Syyskuinen yö oli kirkas, ja kuu valaisi kaupunkia ja maata,
mukulakivikatuja ja kiemurtelevia maanteitä. Sumu nousi hitaasti
maasta, ja ilma oli lauha ja tuoksuva. Kaikki oli matkan päästä kuin
salaperäiseen huntuun verhottua. Kaikki Bathin arvo- ja säätyhenkilöt
olivat tänä iltana eräässä lähistön vallaskartanossa pidetyissä
juhlissa. Kun muhkeat pidot olivat päättyneet, sai herra de Chateaurien
paluumatkalla mielihyväkseen liittyä lady Maryn vaunujen ympärillä
olevaan saattueeseen. Valtamaantielle tultua jäivät sir Hugh Guilford
ja Bantison noin viittäkymmentä askelta jälkeen. He keskustelivat
matalalla äänellä, mutta vilkkaasti jostakin Molyneux'n kanssa ja
jatkoivat sitten ratsastusta jättäen puhelun sikseen. Puoli tusinaa
toisia kavaljeereja ratsasti edellä itsekseen nurkuen. He tekivät
tylsiä yrityksiä osoittaakseen kohteliaisuutta lady Maryn tädille
vaunujen toisella puolella, sillä välin kun onnellinen ranskalainen
sai luvan ratsastaa aivan sen ihannoitavan ikkunan vieressä, joka oli
Englannin kauneimpien kasvojen kehyksenä.
Hän lauloi ladylle pienen ranskalaisen laulun, laulun kulkijapojasta,
joka uneksi kotomaastaan. Lady Mary kuunteli, katsoi kuuta ja tunsi
lämpöisen pisaran poskellaan, ja ratsastaja näki kyyneliä päilyvän
hänen silmäripsissään.
»Neiti», kuiskasi hän, »minäkin olen ollut sellainen kulkijapoika,
mutta minä en uneksinut Ranskasta. Ei, minä en uneksinut siitä kodista,
siitä rakkaasta maasta. Vaan vielä kalliimmasta maasta, unten maasta
— kullasta ja lumesta.» Hän huokasi hiljaa nähdessään ladyn valkoisen
otsan ja kevyesti puuteroidut hiukset sen yllä. »Kullasta ja lumesta ja
sinisestä taivaasta naisen silmissä!»
»Minä luulin, että Ranskan naiset ovat tummia, sir.»
»Kuinka julma te olette! On kuin ette tahtoisi ymmärtää! Olenko minä
puhunut Ranskan naisista? En, en, en! vaan ihanimmasta kaikista maista,
niin, se on osa taivasta, neiti. Enkö luovu uskollisuudestani Ranskaa
kohtaan? Näettehän sen! Minä olen alamainen — ei, orjaksi valmis — sen
sinisen taivaan maassa, kullan ja lumen maassa.»
»Kaunista puhetta», vastasi lady Mary katse alasluotuna. »Mutta eikö
tuo osoita huomattavaa kokemusta kauniiden sanojen sommittelussa?»
»Kiusanhenki! Ei, se osoittaa vain, kuinka innoittuu, kun tulee
tuntemaan teidät.»
»Me Englannin naiset saamme kuulla sellaista yllin kyllin, sir.
Ja me olemme tulleet kyllin taitaviksi voidaksemme paljastaa
sen vaiteliaisuuden, joka piilee meikäläisten kavaljeerien
kohteliaisuuksien alla.»
»Kiitoksia! Sen uskon!» huokasi de Chateaurien, mutta tyrehdytti sanat
huulilleen.
Lady ei luonut katsettaan ylös. Hän jatkoi: »Me tulemme pian siihen
vakaumukseen, että todellinen tunne sanotaan sammaltaen eikä luista
keveästi ja sulavasti; että mairittelu ilmaisee teennäisyyttä, sir,
paljoa enemmän kuin vilpitöntä — todellista —» Hän sammalsi nyt itse.
Hän punastui ja vaikeni, peläten lausua julki yhtä sanaa. Syntyi
äänettömyys.
»Todellista — rakkautta», täydensi de Chateaurien käheästi. Kun hän
sanoi tämän sanan, vavahtivat molemmat. Lady Mary kääntyi puoleksi
poispäin ja katsoi vaunujen pimentoon.
»Minä tiedän, minkävuoksi te epäilette minua», sanoi de Chateaurien,
hänkin nyt sammaltaen, vaikka se ei suinkaan johtunut teennäisyyden
taituruudesta. »Teille on sanottu, että ranskalaiset vain kiemailevat,
eikö olekin? On, ja te luulette, että minä olen sellainen. Te luulette,
että minä nyt teen niin.»
Lady Mary ei hievahtanut.
»Toivon tietenkin mahdottomia», huokasi ratsastaja. »Tahtoisin näet,
että lumi ei olisi niin kylmää — juuri nimille.»
Neito ei vastannut.
»Kääntykää minuun päin!» pyysi ratsumies.
Illan vienoa tuoksua tuli heitä vastaan, ja kaukaa kuului jahtitorven
heikko, mutta selkeä ääni.
»Kääntykää minuun päin!»
Kaunis pää kumartui syvälle alas.
Hänen pieni hansikoitu kätensä tarttui vaunujenikkunan kapeaan pieleen.
Ratsastaja pani oman kätensä sen päälle. Molemmat kädet vavahtivat kuin
kaksoislehti tuulenpuuskassa. Neito ei vetänyt pois omaansa. Hetken
kuluttua, kummankaan tietämättä kuinka pitkän, tunsi nuori mies neidon
lämpöisten sormien liikahtavan ja värähtäen puristavan hänen kättään.
Vihdoin katsahti neito rohkeasti ylös ja kohtasi hänen katseensa.
Jahtitorven ääni kuului uudelleen — nyt lähempää.
»Kaikki kylmyys on poistunut lumesta — jo kauan sitten», sanoi neito.
»Armaani!» kuiskasi de Chateaurien saamatta enempää sanotuksi.
»Armaani!» mutta neito tarttui säikähtyneenä hänen käsivarteensa.
»Katsokaa eteenne!» Hurja melu kuului tieltä heidän edessään. Torvi
raikui voimakkaasti. »Katsokaa eteenne!» Kuin ukkosenjyry kuului
kiitävien kavioiden kopse illan hiljaisuudessa. Ne, jotka olivat
verkalleen ratsastaneet vaunujen edessä, hajaantuivat nopeasti
tiepuoleen pensastoon. Ja kuunvalossa välkkyvät miekat paljaina syöksyi
joukko ratsumiehiä maantietä eteenpäin. Heidän huutonsa täytti illan
ilman.
»Parturi! Lyökää kuoliaaksi parturi!» karjuivat he. »Parturi! Lyökää
kuoliaaksi parturi!»
Beaucaire ehti töin tuskin temmata esiin miekkansa kun he jo olivat
hänen kimpussaan.
»Apuun!» kuului hänen heleä huutonsa, kun hän kohottautui jalustinten
varaan. »Apuun, François, Louis, Berquin! Apuun, François!»
Ratsumiehet kävivät suoraa päätä häneen käsiksi. Hän torjui ensimmäisen
iskun, mutta yhteentörmäyksessä horjahti hänen hevosensa vaunuja vasten.
»Kehnot konnat!» huusi hän suuttuneena. »Saattaa lady vaaraan,
toimeenpanna tämmöinen meteli ladyn läsnäollessa! Ajakaa eteenpäin!»
huusi hän.
»Ei!» huusi lady Mary.
Ranskalaisen ahdistajat olivat naamioituja, mutta he eivät olleet
maantierosvoja. »Parturi! Parturi!» karjuivat he käheällä äänellä ja
asettuivat renkaaksi hänen ympärilleen.
»Katsokaa, kuinka hän käyttelee veistään!» nauroi Beaucaire, kun hänen
miekkansa läpäisi erään kirjavan nutun. Hetkeksi hajotti hän renkaan
ja väljensi piiriä ympärillään, ja lady Mary näki hänen kasvonsa
säteilevän kuutamossa. »Roisto!» sähisi Beaucaire, kun hevonen luhistui
hänen altaan ja, vaikka hänen oli suojeltava päätään sitä vastaan
tähdätyiltä iskuilta, sai hän kuitenkin vedetyksi satulasta alas sen
miehen, joka oli katkaissut eläinraukan kinnesjänteen. Mies putosi
äkkiä maahan ja jäi siihen makaamaan.
»Eikö ole kohteliaisuus herralle, että olen hankkinut kuusi isoa miestä
hänet voittaakseni?» lausui eräs syvä ääni.
»Ahaa, vai olette te täällä, ystäväni! vain hiukan taempana — toisten
selän takana huomatakseni. Haha!»
Ranskalaisen aseenkäyttö osoitti hänen suurta taituruuttaan, varsinkin
kun hänellä oli vain kevyt paraatimiekka. Mutta rengas pieneni, eikä
hänen urheasta puolustuksestaan voinut ajan pitkään olla apua. Lady
Maryn ratsupalvelijat ja kavaljeerit asettuivat ympäröimään vaunuja
taisteluun sekaantumatta.
»Sir Hugh Guilford», huusi lady Mary epätoivoisena, »ellette te tahdo
auttaa häntä, niin antakaa miekkanne minulle!» Hän olisi hypännyt
vaunuista ulos, ellei sir Hugh olisi painanut ovea kiinni.
»Istukaa alallanne, lady Mary!» sanoi hän. Sitten kääntyi hän kuskin
puoleen käskien: »Aja!»
»Jos hän ajaa, niin minä tapan hänet!» tiuskasi lady Mary kiivaana.
»Voi, mitä kurjia pelkureita te olette! Annatte murhata herttuan ihan
silmienne edessä!»
»Herttuan!» nauroi Guilford. »Häntä ei tapeta, ennenkuin — olkaa
rauhassa, neiti, selitys tulee kyllä. Onpa aika», sanoi hän kääntyen
Molyneux'n puoleen, »että se huijari saa, mitä hänelle kuuluu.
Kuulitteko, mitä lady Mary lausui?»
»Oli parturi taikka ei», vastasi Molyneux, »niin olisi minun sentään
pitänyt häntä varoittaa. Hän heiluttaa miekkaa kuin herra. Oo oo!
Katsokaa! Se on häpeä!»
Beaucaire seisoi nyt maassa. Hänen hattunsa oli pudonnut maahan.
Valkoinen puku oli täynnä reikiä, näkyipä siinä jo punaisia täpliä. Oli
kuin hänessä olisi ollut tusina miekkailumestareita, niin varovasti,
valppaasti ja taitavasti hän taisteli. Raaka voima yksin ei voinut
häntä voittaa. Hän nauroi kesken kaikkea lapsellisen hilpeästi.
»Uskokaa minua», sanoi Molyneux, »tuo mies ei ole parturi! Ei ole eikä
ole ikinä ollut!»
Hetken näytti siltä kuin Beaucaire pääsisi voiton puolelle. Kaksi
vastustajaa makasi jo maassa, muut ähkivät haavojansa, ja miekkailun
mestari oli tosiaan jo torjunut hyökkäyksen, kun hänet voitettiin
viekkaudella. Yksi hyökkääjistä hyppäsi maahan, livahti äkkiä hänen
taakseen ja tarttui paksuin nahkakäsinein hänen miekkaansa. Ennenkuin
Beaucaire sai temmatuksi aseensa irti, oli kaksi muuta tarttunut häneen
kiinni ja kaatanut hänet maahan. »Apuun! Apuun, François!» huusi hän
kaatuessaan. Hänen miekkansa oli poikki, mutta hänen äänensä oli heljä
ja luja.
»Tuo on häpeällistä!» mutisi pari vaunujen ympärillä olevaa ratsastajaa.
»Oli pelkurimaista käydä kimppuun tuolla tavalla», sanoi Molyneux.
»Olipa hän kuka tahansa, niin melkein tekisi mieleni mennä hänen
avukseen herttuan uhallakin!»
»Sitokaa hänet!» käski äskeinen syvä ääni. »Tie auki vaunuihin päin!
Niissä istuvat ne, joiden vuoksi tätä luihua lakeijaa on kuritettava.
No, Whiffin, sinulla on valioyleisöä, ruoski häntä nyt!»
Kaksi miestä alkoi raahata Beaucaire'ia erästä suurta, tiepuolessa
olevaa tammea kohti. Toinen otti satulastaan suuren, kolmihaaraisen
ruoskan.
»Apuun, François?»
Heikko tuuli toi vastauksen: »Ruhtinas! Ruhtinas!» Huuto kaikui joka
hetki yhä selvempänä. Hurjasti nelistävien hevosten kavioidenkopse
kuului yhä likempää. Herra Beaucaire'in palvelijat olivat jääneet
jälkeen, mutta riensivät nyt sitä vinhemmin. Melkein ennen hevostensa
kavioidenkopsetta sukelsivat he esiin kuutamoisesta sumusta.
Beaucaire'in palvelijat olivat valioväkeä ja olivat äkkiä kuin ukonilma
ällistyneiden kavaljeerien kimpussa.
»Chateaurien! Chateaurien!» huusivat he käyden päälle niin kiivaasti,
etteivät ehtineet eritellä, kuka heidän herransa ahdistaja oli, kuka
vain päältäkatsoja. He hyökkäsivät ensin Beaucaire'in kimpussa olevien
joukkoon ja hajoittivat sen. Kaksi hyppäsi auttamaan isäntäänsä, muut
neljä syöksyivät vaunujen ympärillä olevien ratsumiesten kimppuun ja
kaatoivat heidät nurin.
»Tämän juuri olemme ansainneet», sanoi Molyneux, suu täynnä hiekkaa ja
filosofiaa.
Sir Hugh Guilfordin hevonen kaatui herransa mukana, hänen ylitsensä
ratsastettiin, ja paroonin jalka jäi satulan alle. Ei ollut kulunut
kymmentäkään minuuttia Beaucaire'ia vastaan tapahtuneesta ensimmäisestä
hyökkäyksestä, kun koko hyökkäysjoukko oli epäjärjestyksessä paennut
ja jalosukuiset syrjästäkatsojat tukehtumaisillaan noitumiseen ja
suuttumukseen, kun ranskalaisen palvelijat olivat riistäneet heiltä
aseet ja vapauden.
Guilfordin kaatuminen oli kaatanut vaunujen ovenvartijan. Niinpä, kun
Beaucaire, yrittäessään palvelijainsa avulla nousta, ojensi kätensä
saadakseen tukea, tunsikin hän siihen tarttuvan kaksi pientä, kylmää
kättä ja näki kaksi suurta silmää, jotka olivat kahta kauniimmat, kun
niiden ilmeessä nyt lisäksi oli pelon ja suuttumuksen leima.
Chateaurien'in herttua hypähti pystyyn ilman apua ja kumarsi syvään
lady Marylle.
»Pyydän kymmenentuhatta kertaa anteeksi, että olen syynä tällaiseen
melskeeseen teidän läsnäollessanne», sanoi hän. Sitten kääntyi hän
François'n puoleen ja sanoi tälle ranskaksi: »Senkin hutilus! Vain
hetki, ja sinä olisit tullut liian myöhään!»
François polvistui hänen eteensä tielle. »Anteeksi!» sanoi hän. »Hänen
korkeutensa käski meidän seurata kaukaa, jotta meitä ei huomattaisi.
Tuuli oli pahasti hänen korkeutensa ääntä vastassa.»
»Katsokaa, mitä se minulle olisi voinut merkitä, pojat», sanoi hänen
isäntänsä ja viittasi köysiä, joilla hänet oli aiottu sitoa, ja niiden
vieressä olevaa ruoskaa. Palvelija värisi. Hänen kasvoissaan ilmenevä
kauhu heijastui hänen kumppaniensa silmistä.
»Mitä, teidän korkeutenne!» François astahti taapäin ja kohotti kätensä
taivasta kohti.
»No, eihän sentään niin käynyt!» sanoi Beaucaire.
»Ei voinut!» huudahti François.
»Ei. Ja te teitte tehtävänne hyvin, pojat» — nuori mies hymyili
suopeasti — »oikein hyvin. Ja nyt», jatkoi hän englanniksi kääntyen
lady Maryn puoleen, »sallinette minun kysyä ritareiltanne, mikä heidät
on saanut ryhtymään liittoon maantierosvojen kanssa. Vai ettekö usko,
että heidän kanssaan voi selvittää asiaa säädyllisellä tavalla».
Hän kumarsi jälleen ja ojensi neidolle kätensä auttaakseen tätä
nousemaan vaunuihinsa, missä Molyneux tovereineen oli herättämässä
henkiin lady Rellertonia, joka oli pyörtynyt. Mutta lady Mary teki
kieltävän liikkeen, ja molemmat jäivät seisomaan paikalleen.
»Ruhtinas», sanoi neito, äänessä hiukan ivansävyä, mutta niin
herttaisesti, että Beaucaire aivan kangistui onnesta. Samassa tunsi hän
pistävää tuskaa ja painoi äkkiä kylkeänsä nutussaan näkyvän punaisen
täplän kohdalta.
»Te olette haavoittunut!»
»Ei se mitään!» hymyili Beaucaire. Hän painoi sitten nenäliinaansa
täplän kohdalle, jotta neito ei huomaisi sen suurenevan. »Pieni naarmu
— ihan mitätön, joutava juttu.»
»Tulkaa vaunuihin», kuiskasi neito. »Tulettehan, herra de Chateaurien!»
»Oo, armaani! Minä toivoisin, että se matka kestäisi iankaikkisesti!
Voitteko tekin puolestanne sanoa samaa, neiti?»
»Ruhtinas», huudahti neito intohimoisen ihailun vallassa, »minä
tahtoisin, että kaikki olisi juuri niinkuin te tahdotte. Onko mitään,
mitä te ette ole arvollinen saamaan! Tehän olette maailman uljain mies!»
»Haha! Enkä kuitenkaan muuta kuin mitätön ranskalainen raukka.»
»Toivoisinpa, että erinäiset englantilaiset olisivat tänä yönä
osoittaneet olevansa yhtä suuria raukkoja. Jäivät apuun tulematta —
viheliäiset, kurjat pelkurit!» Näin sanoen lähti neito kiiruusti pois,
äkkiä aivan kiihtyneenä suuttumuksesta.
Ääneensä ähkyvä sir Hugh oli kannettu vaunuihin.
»Kuulkaa, jänistävät pikkuherrat», sanoi neito, »mitä teidän pelkurilla
veljellänne, sir Hugh Guilfordilla, on vaunuissa tekemistä?»
»Teidän armonne», vastasi Molyneux nöyrästi, »sir Hughin jalka on
poikki. Lady Rellerton on suosiollisesti sallinut, että hänet otetaan
vaunuihin.»
»Mutta minä en salli! Herra de Chateaurien ajaa meidän kanssamme.»
»Mutta —»
»Sir! Jättäkää se kurja ja antakaa hänen voihkia tiepuolessa», huudahti
neito kiivaasti, »mitä muuten voisin toivottaa teille kaikille
rankaisuksi! Saapas juoru huomenna hampaisiinsa kauniin jutun! Ja
minun käy melkein sääli teitä, kun ajattelen kaikkia kokkapuheita,
mitä kuulette kaupunkiin tullessanne. Kelpo gentlemanneja! Urheita
sankareita, totta totisesti! Jättää yksi mies yksin vastustamaan
kokonaista laumaa ja itse puikkia piiloon, kunnes hänen palvelijansa
vangitsevat ja tekevät aseettomiksi teidätkin. Oo, mitä jo korvissani
kuulenkaan — taivas teitä siitä varjelkoon!»
»Neiti!»
»Älkää puhuko! Herra de Chateaurien! Lady Rellerton ja minä pidämme
teidän seuraanne suurena kunniana. Suvaitsetteko tulla vaunuihin?»
Neito nousi vaunuihin ja kokosi helmojansa tehdäkseen ranskalaiselle
tilaa. Silloin kuului syvä ääni tiepuolessa olevan puun varjosta.
»Lady Mary Carlisle ottaa epäilemättä huomioon hyvän neuvon tässä
suhteessa.»
Wintersetin herttua ratsasti kuutamoon ja otti tyynesti kasvoiltaan
pois naamarin. Hän ei ollut paennut palvelijainsa mukana, oli vain
vetäytynyt tammen siimekseen, kunnes nyt kylmäverisesti tuli esiin.
»Siunatkoon! Se on Winterset!» huudahti lady Rellerton.
»Josta on tullut maantierosvo ja murhamies!» huomautti lady Mary.
»Ei, ei!» nauroi Beaucaire hiukan epävakaisella äänellä. Hän horjui
hiukan, mutta tarttui toisella kädellään vaunujenoveen ja painoi toista
kovasti kylkeään vasten. »Hän luo vain yleiskatsauksen asemaan, hän on
joskus hiukan häveliäs. Hän on suuri mies, mutta ei tahdo ottaa koko
kunniaa itselleen.»
»Parturi!» vastasi herttua, »minun täytyy sanoa, että mielihyvällä
alennun kiistelemään kanssanne. Teidän rajaton röyhkeytenne vaatii
erinäistä arvoa, enkä minä voi jättää sitä huomioonottamatta.
Palkollinen, jonka mukana on kuusi muuta palvelijaa —.»
»Haha! Eikö teidän armonne ole koko illan koettanut puhdistaa minua?
Vaikka tosin minun palvelijani olivat parempia. Haha! Mitä te
arvelette?»
»Herra de Chateaurien», sanoi lady Mary, »me odotamme teitä.»
»Anteeksi», vastasi tämä. »Hänellä on ehkä jotakin sanomista, ja
kenties on parasta, että kuullaan se nyt.»
»Minä en halua kuulla häneltä mitään — en koskaan, en milloinkaan.»
»Kautta kunniani, teidän armonne», huudahti herttua, »tuo häpeämätön
mies on suunnattomasti häväissyt teitä! Hän luulee olevansa teistä niin
varma, ettei pelkää enää teidän uskovan totuutta! Minä kerron teille
kaikki, ja ellette silloin myönnä, että hän ansaitsee sen kurituksen,
jota hänelle aioimme —»
»Minä en halua kuulla enempää!»
»Te tulette sitä katkerasti katumaan. Teidän armonne, teidän itsenne
vuoksi pyydän —»
»Ja minä myös», keskeytti Beaucaire. »Suokaa anteeksi, neiti, antakaa
hänen puhua.»
»Puhukoon sitten, mutta lyhyesti», sanoi lady Mary, »sillä minä tahdon
totisesti päästä hänestä pian. Hänen olisi annettava selityksensä
hyökkäyksestä ystävääni ja vaunujani vastaan veljelleni.»
»Valitettavasti ei hän ole täällä minua auttamassa», sanoi herttua.
»Neiti, olivatko teidän vaununne uhatut? Minä koetin ainoastaan
sovittaa syytä, johon olin vikapää Bathiin nähden, ja hävittää
häväisyn, joka oli tapahtunut teitä kohtaan sen kautta, että —»
»Sir, sir, minun kärsivällisyyteni loppuu!»
»Pyydän tuhannesti anteeksi», sanoi Beaucaire. »Tahdotteko kuulla
häntä, jos minä pyydän sitä teiltä, lady Mary?»
Neito teki nyrpeänä suostumuksen merkin.
»Neiti, minä puhun mahdollisimman lyhyesti. Kaksi kuukautta sitten
tuli Bathiin eräs ranskalainen peluri, joka sanoi nimensä olevan
Beaucaire, seikkailija, jolla oli mukanaan kortit ja nopat, ja kaikki
seurapiirin miehet kävivät hänen luonaan pelaamassa, jolloin hän
voitti heiltä suuria summia. Hän oli lyhytkasvuinen, mustatukkainen
ja viiksiniekka. Hän esiintyi röyhkeästi kaikkialla, kunnes herra
Nash suhditti häntä, kuten epäilemättä itse muistatte, kaivohuoneen
salongissa, ja senjälkeen pysyi hän syrjässä. Herra Nash selitti — ja
olkaa vakuutettu, neiti, että hänellä oli luotettavat tiedot — että
tämä Beaucaire oli mahdotonta, viheliäistä, alhaista syntyperää ja
todellisuudessa Ranskan kuninkaan lähettilään de Mirepoix'n palkollinen
ja parturi. Hänen oikea nimensä oli Viktor. Vaikka miehen suunnaton
röyhkeys näin tuli ilmi, ei hän lähtenyt tiehensä, vaan jäi Bathiin,
missä kukaan ei enää halunnut puhua hänen kanssaan.»
»Joko lorunne pian loppuu, sir?»
»Vielä pari silmänräpäystä, neiti. Eräänä iltana kolme viikkoa
sitten näin uljaiden vaunujen ajavan portaitteni eteen, ja minulle
ilmoitettiin herttua de Chateaurien. Nuoren miehen käytös oli arvokas
— ranskalaisen käsityksen mukaan — ja oli mahdotonta kieltää sen
luontevaa varmuutta. Hän ilmoitti olevansa huvikseen matkusteleva
ylimys. Hän sanoi asettuneensa Bathiin joksikin aikaa ja tahtoneensa
heti tulla kunniakäynnille minun luokseni. Hänen olentonsa tuntui
niin uskottavalta — itse asiassa olen minä ollut surkean helposti
nenästävedettävä — ja hänen temppunsa niin rohkea, että minun ei
johtunut mieleenikään epäillä häntä. Ja minä kadun katkerasti — vaikka
nöyrimmästi nyttemmin olen hartaasti koettanut sitä hyvittää — että
samana iltana, häpeä kyllä, esittelin hänet teille.»
»Häpeäkö, sir?»
»Malttakaa hiukan vielä, neiti, minä pyydän. Niin, häpeä! Te tiedätte,
mikä asema hänellä on ollut Bathissa siitä illasta alkaen. Kaikki
parveilivat hänen ympärillään, kunnes muutamia päiviä sitten kapteeni
Badger julisti hänet huijariksi ja vannoi, että Chateaurien ei ollut
mitään.»
»Anteeksi», keskeytti Beaucaire. »Olisi ollut paljoa parempi sanoa,
että semmoista linnaa ei ole olemassa. Sehän olisi sananmukainen
käännös. Miksette käskenyt hänen sanoa niin, herra?»
Lady Mary hämmästyi. Hän katsoi herttuaa ja kalpeni. Tämä jatkoi:
»Kapteeni Badger-parka sai samana päivänä miekanpiston —»
»Sen kapteeni Badger-parka ansaitsi», murahti Molyneux.
»— Ja silloin oli hänen vastustajansa kyllin röyhkeä sanoakseen, että
hän taisteli muka minun vuokseni! Sinä iltana lähetti haavoittunut
minua noutamaan ja kertoi minulle pöyristyttäviä asioita. Hän oli
huomannut, että yksi Beaucaire'in entisiä palvelijoita nyt seisoi tämän
Chateaurien'in asunnon ovella. Beaucaire oli kadonnut päivää ennen
Chateaurien'in saapumista. Kapteeni Badger tarkkasi Chateaurien'iâ
lähemmin heidän seuraavalla kertaa tavatessaan ja totesi, että
tämä olikin kadonnut Beaucaire. Suuttuneena julisti hän hänet heti
huijariksi. Hän ei kuitenkaan minua säästääkseen, tahtonut paljastaa,
että mies oli Beaucaire. Hän tahtoi säästää minulta sitä nöyryytystä,
että olin seurapiiriin tuonut parturin, mutta se salaisuus rasitti
hänen mieltään, kunnes hän lopulta lähetti noutamaan minua ja kertoi
minulle, kuinka asia oli. Minä suutuin ja ajattelin vain tämän rikoksen
sovittamista. Minä tulin sir John Wimpledonin pitoihin. Siellä kerroin
kuulemani sir Hughille ja näille muille herroille Me tarkkasimme miestä
ja hämmästyimme, ettemme olleet ennen huomanneet asian todellista
laitaa. Teidän armonne, nämä herrat ovat kunnon miehiä ja heillä
on kylmän arvostelun kyky. Herra Molyneux oli hänen varamiehensä
kaksintaistelussa kapteeni Badgerin kanssa ja oli sangen ylpeä siitä
luottamustoimesta. Mutta herra Molyneux, sir Hugh, herra Bantison,
jokainen tunsi hänet. Hänen hienoista kasvoistaan ja vaaleista
hiuksistaan huolimatta oli seikkailija Beaucaire'in leima ilmiselvänä
hänen otsallaan. Katsokaa häntä, neiti, uskaltaako hän asettua teidän
tarkattavaksenne. Tehän näitte Beaucaire'in silloin, kun hänet ajettiin
ulos. Eikö tuo ole sama mies?»
Beaucaire astahti neidon eteen. Tämän kalpeat kasvot värähtivät.
»Katsokaa minua!» sanoi Beaucaire.
»Oo, oo!» kuiskasi neiti käheästi ja vetäytyi vaunuin sisään.
»Onko se hän?» huusi herttua.
»Minä en tiedä — en osaa sanoa —»
»Vielä silmänräpäys! Minä pyysin näiltä herroilta lupaa saada
piiskauttaa häntä ja siten sovittaa sen häväisyn, jonka onnettomuudeksi
olin tullut tehneèksi Bathille ja varsinkin teille. He suostuivat
siihen, etteivät estäisi minua eivätkä sekaantuisi asiaan. Minä läksin
varhain pois sir John Wimpledonin juhlasta voidakseni panna aikeeni
täytäntöön ja ruoskittaa tuota petturia teidän nähtenne, se kun olisi
ollut asianmukainen hyvitys naiselle, jonka läheisyyteen hän on
rohjennut tunkeutua.»
»Ylhäisyyshän velvoittaa?» lausui Beaucaire hienosti kysyvällä sävyllä.
»Ja nyt, neiti», jatkoi herttua, »en pidätä teitä enää sekuntiakaan.
Minä vetoan hyvään tarkoitukseeni ja pyydän teitä olemaan vakuutettu,
että halu kostaa inhoa, häväisyä ja pyrkimys palvella teitä ovat olleet
Wintersetin ylimpinä johtotähtinä.»
»Hyvä!» huusi Beaucaire raukealla äänellä.
Lady Mary kumartui häntä kohti pelon ilme katseessaan »Onko se
valhetta?» sopersi hän.
»Herran ei pitäisi olla niin suurta sukua. Hän olisi voinut muuten
kirjoittaa pienen kirjan.»
»Te siis sanotte, että se on valhetta?» huudahti neiti henkeä pitäen.
»Herra nähköön! Eikö hän vielä ole vakuutettu?» huudahti Bantison.
»Mies, ettekö ollut lähettilään parturina?»
»Onhan se valhetta?» kuiskasi neiti.
»Hän osoitti suurenmoista taitoa, neiti. Kuinka kauan arvelette, neiti,
hänen ylhäisyytensä Wintersetin harjoitelleen tätä puhetta sen ensin
kirjoitettuaan? Siinä on sekaisin totta ja silkkaa runoilua. Herrasta
on tullut kirjallinen mies. Ehkäpä semmoinen miellyttää häntä enemmän
kuin taistelu. Haha!»
Bantison purskahti heleään nauruun. »Onko Ranskan herroilla tapana
taistella palvelijain kanssa? Haha! Mainio maa! Me englantilaiset
teemme niinkuin tänä iltana: me annamme palkollisten tapella keskenään.»
»Ja pysyttelemme itse hiukan taempana», lisäsi Beaucaire ja katsoi
herttuaan. »Mutta anteeksi», sanoi hän ilkkuen, »nyt muistan jotakin.
François, anna herra Bantisonille ja muille herroille takaisin heidän
aseensa.»
»Tahdotteko vastata erääseen kysymykseen?» kysyi Molyneux sävyisästi.
»Mielelläni, herra.»
»Oletteko koskaan ollut parturi?»
»En, herra», nauroi nuori mies.
»Joutavia!» huudahti Bantison. »Antakaa minun kysyä häneltä. No,
lurjus, tunnustus voi pelastaa teidät vankilasta. Kiellättekö olevanne
Beaucaire?»
»Kieltääkö tuommoisen tuomarin edessä?»
»Haa», sanoi Bantison. »Mitä enempää haluatte, Molyneux. Mies,
kiellättekö tulleenne Lontooseen lähettilään seurueessa?»
»En, sitä en kiellä.»
»Hän myöntää sen! Ettekö tullut hänen parturinaan?»
»Aivan niin, ystäväni, hänen parturinaan.»
Lady Mary huudahti ja peitti kauhistuneena kasvonsa käsiinsä.
»Se oli ikävä juttu», sanoi Molyneux. »Te taistelitte niinkuin
gentlemanni.»
»Minä kiitän teitä, herra.»
»Te sanoitte nimeksenne Beaucaire?»
»Aivan niin, herra.» Hän horjui. Hänen palvelijansa riensivät tukemaan
häntä.
»Minä toivon —» jatkoi Molyneux epäröiden. »Piru minut vieköön — mutta
olen pahoillani, että olette haavoittunut.»
»Auttakaa sir Hughia vaunuihini», sanoi lady Mary.
»Hyvästi, neiti!» Beaucaire'in ääni oli hyvin heikko. Hän katsoi lady
Marya kasvoihin. Tämä ei luonut silmäystäkään häneen.
Sir Hughille sovitettiin mukava tila vaunujen patjoille. Herttua
ratsasti arveluttavan lähelle Beaucaire'iä, mutta François tarttui
kiivaasti ratsun suitsiin ja pakotti hevosen nousemaan takajaloilleen.
»Miehen palvelijat jumaloivat häntä», sanoi Molyneux.
»Rietasta röyhkeyttä!» huudahti herttua. »Kuinka kauan minun vielä
pitää suvaita tuota renkiä ja hänen renkejänsä? Beaucaire, ellette
puolenpäivän aikaan huomenna ole poistunut Bathista, viedään teidät
vankilaan, ja se piiskaus, josta nyt pelastuitte, tapahtuu siellä
moninkertaisesti.»
»Minä olen — kaivohuoneen salongissa — kello yhdeksän — illalla — tasan
viikon päästä», vastasi nuori mies kohteliaasti hymyillen, vaikka hänen
huulensa olivat värittömät. Sanat veivät melkein kaikki hänen voimansa.
»Te saatte pysytellä — taempana — herra. Haha!»
Vaunujen ovi paiskattiin kiinni.
»Neiti — hy-västi!»
»Ajakaa!» sanoi lady Mary.
Beaucaire seurasi vaunuja katseellaan. Kun pyörien kolina ja hevosten
kavioiden kopse vähitellen oli häipynyt, putosi nenäliina, jota hän oli
painanut kylkeensä, pölyiselle tielle kuin suuri punainen pallo.
»Pelkkiä — ruusuja», sammalsi hän ja kaatui taapäin palvelijainsa
syliin.