Nuori ranskalainen suoritti suunnitelmansa sangen hyvin. Hänen
luulonsa, että herttua petti, oli oikea. Niinpiankuin äänettömät miehet
olivat ovensuusta hiljaa hiipineet huoneen taustalle, kumartui hän
pöydän yli ja veti hymyillen esiin kortin ylvään englantilaisen hihasta.
»Kiitoksia, herra herttua!» nauroi hän, nousi ja astahti askeleen
taapäin.
»Se ei merkitse muuta, kuin että minun täytyy tahrata käteni
vaientaakseni teidät», huusi englantilainen ja säntäsi häntä vastaan.
»Älkää kajotko minuun», sanoi Beaucaire niin tuimasti, että toinen
pysähtyi. »Katsokaa taaksenne!»
Englantilainen kääntyi ja huomasi olevansa kiikissä. Hän seisoi siinä
kiinnijoutuneena, voimattomana, milloin punaisena raivosta, milloin
kalpeana ilmitulon häpeästä. Herra Beaucaire viittasi kohteliaasti
mykkiin miehiin ja huomautti: »Eikö ole kohteliaisuus herralle, että
olen hankkinut kuusi isoa miestä hänet voittaakseni. He ovat kaikki
minun uskollisia palvelijoitani, ja herra on yksin. Halusiko hän ehkä,
etteivät edes hänen palvelijansa saisi tietää hänen pelaavan nuoren
ranskalaisen kanssa, jota herra Nash ei voi suvaita salongissaan? Herra
on onnettomuudeksi tullut tänne yksin ja jalkaisin.»
Herttua syyti suustaan sekavia solvauksia. Hänen kiinniottajansa
hymyili hilpeästi ja teki kevyen, ikäänkuin surisevaa hyönteistä
karkoittavan liikkeen. Samalla viittasi hän palvelijoitaan hillitsemään
kiivasta kiukkuansa englantilaista kohtaan.
»Te aiotte murhata minut, roisto!»
Herra Beaucaire kohautti ivallisesti hartioitaan. »Mitä puhetta!
Ei toki! Murhata! Mikä sana tämmöiselle isännälle! Ei, ei murhaa,
ainoastaan kunniattomuus.» Hän helkähti heleään nauruun. Oli kuin hän
olisi koettanut saavuttaa sympatiaa.
»Te helvetin hylky!» herttua suorastaan sylkäisi sanat.
»Sillä tavalla! Mutta minähän unohdan — herrahan on oppinut
käytöstapansa omilta maanmiehiltään.»
»Luuletteko te, että yksikään sielu Bathissa uskoo, mitä te sanotte
minusta — että minä — että minä —»
»Että hänen korkeudellaan Wintersetin herttualla oli piilokortti
hihassa?»
»Te kurja maantienkulkuri, tallirenki, tallissa syntynyt —»
»Eikö ole kunnia syntyä siellä, missä herra ilmeisesti on saanut
kasvatuksensa?»
»Te pelkkä palkollinen, niljakas parturi, tallipoikalurjus — te —»
»Mikä ylenpalttisuus!» nuori mies kumarsi ylvään vakaasti. »Hänen
korkeutensa antaa minulle kaikki talonsa luottamustoimet.»
»Te viiksiniekka hölmö, täällä Bathissa ei ole viittä säätyhenkilöä,
jotka suostuisivat puhumaan teidän kanssanne sanaakaan —»
»Ei, herra, ei seuraparaadissa. Mutta moni sentään tulee luokseni
pelaamaan. Senvuoksi, että pelaan aina, yöllä tai päivällä, kun vain
joku haluaa, ja senvuoksi, että olen aina rehellinen, herra.»
»Te kelvoton raukka! Jokainen ihminen tietää, että te tulette
Englantiin Ranskan lähettilään parturina. Kuka säätyhenkilö teitä
kuuntelisi! Kuka teitä uskoisi?»
»Kaikki, herra. Ettekö luule minun ottaneen huomioon yritykseni
epäonnistumisen mahdollisuuksia?»
»Mitä vielä!»
»Eikö herra tahdo istua jälleen?» Beaucaire kumarsi kevyesti. »Kas
niin. Meidän ei sovi väsyttää itseämme nyt ennen lady Malbourne'in
suuria kutsuja. Haha! Ja sinä, Jean Victor, ja te muut, menkää halliin.
Vartioi ovea François. No niin, nyt voimme puhua. Herra, ajatelkaa
selkeästi ja kylmästi. Ja kuulkaa nyt tarkoin. Minä puhun lyhyesti.
Minä olen tunnettu täysin rehelliseksi. Peluriksiko? Niinpä niin,
mutta rehelliseksi, aina rehelliseksi. Jokainen sanoo sen. Eikö totta?
Ajatelkaa sitä. Ja — onko ehkä joskus hänen korkeutensa korviin tullut,
että kaikki eivät usko hänen pelaavan ihan kunniallisesti? Haha! Eikö
sitä sanottu melkein suoraan vuosi sitten, kun hän pelasi loordi
Tappingfordin kanssa kahvilassa —»
»Te kurja skandaalikiskuri!» huudahti herttua, »minä —»
»Rauhoittukaa, herra!» sanoi ranskalainen. »On halpamaista häväistä
voimatonta vangitsijaa. Voiko hän syytää solvauksen takaisin omaan
uhriinsa? Ajatelkaa, mitä sanon. On totta, että minua ei tunnusteta
seurapiirissä, että täällä käyvät ystäväni eivät esitä minua
naisilleen, että herra Nash on ajanut minut ulos. Mutta kuitenkin!
Enkö ole tunnettu rehelliseksi ja kunnialliseksi pelaajaksi, ja
eikö minua uskota, juuri minua, kun kohotan ääneni ja syytän teitä
julkisesti siitä, mitä nyt jo kuiskaillaan salassa? Ajatelkaa sitä.
Te olette aatelismies, ja aina on joitakin hylkyjä, jotka eivät teitä
hylkää. Mutta ainoastaan ne pysyvät sitten puolellanne. Tahdotteko,
että puhun asiasta? Ja Ranskasta voitte huoleti pysyä poissa, herra.
Minä olen tosin luopunut herra de Mirepoix'n palveluksesta, mutta hän
kuulee minua kyllä ja tietää, että en milloinkaan valehtele. Ainoakaan
gentlemanni ei pelaa teidän kanssanne, kun tulette Pariisiin.»
Englantilaisen kalpeille huulille ilmestyi punaisia pilkkuja. »Paljonko
tahdotte?» kysyi hän.
Beaucaire'in hilpeä nauru helähti huoneessa.
»Teillä on luullakseni seitsemänsataa puntaa. Voitte pitää ne, herra.
Minkävuoksi tulee niin suuri herra pelaamaan herra Beaucaire'in kanssa?
Kun ei kukaan muu halua pelata hänen kanssaan — hän kun ei kykene
maksamaan. Haha! Senvuoksi tulee hän vaatimattoman herra Beaucaire'in
luo. Rahoja, haha! Mitä minä rahoilla teen?»
Hänen armonsa Winterset synkistyi, ja hänen kasvonsa vääntyivät. Hän
tuijotti vastustajaansa ja murisi hiljaa itsekseen.
»Rahojako? Huh!» sähisi pieni pelaaja. »Ei, ei, ei! Asia on vain se,
että hänen korkeudellaan herttualla, vaikka onkin rutiköyhä ja hiukan
huonossa maineessa, kuitenkin on _pääsy mihin tahansa_ — ellen minä —
Haha! No, herra?»
»Haa! Rohkenetteko ajatellakaan pakottaa _minua_ —».
Beaucaire kieritti pitkää, kapeaa viiksenpäätä valkoisella
etusormellaan, Sitten hän lausui: »Herra ja minä menemme tänä iltana
lady Malbourne'in tanssiaisiin — teidän korkeutenne ja minä.»
»Se on rietasta röyhkeyttä!» ärjäisi englantilainen.
»Istukaa rauhassa! Siinä kaikki. Me menemme sinne yhdessä.»
»Ei ikinä.»
»Tänä iltana. Minä olen tehnyt suunnitelmani. Kaikki on järjestetty.»
Hän vaikeni ja sanoi sitten vakavasti: »Teidän tulee esittää minut lady
Mary Carlislelle.»
Toinen nauroi pilkallisesti.
»Ja lady Mary Carlisle on kaikista naisista maan päällä ensimmäinen,
joka pitäisi itse paholaista parempana kuin sukuperätöntä miestä —
parturia.»
»Kaikki on järjestetty. Älkää pelätkö, kukaan ei epäile herran
vierasta. Te otatte minut mukaanne tänä iltana —•»
»En.»
»Varmasti. Ja sitten — sitten on minulla pääsy. Pyydänkö liikoja! Sehän
on vain pieni palvelus, ja minä en koskaan kuiskaa, en edes henkäise,
että — te ymmärrätte, minä olen ainiaaksi vaiti herralle sattuneesta
vahingosta.»
»_Teilläkö_ olisi _pääsy_!» ilkkui toinen. »Te voitte mennä väentupaan
tanssimaan piikojen kanssa. Vaikka tahtoisinkin, niin en voisi
viedä teitä Bathin seurapiiriin. Kaikki naisten, niin nuorten kuin
vanhojenkin, isät, veljet ja ihailijat haastaisivat minut taisteluun.
Ja teidät ajettaisiin ulos lady Malbourne'in salongista viisi minuuttia
sen jälkeen, kun olisitte tullut sisään.»
»Ei, ei, ei!»
»Joka toinen Bathin gentlemanni on pelannut täällä. Ettekö usko,
että he tuntisivat teidät, hullu mies? Te olette voittanut tuhansia
Bantisonilta, Rakellilta, Guilfordilta ja Townbrake'iltâ. Ne antaisivat
ratsurenkiensä ruoskia teitä, ja hyvin olisittekin sen ansainnut. Tekö
puhuttelisitte lady Mary Carlislea? Jopa jotakin! Te! Mutta hänkin
tuntisi teidät, pöllö, vaikka voisittekin välttää muita. Hän seisoi
aivan lähellä teitä, kun Nash ajoi teidät ulos salongistaan.»
Beaucaire punastui hiukan.
»Ettekö luule minun nähneen häntä?» kysyi hän.
»Luuletteko te, että alhaissyntyistä suvaittaisiin senvuoksi, että
Winterset esittää hänet — uskotteko, että Bath vastaanottaa parturin?»
»Saanko huomauttaa teille erästä seikkaa, herra?» lausui nuori mies
iloisesti. »Minä olen jättänyt sen ammatin.»
»Moukka!»
»Minä olen nyt kunniallinen mies.»
»Hyi!»
»Älykäs mies», jatkoi nuori ranskalainen, »ja hyvinkasvatettu mies.
Eikö totta? Oletteko koskaan nähnyt minua juovuksissa tai raakana
tai kuinka sanoisin — _porvarimaisena_? Saisitteko hävetä vieraanne
esiintymistä? Ette koskaan. Ja minun ulkonäköni — näytänkö minä rahvaan
pojalta? Enpä tietenkään. Enkö voi verrata pukuani ja makuani teidän
kanssanne? Haha! olkaa huoleti! Haha! Ja tänä iltana minä puhelen lady
Mary Carlislen kanssa.»
»Järjettömyyttä!» herttuan suuttumus muuttui ivaksi. »'Lady Mary
Carlisle, saanko kunnian esittää teille markiisi de Mirepoix'n
parturin?' niinhän se oli?»
»Ei, hyvä herra», nauroi nuori mies. »Ei aivan. Teille ei tapahdu
pienintäkään vahinkoa. Minä uhraan viikseni — ja otan pois tämänkin
kamalan, mustan peruukin ja esiinnyn omissa hiuksissani. Katsokaa
tänne!» Puhuessaan tempasi hän raskaan kiharakasan päästään, ja
hänen oma tukkansa, joka oli ollut sykkyrällä suuren peruukin alla,
hulmahti alas harteille ja kimmelsi kuin kulta kynttilänvalossa. Hän
taivutti päätään taapäin ja ravisti tukan pois kasvoiltaan. »Kun se
on käherretty, olen muuttunut. Kukaan ei voi tuntea minua. Sen saatte
nähdä. Ettekö nyt ymmärrä, kuinka vähää teiltä pyydän? Ei kukaan tule
tuntemaan 'herra Beaucaire'ia' tai 'Viktoria'. Haha! Kaikki on hyvin
suunniteltu. Teillä ei ole mitään pelkäämistä.»
»Kirottu mies», sanoi herttua, »luuletteko minun suostuvan raahaamaan
teitä mukanani niin kauan kuin teitä huvittaa?»
»Te erehdytte. Ei. Kaikki, mitä teiltä vaa — mitä teiltä pyydän, on
vain tämä ainoa ilta. Enempää en tarvitse. _Sitten_ en enää tarvitse
teitä, herra.»
»Pitäkää varanne — sitten!» mutisi englantilainen alentuvasti.
»Voitettu!» huudahti Beaucaire ja taputti iloisesti käsiään. »Voitettu
täksi iltaa! No se on järkevää. Minä olen kyllä valmis kaikkeen —
sitten. Eihän voi vaatia liikoja teidän kärsivällisyydeltänne. Onhan
aivan luonnollista, että te koetatte kostaa minulle sen ilkeän ansan,
jonka niin katalasti teille viritin. Minä tulen joskus tämän illan
jälkeen kohtaamaan joitakin ounaita ystäviänne. Eikö totta? Minun
täytyy koettaa pysyä rohkeana.» Hän loi herttuaan omituisen katseen.
»Herra haluaa ehkä tietää, minkävuoksi olen toimeenpannut tämän
tragedian, minkävuoksi olin niin epäkohtelias, että otin herran kiinni?»
Hänen armonsa Winterset vastasi kylmällä katseella. Ylhäisen
aatelismiehen suonet tykkivät jo tyynemmin. Katse ei ollut enää niin
raivoisa ja terävä. Tasainen, luonteva puna palasi hänen kasvoilleen
eikä hänen äänensä enää ollut niin käheä. Hän alkoi kyetä malttamaan
mieltänsä. »Alhaisilla on aina halu päästä hienoston pariin.»
»Ei, ei, ei!» Ranskalainen nauroi. »Sitä se ei ole. Enkö minä jo ole
muka 'hieno mies'? Minultahan puuttuu vain nimeä ja syntyperää. Te,
herra, saatte antaa minulle ne. Haha! Minusta tuli aatelismies tästä
illasta alkaen. 'Viktor', parturi, on tuomittu kuolemaan. Hänen
kaulansa katkaistaan hänen omalla partaveitsellään. 'Herra Beaucaire'
—» Nuori mies hypähti ylös, tarttui mustaan peruukkiin, pisti sen
pöydällä olevaan nopparasiaan ja nakkasi tämän vinhasti ovesta ulos.
»'Herra Beaucaire' tukahdutetaan omaan nopparasiaansa. Mikähän Fenix
tuosta tuhka-astiasta noussee? Mikä suuri etu minulle onkaan kaikkien
muiden arvohenkilöiden rinnalla, jotka vain ovat syntyneet arvoonsa!
Minä voin valita omani. Ei, valitkaa te minun puolestani, herra.
Teettekö minusta ritarin, kreivin, vicomte'in, markiisin — vai minkä?
Eikö mitään niistä! Voinko ilman herran onnittelua olla mitään,
mitä hän itse ei ole? En toki! Minusta tulee herttua, sanokaamme
Chateaurien'in herttua. Haha! Ymmärrättehän? Te olette säätyveljeni.»
Beaucaire otti pari siroa askelta ja heilautti kättään kohteliaasti
herttualle ikäänkuin olisi kutsunut tätä tulemaan mukaan hänen
korkeaan aatelisarvoonsa. Englantilainen seisoi odottavana, tyyni ja
tuima katse jo hiukan oveloituvana. Beaucaire pysähtyi äkkiä. »Mutta
minähän unohdan ikäni. Minä olen kolmenkolmatta ikäinen», sanoi hän
huoaten. »Iloitsen hartaasti päästessäni itse ylimyksen arvoon. Se on
tuntunut minusta liian suurenmoiselta, ja olen aina luullut olevani
sellaisesta kunnianhimosta vapaa. Luulin, että oopperan kuuntelu
riittäisi, että en tuntisi halua laulaa mukana. Herra, minä sanon
teille erään salaisuuden: naiset teidän maassanne ovat hyvin erilaisia
kuin meillä. Mademoiselle'ia voi ihailla, englantilaista ladyä täytyy
jumaloida. Meidän naisillamme on — nuoruuden kauneutta, teikäläiset
ovat komeita vielä kolmikymmenvuotiaina. Meikäläiset ovat kukkasia,
teikäläiset tähtiä! Nähkää, minä kavallan itseni, minä olen niin huono
patriootti. Ja näiden tähtien joukossa on yksi — ah, on yksi — johon
ranskalaisparka kurjasta kolkastaan on kiinnittänyt huomiota, sinnekin
tunsi hän sen hehkun lämpöä!» Beaucaire kääntyi ikkunaan ja katsoi
pimeään. Hän ei nähnyt kaupungista tuikkivia valoja. Kun hän taas
kääntyi, oli hän melkein unohtanut vankinsa. Muita näkyjä väikkyi hänen
mielessään.
»Ah, mikä sädeloisto!» huudahti hän. »Ne, jotka asuvat pilvien
päällä, tahtovat näyttää haluavansa, että maa olisi onnellinen,
hymyilevät ja luovat tämän ladyn. Kultakutrinen taivaan enkeli ja
kuitenkin metsästyksen Diana! Minä näen hänen kiitävän ohitseni
suurella ratsullaan. Hän koskettaa sormillaan hevosen harjaa. Minä
lahjon ratsupojan saadakseni nuo harjajouhet. Minulla on ne täällä
veljeni kuvan ohella. Oo, _te_, te nauratte minulle tietenkin! Mitä te
ymmärrätte! Se oli kaikki, mitä saatoin saada. Mutta minä olen kuullut
hänen korkeutensa yrityksistä pelastaa omaisuuttaan. Mutta se ei
onnistu. Se ei ole oikea tie — tämä perintöosa menee hänen nenänsä ohi.
Herra, te ja minä! Te voitte nauraa! Taistelu on alkanut ja _minun_
aloitteestani. Suuri askel on astuttu: aina tähän päivään saakka
ei teillä ollut mitään kukistettavaa, huomisesta alkaen on teillä
ranskalainen ylimys — oma suojattinne — voitettavana. Ja te häviätte,
kun luulette taistelua helpoksi, ja kun ette ymmärrä mitään, ette niin
hölynpölyä, jumalaisesta. Kuinka voisittekaan mitään ymmärtää? Teillä
ei ole sitä vaistoa. Naisen sydän on teille kirjoittamaton lehti.
Te ette tiedä mitään niistä värähdyksistä, jotka siinä liikkuvat.
On erinäisiä sanoja, jotka on tehty yksinomaan lady Maryä varten —
_bellissima_, tenhoava, _glorieuse_! Oo, kuinka minun katseeni seurasi
häntä. Minua surettaa, kun näen hänen ympärillään teidän nuoria
kapteenejanne, aatelismiehiänne, lörpöttäjiä ja teikareita — haha! —
ja minun täytyy seistä kaukana syrjässä! Minua surettaa, että saatan
ihailla häntä vain kaukaa! Se on outoa, mutta olen melkein huudahtanut
ihastuksesta, kun olen nähnyt hänen toiseen mieheen luomansa katseen.
Se oli niin kaunis, niin lempeä. Niin säteilevät olivat hänen silmänsä
ja niin hymyilevät hänen huulensa. Ah, kuinka jumalaista keimailua!
Katse toiselle, oo, niin monelle toiselle, ja kerran ruusu teille,
herra, kun minulle ei suotu onnea olla edes multaa hänen pienen
kenkänsä alla! Mutta _tänä iltana_, herra — haha! — tänä iltana, herra,
te ja minä, kaksi ruhtinasta, Wintersetin herttua ja Chateaurien'in
herttua — haha! Ymmärrättekö! Me menemme käsi kädessä noihin
tanssiaisiin, ja minä saan sellaisen katseen, minä! Ehkäpä ruusunkin.
_Minä_! Nyt alkaa jo olla kiire. Mutta vain kymmenen minuuttia vielä,
herra. Pyydän anteeksi, että odotutan teitä sillä välin, kun käyn
viereisessä huoneessa teloittamassa viikseni — se on ainoa murhani
tänä iltana — ja pukeutumassa valkoiseen atlaspukuun. Haha! Minä
tulen olemaan muhkea herra. François, lähetä Louis luokseni ja Viktor
tilaamaan kahdet vaunut, herralle ja minulle. Me menemme tänä iltana
ylhäisön pitoihin!»