla "saanut kuolleista
puhua pahaa, muuten _manalaiset_ suuttuivat".
Lisäksi uskotaan seidan ilmaantuvan palvojilleen ihmisenmuotoisena.
Kuvatessaan erästä uhritoimitusta Olsen kertoo: "Silloin tulee
ihmisenkaltainen olento, ikäänkuin suuri herra, hyvin kaunis,
kalliisiin vaatteisiin ja koristuksiin puettu ja istuutuu saadakseen
ruokaa heidän kerallaan, puhuu heidän kanssaan ja opettaa heille lisää
taitoja sekä sanoo _asuvansa siinä tunturissa tai vuoressa, jolle he
uhraavat_". Tornaeus sanoo _storjunkaren_ näyttäytyvän Luulajan
lappalaisille komean, pitkän miehen muodossa mustaan herrasmiehen
pukuun puettuna, pyssy kädessä. ["Storjunkare" nimitystä näyttää
kuitenkin käytetyn myös hedelmällisyyden jumalasta, josta myöhemmin
tulee puhe.] Myös Suomen lappalaisilta on Fellman kuullut tarinan
miehestä, joka huonon kalaonnen vuoksi aikoi hävittää seitansa, mutta
jätti sen tekemättä, kun tämä hänelle ilmestyi ihmishaahmoisena.
Asiaa valaisee vielä käsitys, että seita on _kiveksi muuttunut
ihminen_. Jashtshenkon kuvauksesta lainaamme seuraavan tarinan.
Puljärven sannalla asui lappalaisukko akkoineen. Ukko sairastui, kuoli
ja haudattiin. Mutta öisin oli vainajalla tapana käydä tervehtimässä
vaimoaan. Akka, joka ei tahtonut olla missään tekemisessä kuolleen
kanssa, telkesi ovensa ja kärytti illoin pyhääsavua asunnossaan.
Vainajalta ei hän kuitenkaan päässyt rauhaan. Hänen sitä huolehtiessaan
sattui noita tulemaan hänen mökilleen. Vaimo kertoi tälle tuskansa.
Noita rauhoitti häntä ja lupasi jäädä seuraavaksi yöksi hänen luokseen.
Illalla hän siivosi kodan, asetti kaikki vaimon kapineet toiselle
puolelle ja toisen lakaisi puhtaaksi; nurkkaan hän asetti muutamia
kalanluita. Pian kumpikin kuuli, miten vainaja ulkona alkoi mitata
nuottaa ja hetken kuluttua astui kotaan asettuen puhdistettuun
paikkaan, missä alkoi nakertaa kalanluita. Silloin noita nousi, tarttui
ukkoa käteen ja talutti hänet pihalle. Viivyttyään jonkun aikaa ulkona
palasi hän jälleen ja sanoi eukolle, ettei vainaja sen erän perästä
enää tule häntä häiritsemään. Katso huomenna taivaalle, lausui hän
lopuksi ja läksi pois. Seuraavana aamuna näki eukko pihalle astuessaan,
että jotakin mustaa liikkui taivaalla ja laskeutui Puljärven toiselle
rannalle. Siitä päivin herkesi vainaja kotona käymästä, mutta vähän
matkan päähän Puljärvestä sijoittui seita.
Seidoista on Venäjän lappalaisilla ollut yleensä aivan sama käsitys
kuin vainajistaan. Ne elävät heidän mielikuvituksessaan lappalaisen
elämää, paimentavat poroja, pitävät koiria, rakentavat asuntoja,
valmistavat ahkioita y.m. Kuullaanpa, miten seita metsästääkin, kuinka
sen koirat haukkuvat ja kuinka lumi sinkoo, kun se matkustaa
poronkelkassa. Seita saattaa heidän käsityksensä mukaan sekä syntyä
että kuolla, vieläpä viettää häitäkin. Se on näkymätön olento, mutta
ilmestyy kuten vainajat eläinten, varsinkin lintujen muodossa. Niinpä
kerrotaan, miten Vudjärven seita usein lensi kiven halkeamasta
ilmaan korpin muotoisena. Verrattakoon tähän Venäjän lappalaisten
uskoon Ruotsin lappalaisten käsitystä, että seita on ilmasta
alaslaskeutuessaan kivettynyt lintu. Usein nähtiinkin niissä karkea
linnun haahmo.
Kun vielä lopuksi muistamme, että seitakiviä saattoi yhdessä paikassa
olla useita muodostaen ikäänkuin _perheen_, emme jääne epätietoisiksi
tämän vanhanaikuisen lappalaisen uskonnonmuodon alkuperästä. Ei meidän
kuitenkaan sovi ajatella, että seitapyhäköt olisivat alkuaan olleet
kalmistoja. Sellaisen otaksuman kumoaa muun muassa seuraava Rheenin
tiedonanto: "He uskovat _storjunkaren_ asuvan muutamissa paikoissa,
jonne eivät vuoren korkeuden vuoksi voi päästä; senvuoksi he voitelevat
_storjunkaren_ kunniaksi teurastamansa poron verellä kiven ja heittävät
sen vuorelle, missä hän asuu."
Vähitellen aikojen kuluessa kun palvonnan alkuperäinen sisältö on
joutunut unhoon, ovat itse kivet jääneet kansan taikauskoisen
pitämyksen esineeksi. Ne ovat sellaisinaan alkaneet elää, saattavatpa
liikkuakin, jonka vuoksi lappalaiset pelkäsivät joutua pyhän kiven
kulkuteille. Kivi ajateltiin myös tuntevaksi olennoksi, tarpeen tullen
voitiin sitä rangaista ja kurittaa lyömällä tai lohkaisemalla siitä
palasia. Kun seita näyttäytyi vaaralliseksi naapuriksi, saattoivat
lappalaiset sen tykkänään hävittää pirstomalla sen kappaleiksi,
polttamalla poroksi tai upottamalla veteen. Se oli seidan kuolema.
Vanhan seidan asemesta voitiin ruveta uudelle uhraamaan. Kun
lappalainen oli halukas hankkimaan itselleen uuden suojelushaltian,
etsi hän kiven, joka jollakin tavalla herätti huomiota ja vihki sen
virkaansa määrätyillä menoilla. Ennenkaikkea se oli voideltava verellä
tai rasvalla:
"Voitelen, voitelen pyhää seitaa,
syö tai ole syömättä,
ole kuitenkin jumalani!"
Merilappalaiset käyttivät tähän tarkoitukseen hylkeenrasvaa. Vasta
voitelun jälkeen oli seita jumala (_ibmel_).
Jotta kivijumala pysyisi suosiollisena, piti sitä usein uhreilla
hyvittää. Senvuoksi lappalaiset voitelivat sitä tavan takaa ja heillä
näyttää olleen yleiseen se käsitys, että mitä taajemmat ja runsaammat
uhrit, sitä parempi jumalakin. Kun seidalle lakattiin uhraamasta,
menetti se samalla mahtinsa.
Sompiojärven lappalaisten tietää perinnäistieto olleen jumalia
valitessaan niin vaatimattomia ja vähällä tyydytettyjä, että pitivät
jumalanaan sitä, minkä aamulla ensi kertaa kodasta ulos mentyään
sattuivat ulkona näkemään, olipa se sitten kivi, kanto tai mikä
tahansa. Seuraavana päivänä oli lappalaisella jo uusi jumala, jos hänen
silmänsä aamulla ulos mennessä osuivat johonkin toiseen esineeseen.
Tämän ainoalaatuisen tiedon mukaan olisi lappalaisilla siis ollut n.s.
silmänräpäysjumalia, joita tutkijat ovat luulleet tavanneensa
muutamilla luonnonkansoilla.
Kivien ohella oli lappalaisilla, kuten jo Peucer tietää, _puisiakin_
seitoja. Ne olivat joko kiintonaisia kantoja tai maahan pystytettyjä
paaluja. Tornaeus sanoo, ettei puuseidoillakaan yleensä ollut mitään
erikoista muotoa. Ainoastaan siinä paikassa, missä Tornionjärvestä joki
lähtee, oli kuohuvan Darra kosken saaressa muutamia ihmisennäköisiä
patsaita. Ne seisoivat rivissä perätysten, etumainen oli miehen
kokoinen, neljä muuta olivat jonkun verran pienempiä; jokaisella oli
hatuntapainen päässään. Appelgren selittää, miten Suomen lappalaiset
ovat puuseitojaan valmistaneet. He katkaisivat elävän puun noin yhden
tai parin kyynärän korkeudelta, muodostivat sen pään ratin muotoiseksi,
tasoittivat sileäksi ja kattoivat kiviliuskalla estääkseen siten puuta
mätänemästä. Tällaisia patsaita kertoo hän lappalaisten laatineen
"veden kunniaksi" kalarikkaiden vesistöjen varsille. Salminen sanoo
lappalaisilla muistelujen mukaan olleen eri "veden jumalat", joille
kalanpyynnistä tultua uhrattiin ja pyhitettiin "kalakarsikot".
Plantinus ilmoittaa Ruotsin lappalaisten "uhrikantojen" olleen parin
kolmen kyynärän pituisia. Niille tehtiin karkea ihmishaahmo, "pää ja
kaula", jotka sitten voideltiin verellä. "Uhrikantoa" käytettiin
ainoastaan kerran, mutta "ei silti milloinkaan hävitetty". Senvuoksi
saattoi Noraeus yhdessä paikassa nähdä "lukemattoman joukon
puujumalia". Puupatsas kuvasi sitä haltiaa, jota kulloinkin palvottiin.
Siihen viittaa Noraeuksen huomautus hänen kuvaillessaan lappalaisten
vainajainpalvelusta: "puukuva, mikä tehdään, tarkoittaa henkilöä, jolle
uhrataan".
Lappalaisten kivi- ja puuseitojen suhdetta toisiinsa valaisee
Högströmin muistiinpano: "Epäilemättä on heillä jokin määrätty
eroavaisuus, milloin eri jumalille uhraavat, mutta sitä en tunne.
Kuitenkin, mikäli olen saanut tietää, he palvovat kivijumalia silloin,
kun ovat niitä lähellä, mutta muulloin puisia." Näyttää siis siltä kuin
puupatsaita olisi pystytetty vain tilapäisesti, ehkä etäämpänä
sijaitsevassa pyhäkössä asuvan haltian kuvaksi. Kiviseitoja sanoo
Högström lappalaisten pitäneen paljoa pyhempinä kuin puisia.
_Uhreja_ seidalle ei laajan Lapin kaikilla alueilla tietysti toimitettu
aivan yhtäläisin menoin. Ainoastaan yhteiset pääpiirteet ovat
ikivanhoja, paikallisilla eroavaisuuksilla saattaa usein olla myöhempi,
vieras alkuperä.
Parhaimpia meille säilyneitä uhrikuvauksia on Rheenin Luulajan Lapista.
Kun lappalaiset olivat päättäneet uhrata, sitoivat he uhrieläimen
kotansa taakse, pistivät sitä puukolla sydämeen pannen säilöön
sydänveren. Sarvet sekä kaulan ja pään luut ynnä sorkat kantoivat he
pyhiin paikkoihin, mihin heidän kivensä olivat asetetut. Kun
lappalainen saapui sellaiseen paikkaan, otti hän lakin päästään,
kumarteli seitaa sekä voiteli sitä uhrieläimen verellä ja rasvalla.
Sarvet ladottiin kiven taakse päälletysten suureen ryhmään, jota
nimitettiin "sarvitarhaksi" ja jossa joskus saattoi olla tuhatkuntakin
sarvea. Uhrilihasta, jonka uhraajat itse nauttivat, leikattiin pieni
pala kustakin jäsenestä, pujotettiin koivunvitsaan ja ripustettiin
sarvien etupuolelle. Toisinaan toimitettiin itse uhrieläimen
teurastuskin pyhässä paikassa, missä myös lihat keitettiin ja syötiin.
Paitsi luita jäi teuraan nahka uhrivuorelle. Niurenius huomauttaa, että
uhriteuraan pää ripustettiin puuhun.
Kemin lappalaisten seitauhria kuvailee Tuderus. Seitakiven viereen
pystytettiin puu, jota nimitettiin _luele-muor_ ("uhripuu"). Ennen
uhraamista tiedusteltiin kiveä kohottamalla, mitä jumala halusi, jotta
jokin määrätty asia tapahtuisi. Uhripuuhun sidottiin silloin
uhriteuraaksi valittu eläin, joka "pitkän puheen jälkeen"
teurastettiin. Verellä voideltiin puu ja kivi, ja kun liha oli
keitetty, leikattiin pieniä liuskoja, jotka pujotettiin vitsarenkaaseen
ja ripustettiin uhripuuhun. Senjälkeen ruvettiin uhriaterialle. Jos
jotakin jäi syömättä, ei sitä saanut viedä kotiin, vaan oli jätettävä
paikalle samoinkuin teuraan nahka ja luut. Siinä tapauksessa, että
jumala tyytyi ennen teurastettuun poroon, ei tarvinnut uhrata muuta
kuin pää, otsanahka sekä sydän. Uhripaikasta palatessa piti astua
peräovesta kotaan, missä vielä syötiin erikoinen ateria.
Norjan lappalaisten sanoo Olsen leikanneen jo ennen teurastamista
pienen palan eläimen kummastakin korvasta ja hännästä sekä asettaneen
ne "esipalaksi" jumalalle. Uhrieläin teurastettiin pistämällä ja nahka
nyljettiin siten, että sarvet ja sorkat jäivät siihen riippumaan.
Tällöin valmistettiin muutamia ikäänkuin pieniä keppejä, joihin
ristiinrastiin piirrettiin juovia ja kuvioita. Keppejä nimitettiin
"uhripuiksi" (_lödmorra_, oik. _luottemuorra_) ja asetettiin teuraan
verellä voideltuina epäjumalan ääreen; niiden tarkoitus oli olla
_tuohuksien_ sijaisina. Näemme siis, että lappalaiset tässäkin ovat
saaneet vaikutteita naapureiltaan. Teuraan lihat paloiteltiin aivan
kuin teurastuksessa ja kustakin jäsenestä leikattiin palanen
epäjumalalle. Tuli tehtiin määrätylle keittopaikalle, jonka
läheisyydessä mikäli mahdollista tuli olla lähde tai puro; teuraan
lihat keitettiin kaikki yhdellä kertaa. Rasvalla, joka padassa kohoaa
pinnalle, noita voiteli samoinkuin verelläkin muutamia omituisia kiviä
ja asetti ne uhripaikalle muun uhrin ääreen. Senjälkeen hän
seuralaisineen söi koko teuraan pitäen huolta, etteivät luut joutuisi
hajalle; lopuksi ne kerättiin uhripaikalle, minne myös eläimen nahka
jätettiin. Uhritoimituksen aikana lappalaiset joikuivat ja lauloivat
lauluja, joita he nimittivät _luete_ (vrt. suom. luote "loihtusana").
Tässäkin nimessä, jolle on löydetty vastine skandinavisessa "blöt"
(uhri) sanassa, näkee vierasta vaikutusta.
Jessenin uhrikuvauksesta saamme lisäksi tietää, että uhriteuraan piti
olla kaikinpuolin terve. Teurastettaessa tuli noidan asettaa erilleen
eläimen turpa, silmät, korvat, sydän ja keuhkot sekä sitäpaitsi pieni
osa jokaisesta jäsenestä, mutta ennenkaikkea porohärän siittimet. Nämä
uhripalat haudattiin uhripitojen päätyttyä luiden kera maahan tuohesta
tehdyssä arkussa, mikä vielä voideltiin eläimen verellä. Sille kohdalle
pystytettiin koivunkannosta valmistettu parin kyynärän kokoinen
puukuva, jonka päänä tuli olemaan kannon juuri. Tämä ei kuitenkaan
liene alkuaan ollut mikään varsinainen seita, vaan pikemmin
luonnonjumalien palvontaan kuuluva uhrikuva. Lappalaiset sitä
nimittivät _verro-muorra_ ("uhripuu") ja voitelivat uhriteuraan
verellä. "Uhripuun" kummallekin puolelle pistettiin maahan koivunoksa
niin, että niiden latvat taivutettiin yhteen sen yli. Tätä
portintapaista laitosta, joka on ollut tunnettu Ruotsinkin puolella,
nimitettiin _kielde-muor_ ("viritetty puu").
Edellisistä hiukan poikkeava oli Venäjän lappalaisten uhritapa. Genetz
kertoo kuulleensa eräältä lappalaiselta, joka itse oli ottanut osaa
pyhään toimitukseen, että kun noita oli uhrin määrännyt, kokoontuivat
kyläläiset teurastamaan poron, jonka lihat kaikki yhdellä kertaa
keitettiin. Uhritoimitukseen oli ryhdyttävä varhain aamulla ja jumalia
oli rukoiltava kasvot _itäänpäin_. Mitä lihasta jäi syömättä jätettiin
uhripaikalle, samoin talja sarvineen ja sorkkineen. Nahka kuitenkin
täytettiin risuilla ja asetettiin "uhripuuhun" (_lihte-mirr_)
sellaiseen asentoon, että se muistutti elävää poroa. Shatkov, joka
sanoo Venäjän lappalaisten uhranneen poroja vielä joku aika sitten,
kertoo yhdellä kertaa uhratun 24 teurasta. Näin suurta uhrijuhlaa ei
kuitenkaan näytä joka vuosi vietetyn eikä kaikkia eläimiä teurastettu
yhtenä päivänä, vaan useampana, joitakuita kerrallaan. Kaikkien
osaaottavien tuli peseytyä ja pukeutua puhtaaseen pukuun. Uhriruoka
oli niin pyhää, ettei sitä saanut edes vaatteilleen pudottaa.
Uhritoimituksen aikana noita seisoi muista erillään kääntyneenä itää
kohti. Myös koivunoksilla täytetyt "porot" asetettiin pää itäänpäin.
Uhritoimituksen jälkeen oli pappien jälleen puhdistauduttava.
Paitsi poroja, joiden varsinainen uhraamisaika oli syksyllä,
lappalaiset teurastivat seidoille muitakin eläimiä, esim. lintuja ja
muuta metsänriistaa, vieläpä naapureilta hankittuja vieraita
kotieläimiä. Nämä olivat kuitenkin vain satunnaisia uhreja. Graan
kertoo lappalaisten uhranneen koiran kokonaisena seidalle. Myös elävinä
annetuista uhreista on esimerkkejä olemassa. Rosenvinge sanoo heidän
teljenneen eläviä eläimiä vuorten rotkoihin ja luoliin jumalillensa.
Samoin Kolmodin kertoo, miten perinnäistiedon mukaan lappalaiset veivät
porohärkiä järvensaareen, minne ne sidottiin ja jätettiin uhriksi.
Joitakuita tietoja on ihmisuhreistakin. Olsen mainitsee erään henkilön,
"joka omalla kädellään surmasi viisi henkeä ja uhrasi heidän ruumiinsa
Ailisvare nimiselle vuorelle, tämä kun oli hänen jumalansa". Myös
Tuderus y.m.m. tietävät puhua lapsiuhreista.
Samoin kuin tunturilappalaiset uhrasivat porojaan samoin
kalastajalappalaiset ruokkivat seitojaan kaloilla. Qvigstad ja Sandberg
kertovat, miten viimeksimainitut palvoivat kivijumaliaan. Lähtiessään
kalaan meni pyytäjä ensiksi kiven luo, suuteli sitä kolmasti ja lausui:
"jos nyt saan kaloja, kun ryhdyn järvellä tai joella kalastamaan,
lupaan sinulle niiden sisälmykset ja maksan." Saaliin saatuaan hän
täytti lupauksensa. Samilin mainitsee erään n.s. "perkauskiven", "jolle
lappalaisilla oli tapana heittää kalan sisälmyksiä ja suomuksia siinä
tarkoituksessa, että he saisivat paljon kaloja niistä järvistä, missä
haltioita oleskelee". Hän huomauttaa lisäksi, ettei naisten sopinut
näitäkään kiviä lähestyä eikä edes kulkea niiden ympäri. Vielä viime
vuosisadan keskivaiheille asti kuuluvat Norjan lappalaiset silloin
tällöin salaa voidelleen kiviään. Myöhemmän ajan uhreina kerrotaan
Suomen ja Venäjän Lapissa annetun seidalle myös rahaa, vaskirenkaita,
tupakkaa y.m., jota asetettiin kivessä oleviin kuoppasiin.
Seitapalvonnan ohella kuuluu myös kaadetun karhun palvonta lappalaisten
muinaisuskon pohjakerrokseen.
Karhunpalvonta.
Samoin kuin useille muille luonnonkansoille on lappalaisillekin
_metsänriista ja veden saalis ollut pyhä_. Sekä metsästykseen että
kalastukseen he suhtautuivat eri tavalla kuin muihin, arkielämän
askareihin. Riistasta puhuttaessa käytettiin sanojakin, joilla oli
tavallisuudesta poikkeava merkitys. Eräretkille piti mennä "puhtaina".
[Vrt. syrjänien vastaavaa käsitystä, jota Nalimov kuvailee m.m.:
"puhdistautuvat määrättyyn toimeen ryhtyessään, kuten metsästämään ja
kalastamaan mennessään".] Pyydystämään lähtiessään metsä- ja kalamiehet
eivät astuneet kodasta tavallisesti käytetyn oven (_uksa_), vaan
erikoisen rakennuksen perällä (_poshsho_) olevan aukon kautta, jota
pidettiin pyhänä ja jota tietä naisväki ei saanut kulkea, kuten
uhrimenoista puhuessamme olemme maininneet. Mainittua aukkoa Kuollan
lappalaiset nimittivät _varr-lips_ ("verinen peräovi"), mikä nimitys
aiheutui siitä, että verinen saalis aina sitä tietä oli tuotava kotaan.
Rheen kertoo lappalaisten kodan peräoven kautta heittäneen asuntoonsa
"sekä sen, mitä pyydystivät metsästä, nim. linnut ja riistan, että
järvestä, nim. kaikenlaiset kalat". Eräretkiin eivät naiset saaneet
ottaa osaa ja heidän oli erityisillä menoilla vastaanotettava niiltä
palaavat miehet, nähtävästi suojellakseen itseään vaaralliselta
kosketukselta. Niin oli varsinkin laita, kun saaliiksi sattui jokin
suurempi otus. Tuderus kertoo, että, kun lappalainen "pyhän" oven
kautta toi kotaan kaatamansa peuran lihat, "piti vaimolla olla valmiina
lepänkuoren nestettä, jolla lappalainen, vaimon sitä pirskoittaessa,
pesi kasvonsa uskoen tällä palvomisella saavansa sitä paremman peurojen
pyydystämisonnen". Naisten ei myöskään, kuten Lundius tietää mainita,
sopinut syödä mitä osaa hyvänsä "linnusta, oravasta, jäniksestä,
peurasta, karhusta, sanalla sanoen kaikista metsäneläimistä".
Pyhimpänä riistana pidettiin kuitenkin karhua, jonka kunniaksi
lappalaiset otuksen kaadettuaan viettivät peijaisjuhlaa.
Karhua eivät lappalaiset mielellään nimittäneet sen varsinaisella
nimellä, vaan sanoivat sitä milloin miksikin: metsänisännäksi,
vuorenukoksi, viisaaksi mieheksi, pyhäksi eläimeksi ja jumalan
koiraksi. Itkonen kertoo miesten sitä Inarissa ja Koltassa nimittävän
eri nimellä kuin naisten. Kun karhun oman nimen mainitsi, uskottiin
eläimen sen kuulevan ja siitä vihastuvan. Pyyntiretkillä ja
peijaispidoissa käytettiin karhun ruumiinosistakin tavallisuudesta
poikkeavia nimityksiä.
Jos voimme uskoa Fjellneriä, oli karhulla jokin merkitys myös
lappalaisten yhteiskuntaelämässä, hän sanoo näet heidän karhuntaljalla
vannoneen valansa sekä solmineen lemmenliittonsa.
Enimmin pistää karhun taikauskoinen kunnioittaminen silmään pyynnin ja
peijaisten aikana.
Syksyllä ensimäisen tuoreen lumen tultua lappalainen kiertää karhun ja
tutkii, minne otus on pistäytynyt talvisuojaansa. Kun hän on päässyt
varmuuteen karhun >pesästä, jättää hän eläimen rauhaan muutamaksi
ajaksi, kunnes lunta maahan senverran karttuu, että otuksen käy
vaikeaksi siinä liikkua. Usein tapahtuu karhun pyydystäminen vasta
maalis- tai huhtikuussa. Silloin lappalainen kutsuu lähimmät
sukulaisensa ja ystävänsä karhuntappoon. Vieraiden saavuttua ei heti
ilman muuta käydä saaliin kimppuun, vaan ensiksi on vanhan tavan mukaan
arparummulla tiedusteltava yrityksen menestystä. Niin pian kuin asia on
selvinnyt, asettuvat metsämiehet ikäänkuin sotariviin ja marssivat
peräkkäin määrätyssä järjestyksessä karhun pesälle. Rivin ensimäisenä
astuu se, joka otuksen on kiertänyt. Hänen kädessään olevan sauvan
päässä pitää välttämättömästi olla vaskirengas. Sitten seuraa tietäjä
ja tämän jäljessä astuu joukon urhoollisin, joka jo edeltäpäin on
määrätty karhun kaatajaksi, ja vihdoin koko joukko, kukin arvonsa
mukaan. Jokaisella heistä on karhunpeijaisissa oma erikoinen
tehtävänsä, kenellä lihankeittäjän toimi, kenellä vedenkantajan tai
tulentekijän j.n.e. Kun he vihdoin ovat saapuneet karhun pesälle,
hyökkäävät he otuksen kimppuun keihäillä ja pyssyillä ja tapettuaan
kiskovat sen pesästä. Silloin he iloisina joikuvat pyytäen karhulta
anteeksi, että ovat tulleet sitä häiritsemään sekä kiittävät sitä
siitä, että se antautui heille helposti tekemättä sen suurempaa
vastarintaa tai särkemättä heidän sauvojaan ja keihäitään.