Bathin ylhäisessä seurapiirissä oltiin yhtä mieltä siitä, että hänen
korkeutensa Chateaurien'in herttua oli hieno, ylen hieno mies, että
hänen saattueensa ja ajoneuvonsa olivat komeammat kuin kenenkään
muun; että hänen muotonsa oli jalo, hänen käytöksensä viehättävä.
Toisten nuorten aatelismiesten seurassa oli hänen olentonsa hieman
alentuvainen, sillä hänen ainoa vertaisensa oli hänen korkeutensa
Winterset. Mutta se pantiin merkille, että kun hän kumartui suutelemaan
jonkun ladyn kättä, ilmaisivat hänen piirteensä vain iloista ja altista
ihailua.
Viikon kuluttua oli hän leskiarmojen epäjumala. Vanhat naiset tunsivat
häntä kohtaan lämpimiä tunteita. Nuoret kaunottaret katsoivat häneen
lempeästi, kun taas miehet tunsivat joko ihailua tai kateutta. Hän
oli suunnattoman rikas. Vanha Bicksit, joka aina muka oli nähnyt
kaikki, ei arvannut olla sanomatta käyneensä Chateaurien'issâ nykyisen
herttuan isän aikana, puhuipa vielä laajalti ja yksityiskohtaisesti
linnan ihmeteltävästä suurenmoisuudesta. Nuorella ylimyksellä oli
vain yksi vika: hän oli huono peluri. Hän ei huolinut tavoittaa
onnea noppa-arvalla tai kortilla. Hän myönsi hilpeästi syntyneensä
seikkailuun haluttomaksi ja sanoi varmaankin menettävänsä suuren onnen,
kun oli ilman taipumuksia sellaiseen.
Mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin hän sai tilaisuutta näyttää
taitoansa aseen käyttelyssä. Muuan Rohrer-niminen kapteeni, josta
kulki muun muassa se maine, että hänellä oli tavattoman taitava
ja verenhimoinen miekka, tuli eräänä iltana äkkiä Bathiin, ja
seuraavana aamuna kyhnäisi hän aika tuntuvasti herra de Chateaurien'iâ
kylpyravintolan salissa. Kyhnäisty kumarsi, kääntyi tyynesti selin ja
jatkoi keskusteluansa seurassaan olevien herrojen kanssa. Kapteeni
Rohrer pukkasi häntä uudemman kerran. Herra de Chateaurien katsoi
silloin miestä suoraan silmiin ja pyysi kohteliaasti anteeksi, että oli
niin pahasti tiellä. Silloin pyysi Rohrer saada esittelyttää itsensä
hänelle ja lausui senjälkeisessä keskustelussa erinäisiä halventavia
arvosteluita ranskalaisten rohkeudesta ja ominaisuuksista.
Ranskan hovista oli liikkeessä omituinen juoru: eräs kuninkaallinen
prinssi, edellisen hallitsijan pojanpoika ja vallanperimykseen toiseksi
oikeutettu, oli tehnyt tenän Ludvig XV:tä vastaan, joka oli käskenyt
hänen mennä naimisiin heidän yhteisen serkkunsa Henriette-prinsessan
kanssa. Sanottiin prinsessan olleen lämpimästi kiintyneen prinssiin,
mutta tämän kieltäytyneen menemästä naimisiin hänen kanssaan kuninkaan
käskystä. Ja huhu tiesi vielä oikullisen prinssin suostuneen mieluummin
lähtemään syrjäiseen Vincennes'iin, jonne kuningas raivoissaan
uhkasi hänet lähettää. Tämä juttu oli koko poliittisen Euroopan
jännittävimpänä juoruna, ja kapteeni Rohrer, joka tahallansa esitti
asian siten, että se siinä määrässä häväisi kaikkia ranskattaria,
jotta ei ainoakaan ranskalainen mies saattanut sitä sivuuttaa
satunnaisena kyynäspäänkyhnäyksenä, kertoi juttua moneen kertaan ja
aivan vääristeltynä saadakseen aikaan skandaalia asiasta, joka ei
läsnäolijoihin millään tavalla kuulunut.
Hän saavutti, mitä oli odottanut. Herra de Chateaurien keskeytti oman
keskustelunsa ja kääntyi tyynesti hänen puoleensa. »Herra», sanoi hän,
»vain siivoton ihminen kieltää Bourbon-Contin prinsessan jalon luonteen
hyvät ja hienot ominaisuudet. Jokainen ranskalainen tietää, että hänen
serkkunsa on niskuroiva ja kiittämätön olento, joka tunsi häntä kohtaan
suurta kunnioitusta, mutta oli niin itsepäinen, ettei suvainnut edes
kuninkaan käskyä: 'Sinun on mentävä naimisiin sen ja sen kanssa'.
Ystäväni», ja nuori mies kääntyi muiden puoleen, »saanko pyytää teitä
hetkeksi tulemaan piiriin tähän ympärillemme? On kyllä totta, että
Orleans'in herttua on huono ihminen, mutta ei —» hän käännähti ja
sivalsi hansikoidun kätensä selkäpuolella kapteeni Rohrerin otsaa —
»mutta ei niin halpamainen kuin sinä, viheliäinen porsas!»
Kahta tuntia myöhemmin puhkaisi hän miekallaan kapteeni Rohrerin
vasemman olkapään — minkä jälkeen hän lähetti korillisen punaisia
ruusuja Wintersetin herttualle. Muutaman päivän kuluttua sai hän
kimppuunsa toisen kapteenin. Tämä oli keimaileva teikari ja niin
hämmästyttävän röyhkeä, että väitti julkisesti de Chateaurien'iâ
huijariksi. Hän vakuutti, että Chateaurien-nimistä linnaa ei
ollut olemassakaan. Ranskalainen nauroi hänelle vasten naamaa,
ja saman päivän illalla lävisti hän varovasti tämän oikean
olkapään. Ojentaessaan veristä miekkaansa palvelijalle selitti hän
sekundantiileen Molyneux'lle ja läsnäoleville todistajille, että
hän ei taistellut omasta puolestaan — hänen arvossaan olevaa miestä
ei voi loukata tämän arvon epäily — vaan hän taisteli ystävänsä
Wintersetin puolesta. Tuo lurjus oli väittänyt, että Winterset oli
tuonut seurapiireihin huijarin. Saattoiko hän suvaita sellaisen
ystävän häväisemistä, jota hänen oli kiittäminen siitä ystävällisestä
kohtelusta, jota hän oli saanut osakseen Bathissa? Sitten kumartui hän
maassa makaavan vastustajansa puoleen ja kuiskasi tälle: »Tyhmyri,
sanokaa isännällenne; että hänen täytyy keksiä parempi riidan aihe
seuraavaa varten, jonka hän lähettää minun tielleni.»
Herra de Chateaurien'in menettely todettiin mallikelpoiseksi.
Ketään ei kummastuttanut, että nuori muukalainen liittyi siihen suureen
ihailijajoukkoon, joka seurasi kaunista lady Mary Carlisle'iâ, eikä
myöskään se, että tämä vähitellen alkoi osoittaa hänelle suosiotaan
niin ilmeisesti, että loordi Townbrake, sir Hugh Guilford ja rikas
squire Bantison, jotka kaikki uskollisesti olivat ladya kosiskelleet
kolme vuotta, olivat raivoissaan, ja hänen armonsa Winterset
julmistuneena hiipi pois tämän ylhäisen tädin talosta.
Kun de Chateaurien tapasi herttuan toisen kaksintaistelunsa jälkeen,
hymyili hän tälle hilpeästi. »Se oli kömpelö temppu, kovin kömpelö!»
kuiskasi hän. »Onko teillä varaa panna joku toinen pakottamaan minua
riisumaan naamarini? Teillä, joka itse olette minut seurapiiriin
tuonut? Ihmiset tulevat sanomaan, että siinä mahtaa piillä joku
skandaali, jonka nojalla minä saatoin pakottaa teidät esittelijäkseni.
Teillä täytyy olla rohkeutta itsellänne!»
»Minä sanoin teille, että ruusu ei elä kauan», kuului vastaus.
»Ah niin, ne ruusut! Sitä suurempi syy poimia uusia joka päivä.» Hän
otti punaisen ruusunnupun rinnaltaan ja nosti sen huulilleen.
»Herra de Chateaurien!» Se oli lady Maryn ääni. Hän seisoi erään pöydän
ääressä, missä hänen vasemmalle puolelleen oli varattu tyhjä paikka.
»Herra de Chateaurien, me olemme jo kauan odottaneet teitä.»
Herttua näki sen silmäyksen, minkä ranskalainen sai, ja joutui hetkeksi
aivan pois suunniltaan.
»Me lähestymme ratkaisua, eikö totta, herra?» sanoi de Chateaurien.