Vaunuja tungeksi kadulla lady Malbourne'in portin edustalla, missä
hilpeä yleisö kamppaili humalaisten palvelijain ja soihdunkantajain
kanssa parhaista paikoista, mistä saattoi nähdä vilahduksen suurinta
komeutta ja loistoa. Päivä sarasti idässä, ja vieraat tekivät lähtöä.
Yksitellen tai parittain tuli heitä sipsutellen portaita alas. Illan
tekohymy häipyi ikävystyneen piirteen tieltä, kun he astelivat
vaunuihinsa piiloutuakseen niiden pimeään. Talon sisältä kuului vielä
viulujen soittoa, ja ikkunat säteilivät monien kynttiläin valoa. Kun ovi
avautui ja lady Mary Carlisle'in vaunut huudettiin esiin, tunkeutui
joukko kiihkeämmin lähemmäksi nähdäkseen.
Lyhyehkö, valkoisessa atlaspuvussa oleva kaunis nuori mies astui
portaille, kääntyi ja kumarsi naiselle, joka samassa ilmestyi ovelle ja
jonka arvokasta viehkeyttä hetkisen saattoi ihailla tässä säteilevässä
kehyksessä. Joukko kohotti voimakkaan eläköönhuudon Bathin kaunottaren
kunniaksi.
Nuori ylimys hymyili heille ihastuneena. »Mitä ihania ihmisiä!»
huudahti hän. »Miksi en tiennyt sitä, jotta olisin saanut huutaa
mukana?» Ylhäinen nainen ei kiinnittänyt lainkaan huomiota
ihmisjoukkoon. Mutta se hurrasi haltioissaan vielä kerran. Kavaljeeri
ojensi naiselle kätensä. Nainen niiasi sulavasti ja asetti sormensa
päät hänen käteensä. »Se on minulle suuri kunnia, teidän korkeutenne»,
sanoi hän.
»Ei, ei!» lausui mies vakavasti. »Nähkää, minä olen vain köyhä
ranskalainen, jota keisarit nyt kadehtisivat.» Sitten saattoi
Chateaurien'in herttua lady Mary Carlisle'in alas portaita. Koko hänen
valkoiseen atlassiin puettu sorja vartalonsa ilmaisi kunnioittavaa
ylpeyttä siitä ritaripalveluksesta, joka oli hänen tehtävänään ja jota
monet illan kavaljeereista olivat toivoneet omalle osalleen. Hän oli
muhkea, kuten itse ennalta oli sanonut.
»Jätättekö minut niin onnettomaksi?» sanoi hän matalalla äänellä.
»Minähän olen niin kauan pyytänyt tuota ruusua —»
»Ei koskaan!» sanoi lady Mary.
»Oo, minä tiedän kyllä, että en sitä ansaitse mutta —»
»Ei koskaan!»
»Minun arvottomuuteni suuruus yksin voi saada herttaisuutenne hereille.
Suokaa hyvälle sydämellenne valta ja antakaa köyhälle kerjäläiselle tuo
pieni punainen ruusu, tuo suuri almu.»
»En koskaan!»
Lady Mary nousi vaunuihin. »Oi, antakaa minulle ruusu», kuiskasi
saattaja. Ladyn kauneus loisti häikäisevänä häntä vastaan harmaassa
hämyssä.
»En koskaan!» sanoi hän kuin uhmaten, kun vaunujenovi suljettiin. »En
koskaan!»
»Ah!»
»En koskaan!»
Ruusu putosi saattajan jalkoihin.
»Ruusu kuihtuu huomenna», lausui ääni hänen takanaan.
Herra de Chateaurien kääntyi ja katsoi säteilevin silmin Wintersetin
herttuaa.
»On jo päivä», vastasi hän ja viittasi itää kohti. »Herra, eikö teille
ollut kylliksi, kun saitte saattaa vaunuihin lady' Maryn tätiä? Lady
Rellerton on vielä varsin komea nainen. Ihmeellistä, ettette näyttänyt
onnellisemmalta.»
»Tuolla ruusulla on onnettomuutta uhkaava väri, luullakseni», huomautti
herttua.
»Sillä on ruskon väri, veljeni.»
»Minä toistan, että se tuottaa onnettomuutta», sanoi toinen tyynesti.
»Se on ranskalaisen luonnolle sopiva väri. Haha!» huudahti nuori mies.
»Mikä hinta olisi liian suuri? Ruusu on ruusu! Hyvää yötä, veljeni,
hyvää yötä! Minä toivon, että näette unta ruusuista, punaisista
ruusuista, vain kauniista punaisista punaruusuista!»
»Odottakaa! Näettekö sen silmäyksen, minkä hän loi katurahvaaseen, kun
se hurrasi hänelle? Ja merkitsettekö te hänelle sen enempää, kun hän
saa tietää kaikki? Ette enempää kuin tuo ratsupoika!»
»Punaisia ruusuja, veljeni, vain punaisia ruusuja; minä toivon, että
näette unissanne vain punaisia, punaisia ruusuja.»