Teikarimainen Nash seisoi ovella ja hymyili liehittelevästi
ihmisille, jotka edustivat ylhäistä hienoutta ja komeutta. Suuri
muotisankari taivutteli ruumistaan yhtämittaisessa sarjassa eri
asteisiin sovellettuja, mutta moitteettomia kumarruksia: leskiarmojen
edessä hän melkein lakaisi lattiaa syvimmästi kunnioittaen; hiukan
arvokkaasti kumarsi hän nuorille teikareille, nerot vastaanotettiin
alentuvalla ystävällisyydellä ja veitikkamaisella silmäniskulla;
nuorille kaunottarille kumarsi hän isällisen ritarillisesti. Hänen
tervehdyksensä mittasi tervehdittävän arvoasteen yhtä täsmälleen kuin
varma tuntilasi mittaa ajan.
Bathin kuningas oli onnellinen, sillä neroa, kauneutta, hienoutta — tai
lyhyemmin sanoen: aatelismiehiä, kaunottaria, pelureita, teikareita,
valtiomiehiä ja runoilijoita — kokoontui hänen valtakuntaansa. Oli
vähintäinkin kuin satunäytelmässä tai operetissa. Pelattiin yhä
korkeampaa peliä, ja Nashin lippaat täyttyivät kullalla. Jotta hänen
ilonsa olisi täydellinen, oli eräs Ranskan kuninkaallinen prinssi,
nuori Beaujolais'n kreivi, juuri puolenpäivän aikaan koko komeudessaan
saapunut Bathiin Pariisista, Ludvig XV:n lähettilään, markiisi de
Mirepoix'n, saattamana, keikaroiva Nash ylisteli suuresti ruhtinaan
tuloa, joka oli kunnia Bathille ja myöskin sen seremoniamestarille.
Mutta vielä parempi oli, että oli tulossa muutamia tuottoisia tunteja
kortti- ja noppapelin ääressä. Sen vuoksi Nash tänä iltana hymyili
entistä suopeammin. Huoneissa helkkyi hopeankirkkaita naisääniä
ja naurua, viulut soivat hilpeästi, ja niiden säveleet olivat
sopusoinnussa hänen iloisen mielialansa kanssa.
Jokaisen keskustelun alkuaiheena oli lähettilään röyhkeä palvelija,
joka niin ovelasti ja häikäilemättömästi oli esiintynyt säätyhenkilönä.
Kävi ilmi, että oli vain kolme henkilöä, jotka eivät alusta saakka
olleet epäilleet häntä, ja merkillistä kyllä oli terävä-älyisin
kaikista paljastajista juuri vanha Bicksit, matkustaja, joka kerran
oli käynyt Chateaurien'ssä. Sillä, mikäli kerrottiin, hän oli
diplomaattisella tempulla solminut petturin sanoistansa ja saanut
hänet myöntämään, että semmoista paikkaa ei ollut. Kuitenkin 'oli hän,
kunnianarvoisa vanhus, samoin kuin onneton kapteeni Badger, vaiennut
asiasta Wintersetin herttuan vuoksi. Tämä ylimys, jota siihen saakka
oli salassa halveksittu, epäilty pelipetoksista eikä koskaan ihailtu,
oli nyt saavuttanut arvoa ja kunniaa, hän kun oli osoittanut niin
pahoitelleensa erehdystään ja pyrkinyt sovittamaan, mitä oli rikkonut,
eikä korkean syntyperänsä nojalla ollut nauranut seurapiireille
vasten naamaa. Hänen menettelynsä oli sitäkin ylistettävämpää, kun
petturin paljastaminen myöskin paljasti hänen oman hairahduksensa tuon
röyhkeän esittelijänä. Tänä iltana käveli tämä onnenpoika lady Mary
Carlisle käsipuolessaan läpi huoneiden, suoden ja saaden hyväntahtoisia
hymyilyjä. Sanottiin, että uutisrakennustyôt herttuan tilalla tulisivat
alkamaan tuota pikaa ja että muutamat häviöön joutuneet juutalaiset
saisivat täyden maksun. Ihmiset katselivat komeaa ja kookasta, mutta
vaatimatonta sankaria ladyn rinnalla ja sanoivat, että siitä tulee
muhkea pari. Lady oli jo kauan suosinut häntä, ja hän oli loistavasti
suoriutunut ranskalaisesta, joka oli ollut hänen ainoa todellinen
kilpailijansa. Missä he kulkivatkin, siellä kuului maireista kehua.
Nash, joka näki heidät lähellään, tuli kumartaen heidän luokseen.
Herttua ja teikari vaihtoivat pari sanaa syrjässä.
»Minä sain tietoja siitä roistosta tänä iltana», kuiskasi Nash. »Hän
makasi eräässä maalaistalossa aina eiliseen saakka, jolloin hän hävisi
sieltä hurjien miestensä kanssa.»
»Oletteko ryhtynyt mihinkään toimiin?» kysyi herttua.
»Neljätoista konstaapelia on vahdissa ulkopuolella, hän ei voi lähestyä
ampumatkan päähän. Jos he näkevät hänet, vangitaan hänet heti, eikä
hänen rosvojoukkonsa voi auttaa häntä vähääkään. Se hävytönhän oli
vannonut olevansa täällä kello yhdeksän tänä iltana, eikö totta?»
»Niin hän sanoi, ja hän on vikkelä liikkumaan, sir.»
»Kello on juuri yhdeksän.»
»Kuulustelkaa, onko häntä tavattu.»
»Kernaasti.» Nash antoi merkin eräälle palvelijalle ja kuiskasi jotakin
tämän korvaan.
Moni oli kierrellyt näiden herrain lähettyvillä ilmeisesti kuullakseen
heidän puheluansa. Ne, jotka olivat saaneet napatuksi jonkun sanan,
kertoivat kuulemaansa salamyhkäisesti edelleen, ja tämä hillitty puhe,
joka vahvisti epämääräisen huhun, että Beaucaire yrittäisi ilmestyä
tänne tänä iltana, antoi koko illalle miellyttävää, mielenkiintoista
jännitystä. Ranskan prinssi, lähettiläs ja näiden saattue ilmoitettiin.
Vaikka koolla oleva seura oli säädyllistä, oli se kuitenkin uteliasta,
ja suorastaan tungeksittiin näkemään vastasaapuneita. Lady Mary oli
kalpea ja kävi vielä kalpeammaksi, kun ihmiset tungeksivat hänen
ympärillään. Hän loi liikuttavan katseen herttuaan, ja tämä riensi
taluttamaan hänet tungoksesta syrjään.
»Odottakaa tässä», sanoi hän. »Minä noudan teille lasin viiniä.» Hän
katosi. Hän ei tullut ajatelleeksi tuolin hankkimista. Lady Mary tunsi
itsensä yhä heikommaksi, etsi jotakin istumapaikkaa ja huomasi silloin
olevansa erään sivuhuoneen ovella. Ihmiset väistyivät taaksepäin
tehdäkseen tilaa Ranskan lähetystölle ja tunkivat taas lähelle. Hän
aukaisi oven ja meni sivuhuoneeseen.
Huoneessa istui vain kaksi herraa, jotka kaikessa rauhassa pelasivat
korttia erään pöydän ääressä. Ne katsahtivat ylös, kun hän tuli
sisään. Herrat olivat Beaucaire ja Molyneux. Hän huudahti, nojautui
seinää vasten ja painoi kädellään poveaan. Beaucaire, vaikka kalpea ja
heikko, oli tuonut hänelle tuolin, ennenkuin Molyneux oli vielä ehtinyt
hievahtaa.
»Neiti —»
»Älkää kajotko minuun!» sanoi tämä, niin värisevää kauhua äänessään,
että hän seisahtui. »Herra Molyneux, te olette kummallisessa seurassa!»
»Neiti», vastasi Molyneux ja kumarsi yhtä syvään Beaucaire'ille kuin
hänelle, »minä katson teidän kummankin läsnäolon itselleni kunniaksi.»
»Oh, oletteko hullu!» huudahti lady Mary pilkallisesti.
»Tämä herra on kunnioittanut minua luottamuksellaan, neiti», vastasi
hän.
»Aiotteko syöstä itsenne turmioon? Eikö siinä ole kylliksi skandaalia,
että tuo henkilö on täällä? Kuinka hän pääsi sisään —»
»Anteeksi, neiti», keskeytti Beaucaire. »Sanoinhan tulevani. Herra
Molyneux oli niin ystävällinen, että meni puolestani vastuuseen hänen
ylhäisyytensä Wintersetin ja tämän neljäntoista ystävän ynnä herra
Nashin suhteen.»
»Ettekö tiedä», ja neiti kääntyi kiivaasti herra Molyneux'n puoleen,
»että hänet ajetaan ulos heti, kun minä lähden tästä huoneesta.
Haluatteko te samaa kohtaloa? Teidän vuoksenne, sir, koska olen aina
katsonut teidät kunnialliseksi mieheksi, annan teille tilaisuuden
pelastaa itsenne ylenkatseesta — ja — seuralaisenne vankeudesta.
Antakaa hänen hiipiä ulos jotakin takatietä, ja sitten voitte tarjota
minulle käsivartenne ja me menemme viereiseen huoneeseen ikäänkuin ei
mitään olisi tapahtunut. Tulkaa, sir —»
»Neiti —»
»Herra Molyneux, minä en halua kuulla mitään teidän kumppanistanne.
Ellen olisi nähnyt teitä yhdessä pelipöydän ääressä, olisin luullut,
että hän oli palvelijanne. Suostutteko edulliseen tarjoukseeni, sir?»
»Neiti, sinä yönä en voinut sanoa teille —»
»Te voitte ilmoittaa jalosyntyiselle ystävällenne, herra Molyneux, että
minä silloin kuulin kaikki, mitä hänellä oli sanomista; että minulla
kerran oli suuri kunnia kuulla hänen korkeutensa tunnustus.»
»Oh, onko jaloa ivata ketään hänen syntyperänsä vuoksi, neiti? Ah, ei!
Minun maassani on eräs mies, joka sanoo merkillisen asian: ihminen ei
ole isänsä, vaan oma itsensä.»
»Te voitte sanoa ystävällenne, herra Molyneux, että hänellä kerran oli
tilaisuus puolustautua syytöksiä vastaan; että hän sanoi kaikki —.»
»Että minä sanoin kaikki, mitä minulla silloin oli voimia sanoa. Neiti,
te ette nähnyt, — mikä oli niinkuin pitikin — että eräs iso ampiainen
oli minua pistänyt. Ei erin pahasti, olipahan vain pieni naarmu. Mutta,
neiti, minua huimasi ja kuu pyöri silmissäni maassa. En voinut antaa
sen ampiaisen huomata, että hän oli minua pistänyt. Ja senvuoksi täytyi
minun sanoa teille vain, mitä saatoin, ja seistä pystyssä, kunnes hän
oli mennyt tiehensä. Sitäpaitsi oli minulla muitakin syitä. Oo, teidän
täytyy uskoa minua! Minä lähetin noutamaan herra Molyneux'tä ja kerroin
hänelle kaikki, koska hän oli kohtelias nuorelle ranskalaiselle, ja
minä voin luottaa häneen. Minä luotan teihinkin, neiti — jo kauan
— ja olisin sanonut teille kaikki, se oli vain — niin juuri asian
romanttisuuden, seikkailupuolen vuoksi! Uskotteko minua? Kaikki on niin
selvää nyt. Uskotteko minua, neiti?»
Tämä ei edes katsonut häneen. Beaucaire kohotti vedoten kättänsä
häntä kohti. »Eikö ole mitään luottamusta —» lausui hän arasti, mutta
keskeytti sitten sanansa. Neiti oli ääneti, seisoi kuin kuvapatsas,
hänen armonsa Ylenkatse.
»Jos ette olisi luullut minun olevan petturin, jos en koskaan olisi
sanonut olevani Chateaurien; jos olisin vain ollut herra Beaucaire
siinä tarinassa, jonka he kertoivat teille, mutta ilman palkollisen
_mielenlaatua_, vain ollut kunniallinen mies, _mies_, se mies, jonka
tunsitte, joka oli _omaa itseänsä_, olisitteko te —» hän koetti pitää
ääntänsä tyynenä, mutta nähdessään neidon säteilevän kauneuden,
oli kuin hänen henkeänsä olisi ahdistanut ja hän kopeloi vapisevin
sormin kauluriansa. »Olisitteko te — silloin antanut minun ratsastaa
vierellänne sinä kuutamoyönä?» Lady Maryn katse sivuutti hänet kuin
olisi sivuuttanut jonkun palvelijan tai huonekalun. Beaucaire oli
komeassa puvussa ja hänen rinnallaan kimalsi useita ritarimerkkejä?
Lady Mary ei kiinnittänyt häneen edes sen vertaa huomiota, että olisi
sen huomannut.
»Neiti — minulla on kunnia kysyä teiltä: jos olisitte tietänyt,
että tuo Beaucaire oli kunniallinen mies, vaikka halpaa syntyperää,
olisitteko te —»
Lady Marya pöyristytti vaistomaisesti, vaikka hänen ryhtinsä olikin
kankea ja kylmä. Syntyi hetken äänettömyys.
»Herra Molyneux», sanoi lady Mary, »huolimatta säädyttömyydestänne,
että sallitte palvelijan puhutella minua, tarjoan teille viimeisen
tilaisuuden päästä tästä huoneesta ilman häväisyä. Tahdotteko tarjota
minulle käsivartenne?»
»Suokaa anteeksi, armollinen neiti», sanoi Molyneux.
Beaucaire istahti tuolille. Hänen päänsä painui syvään ja hänen
käsivartensa oli oikoisena pöydällä. Vähitellen, väkisin, kihosi hänen
silmiinsä kyyneleitä ja kaksi kirkasta pisaraa vierähti nuoren miehen
poskipäille.
»Ja elävät ihmiset saattavat olla pelkkää — _nimeä_!» sanoi herra
Beaucaire.