että kussakin pyhässä vuoressa asui enkeli, joka voi suojella ja auttaa
lappalaisia kaikissa heidän hankkeissaan. Tätäkin he kuten itse vuorta
nimittivät saivoksi. Kuolemansa jälkeen lappalaiset toivoivat
pääsevänsä siihen _saivoon_ eli pyhään vuoreen, jonka haltia tämän
elämän aikana oli ollut heidän suojelusenkelinsä. "Täällä he itse
pääsivät jumaliksi, voiden pidättää kuolemaa jonkun aikaa heidän
ystävistään ja sukulaisistaan, jotka uhrasivat heille poroja tai
hevosia". Jessen sanoo: "Senvuoksi he halusivat sinne ja pääasiallisin
syy, miksi he niin suuresti kunnioittivat _saivoa_ ja turvasivat
siihen, oli se, että he kerran, kun heidän kurja elämänsä oli
päättynyt, toivoivat saavansa muuttaa saivoon, jonka asukkaita he
pitivät lappalaisina ja sellaisina, jotka eläessään olivat ahkerasti
saivolle uhranneet, loihtineet ja joikuneet ja senvuoksi toisessa
elämässä nyt saivat nauttia niin suurta onnea." Joskus vuorenasukkaat
saattoivat riistää ihmisen sielun ennen aikojaan, josta seurauksena oli
asianomaisen sairastuminen. Tällöin tuli noidan käydä heitä
hyvittämässä, jotta sairas tulisi jälleen terveeksi. Leem kertoo, että
noidan läheiset tämän maatessa tainnostilassa koettivat arvailla, missä
pyhässä vuoressa hänen sielunsa kulloinkin kulki.
_Saivon_ lappalainen tavallisesti peri vanhemmiltaan. Kuoleman
lähestyessä sanotaan näet lappalais-isän jakaneen saivo-omaisuutensa
lapsiensa kesken. "Jos hän toista lasta suosi enemmän kuin toista,
antoi hän tälle parempia ja voimakkaampia saivoja kuin toiselle." Usein
saivo-asukkaat itse tarjoutuivat lappalaiselle avuksi. Randulf kertoo,
miten saivo-henki suositteli itseään: "Niin ja niin monta vuotta olen
palvellut isääsi maalla ja merellä hänen eläessään ja kun hän kuoli,
saatoin hänen sielunsa siihen iloon, jota hän nyt nauttii, ja koska hän
kuollessaan kehoitti minua samaten sinuakin palvelemaan, olen nyt
tullut tarjoamaan sinulle samaa palvelustani. Jos sen otat vastaan,
saat siitä nauttia kaikkea lupaamaani hyvää, mutta jos vastoin isäsi
tahtoa ja käskyä et minusta huoli, olen valmis repimään sinut
lukemattomiksi palasiksi." Saivo-henkiä voi myös saada myötäjäisinä,
vieläpä saattoi niitä ostaakin. Forbus sanoo, etteivät kaikki
vuorenhaltiat olleet yhtä hyviä ja avuliaita: "toinen pyhä vuori voi
usein olla onnekkaampi avussa kuin toinen ja sen asukas kuuliaisempi
tulemaan ja nopeampi kuin toisen pyhän vuoren". Lappalaisella oli
monesti useampia _saivoja_ käytettävänään. Randulf kertoo lappalaisen
valitsevan itselleen yhden tai pari, joskus kolme tai neljä
"suojelusenkeliä", jotka hän tarpeen tullen joikumalla kutsuu luokseen.
J. Kildalin mukaan oli noidalla "perhehaltioita" kahdessa, kolmessa tai
neljässä pyhässä vuoressa. Jessen kertoo miesikään tulleella saattavan
olla usein 10, 12 jopa 14:kin saivoa. Mitä useampia niitä lappalaisella
oli, sitä arvokkaampana häntä pidettiin. Saivo-henkien apu ei
kuitenkaan tullut aivan huokeaksi, sillä ne vaativat lappalaisilta
alituisesti uhreja.
Mikä merkitys tällä lappalaisten uskolla oli, käy ilmi Jessenin
sanoista: "_Saivo_ näyttää olleen pääkappale lappalaisten vanhassa
uskonnossa".
Elävimpänä on mainittu vuorituonela-usko säilynyt Norjan lappalaisten
keskuudessa, kuitenkin näyttää sama käsitys muinoin vallinneen
Ruotsinkin puolella, vaikkei meillä ole siitä yhtäpaljon tietoja
olemassa. Kuten tunnettu on vastaava usko rehoittanut myös lappalaisten
naapureilla skandinaveilla. Heidänkin tarinoissaan kerrotaan
vainajista, jotka asettuivat määrättyihin "pyhiin vuoriin" asumaan,
vaikka olivat muualle haudattuja. Vuorenasukkaita nämä nimittivät
"haugbuar". Kuten Unwerth on osoittanut on lappalaisilla ja
skandinaveilla tässä suhteessa paljon yhteistä. Olisiko samanlainen
luonto heidät johtanut samoihin käsityksiin? Kuitenkin näyttää
todennäköiseltä, että germaniset esikuvat ovat lappalaisten
saivo-kuvitelmia samoinkuin heidän monia muitakin uskomuksiaan
elähyttäneet.
Myöhempinä aikoina oli Norjan lappalaisilla jonkinlainen käsitys
vainajien yhteisestäkin olinpaikasta n.s. _jabme-aimosta_ ("kuolleiden
koti"), jossa _jabme-akka_ hallitsi. Viimeksimainitulle uhrattiin,
kuten kuolleille, mustia eläimiä, mutta ne olivat elävinä haudattavat
maahan. _Jabme-akan_ uhreista mainitaan erityisesti kissa ja kukko;
kukko oli elävänä teljettävä kiviröykkiöön. Sekä _Jabme-aimoa_ että
_jabme-akkaa_ Kaarle Krohn vertaa Skandinavien käsitykseen "hel'istä"
sekä paikallisessa että paikkaa hallitsevan olennon merkityksessä.
Kristillisenä aikana on _jabme-aimosta_ tullut välitila, josta vainajan
sielun ajatellaan joutuvan, ansionsa mukaan, vielä joko hyvään tai
huonoon olotilaan. _Jabme-akka_ käsitetään tällöin neitsyt Maariaksi,
jonka puoleen lapset pyytävät kuolleita vanhempiaan kääntymään
esirukouksin. Tässä ilmenee siis katolisen kiirastuliopin aiheuttama
käsitys. Tuonelasta, jota nimitettiin myös _tuonen aimo_, siirtyivät
hyvät ihmiset _radien-aimoon_ ("haltian koti"), taivaaseen, mutta pahat
_rut- eli rota-aimoon_, helvettiin, jolla oli muitakin nimiä, kuten
_fudno-aimo_ ("huono koti") ja _tsheps-aimo_ ("musta koti").
_Rota-aimossa_ hallitsee paha _rutu eli rota_, jolla Norjan
lappalaisten uskonnossa on ollut varsin huomattava merkitys.
Kun _rutua_ kristillisenä aikana on pidetty paholaisena, on
helvettiäkin aljettu hänen nimensä mukaan nimittää. Silti ei ole
todennäköistä, että _rutu_ alkuaan olisi merkinnyt paholaista. Tosin
tämä haltia usein aikaansaa onnettomuutta, etenkin jollei sitä muisteta
uhriantimin lepyttää. Etupäässä se on vaikean taudin lähettäjä. Leem
kertoo lappalaisten uskoneen, että _rota_ vaivaa sairaudella sekä
ihmisiä että eläimiä. Jessenin mukaan se saattoi vaikeuttaa myös sikiön
kehitystä ja syntymistä. Kuitenkin näyttää siltä kuin tämä haltia
lyyliteltynä tekisi palvojilleen hyvääkin. Viimeksimainittu kirjailija
sanoo, että "sen samoinkuin vainajien huolena oli lappalaisten elämän
ylläpitäminen ja varjeleminen vaaroissa". Senvuoksi lappalaiset
toimittivat sille ahkerasti uhreja.
_Rutun_ uhrit erosivat kuitenkin muiden jumalien uhreista. Niistä Leem
kertoo seuraavasti: "He eivät mielellään uhranneet sille yleisen tavan
mukaan, -- jolloin he teurastivat eläimen kutsuen uhriaterialle niin
paljon ystäviä, että saattoivat syödä pään, selän ja jalkojen lihat,
sekä pirskoittivat verta useihin uhripuihin, jotka sievästi vuoltiin ja
asetettiin jumalan kunniaksi uhrialttarin ääreen, samalla kun teuraan
luut ynnä palanen kieltä, keuhkoa, päänlihaa, korvia, häntää, sydäntä
y.m. asetettiin alttarille, -- vaan he kuoppasivat tapetun hevosen ('en
död häst') kokonaisena, jotta _rota_ sillä ratsastaisi heidän luotaan
_rota-aimoon_. Kuitenkin toisinaan _rotalle_ uhrattiin yleisenkin tavan
mukaan. Tällöin tehtiin siitä miehen muotoinen kuva ja uhriteuraan luut
ladottiin uhrialttarille. Luihin _rota_ luo, samaten kuin muutkin
jumalat, uudelleen lihaa, lappalaiset näet uskovat, että, kun jumala
saa uhriteuraan luut, se on hänelle yhtä hyvä kuin, jos saisi koko
eläimen, sillä hän voi itse luoda lihaa luihin." Forbus, joka tätä
haltiaa sanoo etelässä nimitettävän _rota_, mutta pohjoisessa _rutu_,
tietää, että sille uhrattiin pystyttämällä tapettu hevonen maan päälle.
S. Kildal liittää edellisiin uhritapoihin vielä seuraavan huomionsa:
"Hevosuhri näyttää omituiselta, mutta se on tosi asia, sillä viime
lauantaina poltin lappalais-nimismiehen sekä suntion kera suuressa
kallionrotkossa uhriluiden ja puualttarin ohella hevosen, jonka luona
oli reki ja joka tarkoitti _rotan_ kunnioittamista ja palvontaa".
Toisessa kohden hän puhuu vielä uhripuusta, "joka hevosen mukana
pantiin _rotalla_ vuorenonkaloon". Varmaankin tämä uhrikuva oli ihmisen
muotoinen, jommoinen Randulfin mukaan oli tehtävä _rutulle_. Että
hevonen todella oli _rutun_ erikoisuhri ilmenee lisäksi eräistä
noitarummun kuvioista.
Muitakin eroavaisuuksia tapaa _rutulle_ ja luonnonjumalille
toimitettujen uhrien välillä. Jälkimäisten uhrimerkit olivat koivusta
valmistettavat, edellisen havupuusta. Jessen sanoo näet lappalaisten
uhratessaan _rutulle_ "ottaneen mielellään männynoksia". Tästä
varmaankin saa selityksensä, miksi eräällä noitarummulla oleva
neulaspuu on selitetty _rutuksi_. S. Kildalin kuvauksessa kerrotaan
vielä, ettei tälle uhrattu "tavallisissa paikoissa", missä muut jumalat
saivat uhrinsa. Oliko uhrisuuntakin toinen, ei lähdekirjallisuudesta
käy suorastaan ilmi. Kuitenkin on eräitä siihen viittaavia tietoja.
Puhuessaan lappalaisten luonnon elollistamisesta Jessen sanoo, että
aamunkoi oli hyvälle taivaanjumalalle pyhitetty, mutta iltahämärä
pahalle _rutulle_. Niillä noitarummuilla, joilla mainitut luonnonilmiöt
olivat kuvatut, olikin edellinen _radien-aimon_, jälkimäinen
_rut-aimon_ kuvan kohdalla. Thuresson kertoo myös selostaessaan n.s.
Linnen noitarummun kuvioita, että "kolmas maailma on helvetin maa, joka
sijaitsee maailman _länsipäässä_".
Kuten _rutun_ uhrikuvasta voi päättää, ajattelivat lappalaiset tämän
haltian _ihmishaahmoiseksi_. Randulfin mukaan _rutu_ näyttäytyi
lappalaisille _sinisessä pukimessa_. Muutamissa lähteissä puhutaan
rutun _eläimestäkin_, sutta sanotaan näet "rutun koiraksi". Kuitenkin
on epätietoista, esiintyykö rutu tässä yhteydessä pakanallisen haltian
vai myöhemmän paholaisen merkityksessä. Sutta nimitetään näet myös
"paholaisen koiraksi", samoinkuin karhua "jumalan koiraksi".
Jo lähetyssaarnaajat, kuten Forbus, ovat kiinnittäneet huomionsa rutun
uhrieläimeen, hevoseen, jota kotieläintä ei lappalaisilla ollut
itsellään, vaan joka oli naapureilta ostettava. Uhritapa ei siis voi
olla Lapissa kotimainen. Sitäpaitsi itse rutun ovat ainoastaan
Skandinavian lappalaiset tunteneet.
Mikä tämä haltia alkuaan on ollut, siitä ovat tutkijat lausuneet
erilaisia arveluja. Että se on maanalaisten haltiain sukua, osoittavat
sille toimitetut uhrit. Huomattava on tässä suhteessa Noraeuksen
muistiinpano: "Kun poro on kuollut, lupaavat he uhrin _paholaiselle_.
Hänen nimessään he tekevät myös puukuvan, mikä uhrin kera kuopataan
maahan, samoinkuin kuolleiden uhrit haudataan maahan kuvineen." Unwerth
arvelee, että lappalaisten _rutu_ olisi skandinaveilta lainattu Odin,
minkä arvonimen "dröttinn" hän näkee rutu sanassa. Olrik vertaa tälle
toimitettua hevosuhria Skandinavien tapaan haudata eläin (elävänä)
maahan tarttuvan taudin raivotessa. Hän olettaa, että _rutu_ on itse
lappalaisten naapureilta lainaamansa uhrin vastaanottajaksi luoma
haltia ja pitää hänen nimeäänkin, samoinkuin jo Fritzner, _rutto_taudin
nimityksenä. Useat tutkijat ovat tähän olettamukseen yhtyneet.
_Rutulla_ on kuitenkin Norjan lappalaisten uskonnossa siksi huomattava
sija, ettei sitä voine tällaiseksi haltiaksi selittää. Fellmanin
mukaan on Suomen lappalaisilla toisenlaisia käsityksiä rutosta
(_rottotavdda_); se kulkee paikasta toiseen ihmisten mukana ahkiossa
tai laivassa ja sitä kuvitellaan kerän, nuken tai jonkun eläimen
muotoiseksi. Ja toiseksi jos _rutu_ olisi lapinkielessä ruttoa
merkinnyt, miksi tämä sana pakanuuden mukana olisi siitä tykkänään
hävinnyt. Vaikkakin _rutu_ maanalaisena haltiana ei voi kilpailla
suurten luonnonjumalien kanssa, näyttää sillä uhripalvonnasta päättäen
olleen tärkeä merkitys. Lähetyssaarnaajat sanovat yksimielisesti, että
lappalaiset etsivät siltä apua, kun muut jumalat eivät voineet heitä
auttaa. Mainitsemista ansaitsee myös Jessenin huomautus, ettei "_rutu_,
pimeyden isä, ollut heille vähemmin tarpeen kuin _radien_, valon
valtias; kumpaakin he kunnioittivat, vieläpä kun he uskoivat, että
kaiken vastoinkäymisen sai _rutu_ aikaan, niin he osoittivat sille
suurempaa kunnioitusta ja toimittivat enemmän uhreja kuin
_radienille_".
_Rutua_ ja sen palvontatapoja tutkiessa muistuu ehdottomasti mieleen
Volgan suomensukuisten kansain keremeteissään palvoma haltia ja sille
toimitetut uhrimenot. Siinäkin suhteessa nämä haltiat muistuttavat
toisiaan, että ne kumpikin myöhemmin ovat saaneet paholaisen
merkityksen. Olisiko vaateliaalla _rutulla_ samanlainen alkuperä kuin
keremetissä palvotulla hengellä? Tällöin _rutu eli rota_ saattaisi olla
muinoin elänyt skandinavi-ruhtinas (dröttinn). Siihen mielestäni
viittaa hevosuhri sekä haltian siniviitta, jommoisessa ylimysten
islantilaisessa saga-kirjallisuudessa kerrotaan esiintyneen.
Lappalaisten maanalaisille hengille toimittamiin uhreihin luo lisävaloa
heidän seita-palvontansa.
Seita-palvonta.
Jo Peucer 1500-luvulla tietää, että lappalaiset "palvovat jumalinaan
puita ja kiviä". Kivijumalia (_kedge-ibmel_) kerrotaan heillä olleen
määrätyissä pyhissä paikoissa. Tunturilappalaisilla oli "pyhät kivensä"
vuorilla, kalastajalappalaisilla vuonojen, jokien ja järvien rannoilla.
Mallmer sanoo niiden sijainneen tavallisesti "vuorten nenissä, järvien
niemissä ja saarissa, kosken partaalla tai muissa pyhitetyissä
paikoissa". Mainitut kivet, joita lappalaiset nimittävät _seidoiksi_,
olivat yleisiä kaikkialla Lapissa.
Seitoina palvottiin luonnollisia kiviä. Tornaeus sanoo, ettei niillä
ollut mitään erikoista muotoa, vaan olivat ne harmaita tai mustia,
rumia veden kalvamia kiviä. Toiset kertovat niillä kuitenkin usein
olleen jonkin erikoisen, hiukan ihmistä tai eläintä muistuttavan
muodon. Arvokkaimpia näyttävät olleen ihmishaahmoa tavoittelevat
seidat. Seidat saattoivat joskus olla myös suuria, kiintonaisia
kallioita tai olivat ne ainoastaan "suuren lankakerän" kokoisia kiviä.
Muutamin paikoin oli seitakiviä useita samassa pyhäkössä. Rheen, joka
sanoo niitä Luulajan Lapissa nimitetyn _storjunkare_, tietää seitakiviä
olleen yhdessä pari, kolme ja useampiakin. Niiden ajateltiin
muodostavan perheen. Castrén kertoo Inarin rannalla palvotun kokonaista
kivikasaa, joka oli ihmisen näköinen ja kokoinen ja jonka päänä oli
ylimäiseksi asetettu suurempi kivi. Friis arvelee lappalaisten
kuitenkin pitäneen jumalana vain ylintä kiveä, muut olivat vain
alustana. Genetzin mukaan näkee Kuollan lappalaisten keskuudessa
muutamin paikoin vieläkin teiden varsilla ja valkamoissa puolen tai
parin kyynärän korkuisia kivikasoja, joko yksittäin tai kolme ja
viisikin yhdessä paikassa. Venäjän lappalaiset nimittävät niitä _sijli
täppe_ ("seitakumpu"). Rosen kertoo vielä kesällä 1908 löytäneensä
Luulajan Vidjakuoikassa pyhäkön, jossa oli muutamia pieniä noin 1/3
metrin korkuisia kumpuja ja niiden ympärillä kymmenkunta seitakiveä.
Kun kivet asetti paikoilleen, näki, että kullakin kummulla oli ollut
yksi iso kivi ja sen ympärillä useita pieniä. Pienistä jotkut olivat
vain parin desimetrin korkuisia.
Kalastajalappalaisten seidat saattoivat olla vedenkin ympäröimiä kiviä.
Seitajärven muinaismuistoista puhuessaan Andersson mainitsee
seitakiven, joka sijaitsee järvessä Seitaniemen edustalla, n. 10 syltä
rannasta. Kivi on sylen syvyisessä vedessä ja kohoaa kyynärän verran
veden pintaa korkeammalle.
Kivikuvien ympärillä oleva alue, joka toisinaan saattoi olla verrattain
laaja, oli aina jollakin tavoin merkitty, joskus aitauksellakin
ympäröity. Niin kertoo Friis Norjan Lapissa olleen tapana rakentaa
seidan ympärille kiviaita, jonka päälle vielä oli asetettu tukkeja
uhrilahjojen suojaksi. Tavallisesti rajoittivat seita-alueen kuitenkin
vain luonnon tarjoamat rajamerkit.
Pyhiä kiviään lappalaiset hellästi vaalivat. Tornaeus sanoo, että
seita, mikäli mahdollista, aina oli sijoitettu vehmaaseen maahan, jossa
nurmi kesällä oli kaunis ja rehevä. Kesällä kaunistettiin seidan sija
lisäksi koivunlehvillä, talvella kuusenhavuilla. Seidan alustan tuli
aina olla vihreä; kun vanhat lehvät ja havut surkastuivat, piti muuttaa
uusia.
"Kivijumalansa" mieltä lappalaiset tiedustivat omituisella tavalla.
Siitä on Tuderuksen kuvauksessa seikkaperäinen esitys. Kun lappalainen
on jostakin asiasta epätietoinen, menee hän pyhään paikkaan, ottaa
lakin päästään, asettaa kiven kädelleen ja puhuttelee jumalaansa
rukoillen siltä tietoja. Luetellessaan kaikenlaisia asioita koettaa hän
tavan takaa nostaa kiveä maasta. Jollei hän saa sitä kohotetuksi, vaan
se käy yhä raskaammaksi, niin ei hänellä ole mitään toivoa sen
saamisesta, mitä hän sillä kerralla anoo. Senjälkeen pyytää hän jotakin
muuta jumalaltaan ja tekee taas saman yrityksen, kunnes kivi vihdoin,
olkoon se miten suuri tahansa, käy niin keveäksi, että se helposti
kohoaa maasta; pieninkin kivi on näet raskas, kun jumala ei anna
vastausta tiedustajan kysymyksiin. Kun lappalaisen toive on toteutunut
ja hän on saanut, mitä on pyytänyt, uhraa hän kiitollisuutensa
osoitukseksi kivelle tutkien taas uhrin laatua edellä kerrotulla
tavalla.
Tällainen tiedustamistapa ei kuitenkaan soveltunut silloin, kun seitana
oli kallio tai kiintonainen kivi. Tällöin oli toisin meneteltävä. Graan
mainitseekin erään Kemin ja Tornion Lapin rajalla olevan seidan, jolle
lappalainen tiedustaessaan pani paljaan kätensä ja alkoi arvailla;
silloin käsi tarttui kiinni kiveen eikä lähtenyt siitä, ennenkuin
kysyvä sattui keksimään sen, mitä hänelle tulisi tapahtumaan.
Paikkaa, missä seita sijaitsi, lappalaiset pitivät pyhänä (_passe_).
"Pyhäksi" he usein sanoivat pyhäkön ympärillä olevaa aluettakin. Rheen
kertoo heidän nimittäneen vuoria, minne kivijumalat olivat asetetut,
yleensä "pyhäksi vuoreksi" (_passe-väre_). Samoin kalastajalappalaiset
nimittivät jokia ja järviä, joiden rannoilla heidän seitansa
sijaitsivat "pyhäksi joeksi" (_passe- eli ailes jokka_) ja "pyhäksi
järveksi" (_passe- eli ailes javre_). Sellaisia paikannimiä tavataan
Lapissa vieläkin.
Pyhien paikkojensa suhteen lappalaiset noudattivat mitä suurinta
varovaisuutta. Leem sanoo Norjan lappalaisten lähestyneen niitä
ainoastaan pyhävaatteissaan notkistaen jo etäällä niille polvensa. Joka
vuosi he matkailivat niihin ja jolleivät aina voineet toimittaa uutta
uhria, piti ainakin liikuttaa paikalla ennestään olevia luita.
Pyhäkköjensä lähelle he eivät mielellään pystyttäneet asuntojaan,
jottei lasten itku tai muu melu jumalia häiritsisi. Matkustaessaan
pyhän vuoren ohitse he eivät uskaltaneet nukahtaa, sillä he pitivät
sitä liian vähäisen arvonannon osoituksena. Pyhässä paikassa he eivät
myöskään puhuneet ääneen, eivätkä ampuneet sen alueelta lintua tai
metsänotusta. Mitä heillä oli sinistä yllään, sen he aina riisuivat
pyhää paikkaa lähestyessään. Naisten tuli ohikulkiessaankin peittää
kasvonsa tai kääntää silmänsä poispäin. Miehelläkään ei saanut hänen
pyhäkköön mennessään olla päällään pukua, jota joku nainen joskus oli
käyttänyt, eikä edes jalkineita, jotka olivat olleet samassa
likoastiassa naisten pieksujen kanssa. Myös Westen puhuu pyhistä
järvistä, "joihin ei yksikään nainen saanut katsoa".
Samanlaisia käsityksiä oli Ruotsin lappalaisilla. Mallmer kertoo heidän
pyhään paikkaan mennessään astuneen kodastaan erikoisen, asuntonsa
perällä olevan oven kautta, josta eivät naiset saaneet kulkea. Samoin
he tekivät mainitulta matkalta palatessaan. Uhrin ajaksi he sitoivat
koiransa kiinni, jotteivät ne irti juostessaan olisi voineet saastuttaa
heidän jälkiänsä. He uskoivat näet, että siitä seurauksena olisi jokin
vastoinkäyminen, esim. sudet tulisivat sinä vuonna raatelemaan heidän
karjaansa. Niin he tekivät myös mennessään kalastamaan pyhille
järville. Eivät he myöskään antaneet koirilleen sellaisista paikoista
pyydystämiensä kalojen luita, ennenkuin niitä jonkun aikaa oli vedessä
lioitettu: Naiset eivät milloinkaan päässeet mukaan näille retkille,
sillä mitään pyhää paikkaa he eivät saaneet lähestyä. Kun jossakin
perheessä pyhälle järvelle mentäessä ei ollut tarpeeksi miehiä
nuotanvetoon, piti hankkia apulaisia muualta; naiset eivät mitenkään
saaneet siihen ottaa osaa. Högström tietää lisäksi, että naisväen oli
varottava, etteivät he joutuneet kulkemaan edes kaukaa pyhän paikan
ympäri. Esimerkkinä hän mainitsee, että jos lappalaisnainen
muuttomatkalla oli kulkenut sellaisen paikan ohi sen oikealta puolelta,
oli hänen takaisin päin siirryttäessä kuljettava sen ohi taas samalta
puolelta, vaikka hänen matkansa siten olisi käynyt paljoa pitemmäksi.
Koiria ei myöskään pyhään paikkaan laskettu.
Yhtä pyhinä pitivät Suomen ja Venäjän lappalaiset seita-alueitaan.
Itkonen mainitsee muistiinpanoissaan erään Kuollan Lapin pyhäkön, joka
sijaitsee noin 1 1/2 peninkulman päässä Suomen rajalta, olevan yhä
vieläkin taikauskoisen kunnioituksen esineenä. Se on kapea,
rannasta kahdelta puolen jyrkkänä kohoava kallioharju, nimeltään
Algazjärvenpahta. "Kun soudetaan tämän ohitse, pitää noudattaa suurinta
hiljaisuutta, vieläpä kastella hankavitsat, ettei narinaa syntyisi.
Talvitie kulkee juuri samaisen paikan ohi, ja pyhää vuoren seinämää
sivuutettaessa kulun täytyy tapahtua äänettömästi ja käyden. Sivuilleen
ei saa liioin vilkua, vaan tulee katsoa säädyllisesti eteensä. Kun on
pari kolme sataa metriä kerjetty paikan ohi, on noustava ahkiosta ja
ainakin ensikertalaisen matkustajan juotava viinaa jumalan kunniaksi,
ennenvanhaan oli vielä kaadettava hiukan uhriksi jäälle. Vasta
senjälkeen saa laskea porot laukkaankin. Jos tämän varokeinon
laiminlyö tai solvaa jumalaa, voi tämä nostaa tuhoisan lumimyrskyn
rangaistukseksi tai, kuten joskus on käynyt, sitoa syyllisen poroineen
päivineen paikalleen, ettei pääse hievahtamaan minnekään." Kertoessaan
seidasta, joka sijaitsi Mutenian joen rannalla noin 1/2 kilometriä
samannimisestä kylästä, sanoo Andersson, että kun veneellä kuljettiin
jokea pitkin, niin eivät naiset saaneet olla veneessä pyhän kiven ohi
soudettaessa, vaan oli heidän noustava maalle ja maata myöten eli joen
rantaa pitkin kuljettava kiven ohi. Vielä piti naisten kiven
yläpuolella pukeutua housuihin. Miehetkin, jotka kuljettivat venettä
kiven ohi, riisuivat kengät jaloistaan ja lakin päästään. Jashtshenko
sanoo naisten pyhää paikkaa lähestyessään aina "määrätyllä tavalla"
sairastuneen, josta he tuntemattomillakin seuduilla saattoivat päättää
pyhäkön lähelläolon.
Kuuluisimpia Suomen Lapin pyhiä tuntureja on Utsjoella Rastekaise,
jonka huipulla on kaksi suurta kiveä. Fellman sanoo sen olleen
lappalaisten arvokkaimpia pyhäkköjä. Taikauskoiset sitä vieläkin
pelkäävät. Jos myrsky nousee tunturilla, pidetään sitä todistuksena
siitä, että jumala on vihoissaan. Matkustajat kertovat lappalaisten
lisäksi uskovan, ettei tämä tunturi mielellään näyttäydy vieraille,
vaan sitä katseltaessa peittyy sumuun.
Seidan puoleen lappalainen kääntyi moninaisissa elämän tarpeissa. Leem
mainitsee seitoja, joilta rukoiltiin kalaonnea. Erästä hän sanoo
nimitetynkin "kalajumalaksi". Toisessa kohden hän kertoo, mitenkä muuan
Porsangerin vuonon kalastaja joka kerta, kun hän läksi kalaan, lähestyi
seitaa, söi sen nimessä eväitään sekä pani vähän ruokaa senkin osalle
menestyäkseen kalamatkalla. Samoinkuin kalastajalappalaiset uhrasivat
seidalle kalansaaliin vuoksi, samoin tunturilappalaiset pyysivät siltä
poro-onnea. Maisteri Lauri Hannikainen on minulle ilmoittanut Lapissa
kuulleensa, että Rastekaiselle, joka oli "poroseita", tehtiin keväisin,
kun porot nousivat tunturille, uhrilupaus, mikä syksyllä pantiin
toimeen, jos karja kesän kuluessa oli hyötynyt. Myöskin metsänriista
oli seidan huolenpidon alainen. Rheenin mukaan sillä oli valta
kaikenlaisten eläinten yli, karhujen, susien, kettujen, saukkojen,
peurojen, kalojen ja lintujen; se saattoi myös antaa hyvän onnen niitä
pyydystää. Vielä sairauden ja muun vastoinkäymisen kohdatessa etsittiin
seidan apua. Mallmer kertoo, että jos ihmiset tai karja tulivat
sairaiksi, tehtiin kivelle uhrilupaus, joka siinä tapauksessa, että
sairas parani, pantiin täytäntöön; samoin, jos joku muu onnettomuus
sattui, josta tahdottiin vapautua. Kun lisäksi muistamme, että seita
sai rajuilmojakin aikaan, huomaamme, että se oli sekä mahtava että
monipuolinen haltia.