herättänyt hänen mielenkiintoaan. Se oli uusi surkeus lisää kaikkien
niiden surkeuksien lisäksi, joita yhteiskuntaelämä on täynnä. Ei
siinä ole mitään kummastelemista muille kuin niille, jotka ovat
elämän alastomuudelta turvassa. Ja pikku tyttö, joka varhaisesta
kokemuksesta tunsi taistelun jokapäiväisestä leivästä -- (Jumala ei
anna sitä ilmaiseksi) -- paljasti porvarisystävälleen murhaavan sodan,
jota köyhiä ihmisiä ja varsinkin naisia vastaan salakavalasti ja
ilman aselepoa käydään rauhan valheen alla. Hän ei kuitenkaan puhunut
siitä paljoa, peläten surettavansa Pierreä: nähdessään kertomustensa
järkyttävän vaikutuksen hän tunsi myötätuntoisuutta Pierren ylemmyyttä
kohtaan. Niinkuin useimmat naiset ei Lucekaan tuntenut erinäisiä elämän
rumuuksia kohtaan sitä ruumiillista ja henkistä inhoa, joka pöyristytti
nuorukaista. Hänessä ei ollut mitään kapinallista. Pahemmissa oloissa
olisi hän voinut ilman inhoa ottaa suorittaakseen inhoittavia tehtäviä
ja eritä niistä tyynenä ja siistinä ilman vastenmielisyyttä. Sitä hän
ei voinut enää nyt tultuaan tuntemaan Pierren, sillä hänen rakkautensa
oli syövyttänyt häneen ystävänsä maun ja inhon; mutta se ei ollut
hänen perusluontonsa. Hän oli tyyntä ja hymyilevää, ei ensinkään
synkkäluontoista rotua. Alakuloisuus, elämän erinäiset rajuilmat eivät
olleet hänen alaansa. Elämä on mikä se on. Suhtautukaamme siihen sen
mukaan! Se olisi voinut olla pahempi. Aina, ja varsinkin sodan jälkeen
epävarmaksi tuntemansa toimeentulokeinojen oikullisuus oli opettanut
Lucen olemaan huolehtimatta huomisesta. Lisätkää, että tälle vapaalle
pikku ranskattarelle oli kaikki ennaltahuolehtiminen haudantakaisesta
elämästä vierasta. Elämä riitti hänelle. Lucen mielestä se oli
suloista; mutta se riippui langasta ja sen langan katkeamiseen
tarvitaan niin vähän, että ei tosiaankaan kannata ruveta huolestumaan
tapahtuuko se huomenna. Silmäni, juokaa päivää, jossa te juuri nyt
kylvette! Mitä sen jälkeen tulleekin, sydämeni, antaudu luottavaisesti
hetken virran vietäviin!... Kun ei voi tehdä toisin!... Ja nyt kun
rakastetaan, eikö se ole ihanaa? Luce tiesi hyvin, että se ei ollut
pitkäaikaista. Mutta eipä hänen elämänsäkään ollut pitkäaikaista...
Hän oli aivan toisenlainen kuin se nuorukainen, joka häntä rakasti ja
jota hän rakasti, hellä, palava ja hermostunut, onnellinen ja onneton,
joka nautti, joka kärsi aina liioitellen, joka antautui, joka teki
pystyn aina hurjasti, ja joka oli hänelle rakas juuri senvuoksi,
että hän oli niin toisenmoinen. Mutta molemmille oli yhteistä mykkä
tahto olla näkemättä tulevaisuutta: tytölle kohtaloonsa alistumista
lirittävän katuojan huolettomuudesta; pojalle paheksumiskiihkosta,
jonka vuoksi hän syöksyy nykyisyyden kuiluun eikä tahdo enää palata.
10.
Vanhempi veli oli palannut muutamien päivien lomalle. Jo ensimmäisenä
iltana havaitsi hän perheen ilmapiirissä jotakin muuttuneen. Mitä? Hän
ei osannut sanoa, mutta se häntä oudostutti. Vaistolla on tuntosarvia,
jotka matkan päästä vainuavat, ennenkuin tietoisuus on voinut koskettaa
esinettä. Ja itserakkauden tuntosarvet ovat hienoimmat. Philippen
tuntosarvet toimivat, etsivät ja hämmästyivät: niiltä puuttui jotakin...
Olihan hänellä läheinen piirinsä, joka osoitti hänelle kunnioitustaan
niinkuin ennenkin -- tarkkaavainen kuulijakunta, jolle hän
säästeliäästi anneskeli kertomuksiansa -- vanhempansa, jotka peittivät
hänet hellään ihailuunsa -- nuorempi veljensä?... Seis! Hänhän juuri
puuttuikin nimihuudosta.
Hän oli tosin läsnä, mutta ei häärännyt ison veljen ympärillä; ei
kärkkynyt, kuten tavallista, hänen luottamustansa, jonka kieltäminen
toista juuri huvitti. Säälittävä itserakkaus! Philippe, joka
edellisinä kertoina näytteli nuoremman veljensä kiihkeiden kyselyjen
suhteen jonkinlaista suojelevaa ja pilkallista ylimielisyyttä, oli
loukkaantunut, kun toinen ei niitä tällä kertaa tehnyt. Ja rupesi
koettamaan houkutella niitä esille: kävi puheliaammaksi ja katsoi
Pierreä ikäänkuin antaakseen tämän tuntea, että hänen kertomuksensa
olivat vartavasten tälle kerrottuja. Ennen oli Pierre ilosta hytisten
lennosta kaapannut hänelle nakatun pallin. Mutta hän jätti tyynesti
Philippen leikittelemään sillä yksin, jos halutti. Philippe yritti
loukkaantuneena ivaa. Sen sijaan että Pierre olisi hämmentynyt, vastasi
hän säyseästi samalla välinpitämättömällä sävyllä. Philippe yritti
väitellä, innostui, saarnasi. Muutamien minuuttien kuluttua huomasi hän
saarnaavansa yksin. Pierre antoi hänen puhua ikäänkuin olisi tahtonut
sanoa:
-- Käy päälle, ystäväni! Jos se sinua huvittaa! Jatka! Minä kuuntelen...
Pieni ylimielinen hymy!... Osat olivat vaihtuneet.
Philippe vaikeni nöyryytettynä ja alkoi tarkkaavammin seurata nuorta
veljeä, joka ei enää hänestä välittänyt. Kuinka suuresti muuttunut hän
oli! Vanhemmat, jotka näkivät hänet joka päivä, eivät olleet huomanneet
mitään; mutta Philippen tarkat ja päälle päätteeksi mustasukkaiset
silmät huomasivat muutaman kuukauden eron jälkeen ilmeisen muutoksen.
Pierre näytti olevan onnellinen, raukea, huumaantunut, untelo,
ihmisistä välinpitämätön, asioita huomaamaton, tuntui uinuvan suloisen
unelman ilmakehässä, niinkuin nuori tyttö. Ja Philippe huomasi, ettei
hän ollut enää mitään nuoren veljen ajatuksissa.
Kun hän oli yhtä tottunut erittelemään kuin tekemään huomioita, oli
hän nopeasti voittanut harminsa ja luopunut pilanteosta. Työntäen
syrjään itserakkautensa seurasi hän mielenkiinnolla Pierreä ja etsi
hänessä tapahtuneen muutoksen salaisuutta. Hän olisi tahtonut pyytää
nuorukaisen luottamusta, mutta pyytelyihin hän ei ollut tottunut; ja
muutoin ei pikkuveli näyttänyt tuntevan mitään tarvetta etsiä uskottua;
huolettoman ja pilkallisen välinpitämättömänä näki hän Philippen
kömpelösti ponnistelevan tullakseen hänelle avuksi; ja kädet taskuissa,
hymyillen, mieli muualla, jotakin säveltä vihellellen, vastaili hän
ylimalkaisesti, välittämättä oikein kuulla mitä kysyttiin -- ja meni
sitten äkkiä omille teilleen. Hyvää yötä! Ja oli hävinnyt. Livahtanut
käsistä. -- Ja Philippe tunsi nyt, niinkuin hylätty rakastaja,
kadottamansa sydämen arvon ja joutui salaisuuden vetovoiman pauloihin.
Sattuma antoi hänelle arvoituksen avaimen. Kun hän illalla palasi
Montparnassen bulevardia pitkin, huomasi hän varjossa Pierren ja Lucen.
Hän pelkäsi heidän nähneen hänet. Mutta he eivät pitäneet suurta lukua
siitä, mitä ympärillä oli. Kiinteästi toisissaan kiinni, Pierre pitäen
kainalossaan Lucen käsivartta ja kädessään hänen kättään sormet sormien
lomassa kävelivät he verkalleen, olennossaan Eroksen ja Psyken ahnas
ja saita hellyys. Heidän katseidensa syleily valoi heidät yhdeksi kuin
vaha. Nojautuneena erästä puuta vasten näki Philippe heidän kulkevan,
pysähtyvän, jatkavan, häviävän yöhön. Ja hänen sydämensä oli täynnä
sääliä noita kahta lasta kohtaan. Hän ajatteli:
-- Minun elämäni on uhrattu. Olkoon! Mutta väärin on ottaa vielä
noidenkin. Jos edes voisin omallani maksaa heidän onnensa!
Seuraavana päivänä huomasi Pierre hajamielisyydestään huolimatta
epämääräisesti eikä suinkaan heti, vaan vasta harkinnan jälkeen,
veljensä herttaisen sävyn hänen suhteensa. Ja puoliksi valveilla
näki hän Philippen silmissä hyvyyttä, jota hän ei ollut enää tuntea.
Philippe katsoi häntä niin selkeästi, että Pierre luuli tämän katseen
häntä tutkivan ja riensi kömpelösti työntämään luukkua salaisuutensa
eteen. Mutta Philippe hymyili, nousi ja, pannen kätensä hänen olalleen,
ehdotti että lähtisivät kävelemään. Pierre ei voinut vastustaa tätä
uutta luottamusta, jota hänelle tarjottiin; ja he lähtivät yhdessä
läheiseen Luxembourgiin. Iso veli piti edelleen kättään nuoremman
olalla; ja tämä tunsi itsensä ylpeäksi veljellisyyden palautumisesta.
Hän puheli vapaasti. He juttelivat vilkkaasti henkisistä asioista,
luvuistaan, mietteistään ihmisistä, uusista kokemuksistaan, kaikesta --
paitsi siitä, jota molemmat ajattelivat. Se oli kuin äänetön sopimus.
He olivat onnellisia tuntiessaan olevansa taas niin likeisiä, salaisuus
välillänsä. Kesken puheluansa ajatteli Pierre:
-- Tietääkö hän?... Mutta kuinka hän voisi tietää?...
Philippe katseli häntä hymyillen. Pierre pysähtyi kesken lausetta ja
kysyi:
-- Mikä sinun on?
-- Ei mikään. Minä katselen sinua. Ja olen tyytyväinen.
He puristivat toistensa kättä. Kotiin palatessa lausui Philippe:
-- Ja sinä olet onnellinen?
Pierre vain nyökäytti päätään myöntävästi.
-- Olet oikeassa, poikani. Onni on ihanaa. Nauti sitä minunkin
puolestani...
Ollakseen häntä surettamatta karttoi Philippe kotona olonsa aikana
viitata Pierren ikäluokan läheiseen rintamalle-vientiin. Mutta
lähtöpäivänään ei hän malttanut olla lausumatta huolestumistaan
nuorukaisen joutumisesta koettelemuksiin, joita hän ei paljoa tuntenut.
Nuoren rakastavaisen otsalla näkyi tuskin varjoakaan. Hän rypisti
hiukan kulmiaan, siristi silmiään ikäänkuin karkoittaakseen ikävän
ajatuksen ja sanoi:
-- Joutavia!... Siihen on vielä aikaa!... Kuka tietää?
-- Se tiedetään kyllä liiankin hyvin! sanoi Philippe.
-- Joka tapauksessa tiedän minä, sanoi Pierre, kiusaantuneena, kun
toinen vastusti, että kun siellä olen, niin minä puolestani en tapa.
Ja Philippe vastaansanomatta hymyili vain surullisesti, tietäen että
lauman taipumaton voima masensi yksilöt tahtonsa alaisiksi.
11.
Maaliskuu oli menossa, valoa kesti kauemmin ja ensimmäiset lintujen
laulut kuuluivat. Mutta päivien valoisuuden suurenemisen ohella
suureni sodan kaamea roihu. Ilma oli kevään ja maanmullistuksen
odotuksesta kuumeinen. Julman jyrinän kuultiin suurentuvan, miljoonien,
kuukausmääriä juoksuhautoihin kasattujen ja niistä hyökyaaltona
yli Ile-de-Francen ja vanhan Pariisin syöksymään valmistautuvien
vihollisten aseiden kalskahtelevan. Kauhistavia kertomuksia kulki
vitsauksen edellä: uskomatonta huhua kaasun muodossa ilmaan
levitettävästä myrkystä, jonka sanottiin kaatavan maahan ja kuolettavan
kaikki niinkuin Peeleusvuoren tukahduttava sauhu. Ja lentokoneiden
yhä likempää tapahtuvat hyökkäilyt ylläpitivät harkitusti Pariisin
hermostuneisuutta.
Pierre ja Luce eivät yhäkään tahtoneet tietää mitään siitä, mikä heitä
ympäröi; mutta kuume, jota he tietämättään hengittivät tässä uhan
painamassa ilmassa, kiihoitti kaipuuta, joka piili heidän nuorteissa
ruumiissaan. Pitkät sotavuodet olivat Euroopassa edistäneet siveellistä
höltymistä, joka valtasi häveliäimmätkin. Eikä näillä kahdella lapsella
kummallakaan ollut uskonnollista vakaumusta. Mutta heitä suojeli heidän
sydämensä hienotunteisuus, heidän vaistomainen häveliäisyytensä.
Salaisesti olivat he kuitenkin päättäneet kumpikin antautua toisilleen,
ennenkuin ihmisten sokea julmuus heidät erottaisi. He eivät vielä
olleet sanoneet sitä toisilleen. Tänä iltana he sen sanoivat.
Kerran tai kahdesti viikossa jäi Lucen äiti tehtaaseen yötyöhön.
Näinä öinä nukkui Luce, jotta ei jäisi yksin autioon asuntoonsa,
Pariisissa erään ystävättärensä luona. Häntä ei vartioitu. Molemmat
rakastavaiset käyttivät hyväkseen tätä vapautta viettääkseen osan
iltaa yhdessä; ja joskus söivät he vaatimattoman illallisen eräässä
pienessä ravintolassa. Tänä iltana maaliskuun puolivälissä kuulivat he
lähdettyään ravintolasta hälyytysmerkkejä. He riensivät läheisimpään
suojapaikkaan, niinkuin rankkasateessa, ja huvittelivat itseään jonkun
aikaa tekemällä huomioita satunnaisista kumppaneistaan. Mutta kun vaara
näytti kaukaiselta tai ohimenneeltä, vaikka hyökkäystä ei vielä ollut
ilmoitettu päättyneeksi, lähtivät Pierre ja Luce, jotka eivät tahtoneet
viipyä kovin myöhään, kävelemään iloisesti jutellen. He kulkivat
erästä vanhaa ja ahdasta katua lähellä Saint-Sulpicea. He olivat
juuri kulkeneet erään ajoportin kohdalla odottavan ajurin ohi, joka
torkkui samoin kuin hevonenkin. He olivat noin kahdenkymmenen askeleen
päässä toisella katukäytävällä, kun kaikki heidän ympärillään tärisi:
punainen huikaisu, ukkosen jyrinä, tiilinpalasten ja lasisirpaleiden
raekuuro. Erään talon syvennyksessä, joka teki terävän mutkan katuun,
painautuivat he seinää vasten toisiinsa kietoutuneina. Räjähdyksen
valossa olivat he nähneet toistensa rakkautta ja säikähdystä täynnä
olevat silmät. Ja pimeyden palattua rukoili Lucen ääni:
-- Ei! Minä en tahdo vielä!...
Ja Pierre tunsi huulillaan intohimoiset huulet ja hampaat. He jäivät
värjöttämään kadun pimeyteen. Muutamien askelten päässä hääräsi
taloista tulleita ihmisiä murskaantuneiden ajopelien säpäleiden
keskessä nostaen ylös kuolevan kuskin; he kulkivat aivan heidän
ohitseen kantaen onnetonta, jonka veri tippui, Luce ja Pierre seisoivat
kivettyneinä, niin kiinteästi toisiinsa kietoutuneina, että kun he
jälleen tulivat tajuihinsa, tuntui heistä kuin he olisivat syleilleet
toisiaan alastomina. He irroittivat toisiinsa kaivautuneet kädet ja
huulet, jotka joivat rakastettua olentoa kuin juuret. Ja molemmat
alkoivat väristä.
-- Mennään pois! sanoi Luce, pyhän väristyksen vallassa.
Hän veti Pierreä tulemaan.
-- Luce, ethän anna minun lähteä tästä elämästä, ennenkuin...?
-- Hyvä Jumala! sanoi Luce puristaen hänen käsivarttaan, se ajatus
olisi pahempi kuin kuolema.
-- Rakkaani, sanoivat kumpikin.
He olivat uudelleen pysähtyneet.
-- Milloin olen minä sinun? sanoi Pierre.
(Hän ei olisi uskaltanut kysyä: "Milloin olet sinä minun?")
Luce huomasi sen ja oli siitä liikutettu.
-- Ihana mies! sanoi hän... Pian! Eihän meillä ole kiirettä! Sinä et
voi haluta sitä hartaammin kuin minä haluan... Ollaan vielä näin vähän
aikaa... Se on kaunista!... Tämä kuu vielä loppuun saakka!...
-- Pääsiäiseenkö asti? kysyi Pierre. (Pääsiäinen tuli tänä vuonna
maaliskuun viimeisenä päivänä.)
-- Niin, Ylösnousemuksen päivään.
-- Ah! sanoi Pierre, ennen ylösnousemista on kuolema....
-- Hiljaa! sanoi Luce sulkien kädellään hänen suunsa.
He irtautuivat.
-- Nyt on meidän kihlajaisemme, sanoi Pierre. Toisiinsa nojaten
verkalleen astellen varjossa he itkivät hellyydestä. Maa heidän
jalkainsa alla narskui lasinsirpaleista ja katukäytävä oli veressä.
Heidän rakkautensa ympärillä lymysi kuolema ja yö. Mutta heidän
päidensä päällä, korkealla ahtaan kadun mustien muurien yläpuolella
tykytti, niinkuin taikalyhdyn liekki, taivaan povesta erään tähden
sydän...
Ja katso! Kellot alkavat soida, valot syttyvät jälleen, ja kadut
vilkastuvat! Ilma on vapaa vihollisista. Pariisi hengittää. Kuolema on
paennut.
12.
Oli Palmusunnuntain aatto. He tapasivat toisensa joka päivä
määräaikoina eivätkä koettaneetkaan piileksiä. Heillä ei ollut mitään
tilitettävää maailmalle. He olivat siinä kiinni niin hienoilla,
niin helposti katkeavilla langoilla! -- Kahta päivää ennen oli
saksalaisten suuri rynnistys alkanut. Lähes sadan kilometrin
levyisenä vyörysi aalto. Yhtämittaiset järkytykset värisyttivät
kaupunkia: -- Courneuven räjähdys, joka oli tuntunut Pariisissa kuin
maanjäristys; lakkaamattomat hälyytykset, jotka keskeyttivät unen ja
kuluttivat hermoja. Ja tänä lauantai-aamuna heräsivät kaikki, jotka
yön levottomuuden vuoksi olivat voineet sulkea silmänsä vasta sangen
myöhään, sen kaukana piilevän kanuunan jyrinään, joka Sommen toiselta
puolelta, ikäänkuin toisesta planeetasta hapuillen syöksi kuolemaa. --
Ensimmäisten räjähdysten aikana, joiden arveltiin johtuneen lentäjien
palauksesta, oli riennetty kellareihin; mutta kauan kestävä vaara
tulee tavaksi, johon elämä mukautuu; saattaapa melkein löytää siitä
viehätystäkin, kun sama uhka on kaikilla eikä vaara ylen suuri. Muuten,
oli kaunis ilma, oli sääli elävänä haudata itsensä: aamupäivällä oltiin
yleisesti ulkosalla; ja kadut, puistot, kahviloiden parvekkeet olivat
säteilevän, lämpöisen iltapäivän aikana saaneet kuin juhlaleiman.
Pierre ja Luce olivat valinneet tämän iltapäivän mennäkseen kauas
joukosta, Chavillen puistoon. He olivat eläneet jo kymmenen päivää
kiihtyneessä tyyneydessä. Syvä rauha sydämessä ja hermot väristen. Kun
seisoo pienellä saarella, jonka ympärillä pauhaa kuohuva koski, niin
sekä näön että kuulon huumaus alkaa viedä. Mutta silmäripset kiinni,
kädet korvilla, kun oven eteen on pantu salpa, tuntuu äkkiä mielen
pohjalla hiljaisuus, hivelevä hiljaisuus, kesän iäinen päivä, missä
näkymätön Riemu, tuo salalintu, laulaa lauluansa, sulaa ja raikasta
kuin puron solina. Oi Riemu! tenhon laulaja, onnen kanteleen soittaja!
Minä tiedän hyvin, että riittää rako ripsien välissä tai että sormeni
hetkeksi lakkaa painamasta korvaa, jotta kosken kuohu ja kohu palajaa.
Heiverö salpa! Tietäessään sen niin heiveröksi yltyy vain Riemu, jonka
tiedän uhatuksi. Rauha ja hiljaisuuskin saavat kiihkeän sävyn!...
Saavuttuaan metsään he kulkivat käsi kädessä. Kevään ensimmäiset
päivät ovat uutta viiniä, joka nousee päähän. Nuori päivä juovuttaa
puhtaiden rypäleidensä mehulla. Valo asuu vielä lehdettömien puiden
yllä; ja alastomien oksien läpi huumaa ja uuvuttaa taivaan sininen
silmä järjen... He yrittivät tuskin vaihtaa muutamaakaan sanaa. Heidän
kielensä kieltäytyi jatkamasta alettua lausetta. Heidän säärensä olivat
veltot ja kulkivat vastahakoisesti. He hoippuivat auringon ja metsän
hiljaisuuden välillä. Maa veti heitä puoleensa. Laskeutumaan pitkälleen
tielle. Antautumaan kaiken maailman valtapyörän kehän vietäviin...
He kapusivat ylös tienviertä, menivät viidakkoon ja panivat vierekkäin
pitkäkseen kahiseville lehdille, joiden välistä pisti esiin
orvokinsilmiä. Lintujen ensimmäiset liverrykset ja tykkien kaukainen
jyske sekaantuivat kylien kellojen soittoon, jotka ilmoittivat huomista
juhlaa. Autereisessa ilmassa väreili toivoa, uskoa, rakkautta,
kuolemaa. Huolimatta yksinäisyydestä puhuivat he puoliääneen. Heidän
sydämensä oli ahdistettu: onnestako? vaiko tuskasta? He eivät olisi
osanneet sitä sanoa. He olivat unelmiinsa uponneet. Luce, joka makasi
liikkumattomana pitkällään, käsivarret pitkin kylkiä, silmät auki,
miettiväisenä ja taivasta katsellen, tunsi itsessään nousevan salatun
tuskan, jota hän aamusta alkaen oli koettanut torjua tyköänsä,
ollakseen päivän riemua rumentamatta. Pierre pani päänsä Lucen
polville, hänen hameensa poimuihin, niinkuin lapsi, joka nukkuu, polvet
kyyryssä. Ja Luce hyväili äänettömästi käsillänsä lemmityisen korvia,
silmiä, nenää, huulia. Rakkaat älykkäät kädet, joilla, kuten sadun
haltiattarella, näytti olevan pieni suu joka sormen päässä! Ja Pierre,
joka oli herkkä pianonsoittaja, arvasi pienistä sormien alla kulkevista
aaltoiluista ystävättären sielussa ailahtelevat liikunnot. Hän kuuli
hänen huokaavan ennenkuin hän huokasikaan. Luce oli noussut, vartalo
eteenpäin kumarassa ja voi vahti raskaasti hengähtäen:
-- Oi, Pierre!
Pierre katsoi häneen liikutettuna.
-- Oi Pierre! Mitä me olemme?... Mitä meistä tahdotaan?... Mitä
tahdomme itse?...
Mitä meissä tapahtuu?... Tuo tykki, nuo linnut, tämä sota, tämä
rakkaus... nuo kädet, tuo ruumis, nuo silmät... Missä minä olen? ja
mitä minä olen?...
Pierre, jolle tällainen kiihtymyksen ilmaus Lucen puolelta oli outoa,
yritti ottaa hänet syliinsä. Mutta Luce työnsi pois:
-- Ei! Ei!...
Ja peittäen kasvonsa käsillään hän painoi kätensä ja kasvonsa maahan.
Pierre rukoili hämmentyneenä:
-- Luce!...
Hän pani päänsä aivan Lucen pään viereen.
-- Luce! toisti hän. Mikä sinun on?... Onko se minua vastaan?...
Luce nosti päätänsä:
-- Ei!
Ja Pierre näki kyyneleitä hänen silmissään.
-- Onko sinulla huolia?
-- On.
-- Minkävuoksi?'
-- En tiedä.
-- Sano minulle...
-- Ah! sanoi hän, minua hävettää...
-- Mikä hävettää?
-- Kaikki.
Hän vaikeni.
Aamusta alkaen oli häntä ahdistanut surullinen, kiusallinen ja
nöyryyttävä näky: hänen äitinsä, sen myrskyn hullauttamana, joka
kuohusi irstauden ja murhan tehtaiden sekamelskassa, näissä
ihmissaastan sammioissa, ei enää säilyttänyt pidättyväisyyttä. Hän
oli kotonaan pannut toimeen raivoisan mustasukkaisuuden kohtauksen
rakastajansa kanssa huolimatta siitä, että hänen tyttärensä oli
kuulemassa; ja Luce oli kuullut, että hänen äitinsä oli raskaana. Se
oli ollut hänelle kuin ruoskiminen, joka oli häntä häväissyt, joka oli
saastuttanut kaiken rakkauden, hänen rakkautensa Pierreen. Senvuoksi
oli hän, kun Pierre yritti häntä lähestyä, työntänyt hänet pois: hän
häpesi itseänsä ja Pierreä... Pierreäkö? Pierre-parka!...
Pierre jäi alalleen nöyryytettynä eikä uskaltanut hievahtaa. Luce alkoi
moittia itseään, hymyili kyyneltensä keskellä ja nojaten päänsä Pierren
polviin, sanoi:
-- Minä vuorostani!
Pierre, vielä levottomana, silitteli hänen hiuksiansa niinkuin
hyväillään kissaa. Hän kysyi hiljaa:
-- Luce, mitä se oli? Sano minulle!...
-- Ei mitään, sanoi Luce, minä olen nähnyt surullisia seikkoja.
Pierre oli liian arkatuntoinen udellakseen. Mutta Luce jatkoi hetken
kuluttua:
-- Ah! on hetkiä... jolloin hävettää, että on ihminen...
Pierreä värisytti.
-- Niin, sanoi hän.
Ja hetken vaiettuaan kääntyi hän toiseen asentoon ja sanoi hiljaa:
-- Anna anteeksi!
Luce nousi ylös äkisti, heittäytyi Pierren kaulaan ja toisti:
-- Anna sinä anteeksi minulle!
Ja he suutelivat.
Kummallakin lapsella oli tarve lohduttaa toistansa. Sitä sanoiksi
pukematta ajatteli kumpikin:
-- On toki onni, että kuollaan!... Hirvittävintä olisi tulla yhdeksi
noita ihmisiä, jotka ovat niin ylpeitä siitä, että ovat ihmisiä, että
ovat hävittäneet, huonontaneet...
Huulet huulia vastassa, silmäripset ripsiä sipaisten upottivat he
katseensa toisiinsa, hymyillen, herkkää sääliä täynnä. Eivätkä
kyllästyneet tähän jumalaiseen tunnelmaan, joka on rakkauden puhtain
muoto. Vihdoin irtautuivat he mietelmiinsä; ja Luce, jälleen
seessilmäisenä, näki taivaan, uudelleen virkoavien puiden ja kukkien
nousun sulouden.
-- Kuinka tämä on kaunista! sanoi hän.
Hän ajatteli:
-- Miksikä kaikki on niin kaunista? Ja me vain niin surkeita,
keskinkertaisia, rumia!... (Niin, et sinä, rakkaani, tietenkään et
sinä!...)
Hän katsoi uudelleen Pierreä:
-- Ah! mitä minä muista välitän?
Ja, rakkauden suurenmoisessa järkeilemättömyydessä purskahti hän
nauruun, hyppäsi pystyyn, juoksi metsään ja huusi:
-- Ota kiinni!
He leikkivät kuin lapset lopun päivää. Ja kun he olivat lopen
väsyneitä, palasivat he, vitkaan kävellen, laaksoa kohti, joka oli
iltaruskoa täynnä kuin rehukoppa. Kaikki tuntui heistä uudelta, kun he
nauttivat sitä yhdellä sydämellä kahden asemesta, kahdella ruumiilla
yhden.
13.
Heitä oli koolla viisi samanikäistä nuorukaista erään kotona, viisi
nuorta opintotoveria, jotka eräänlainen älyn yhtäläisyys, ensimmäinen
ajatusten valikointi oli ryhmittänyt erilleen muista. Eikä heidän
joukossaan kuitenkaan ollut kahta, jotka olisivat ajatelleet samoin.
Neljänkymmenen miljonan ranskalaisen väitetyn yksimielisyyden katon
alla on neljäkymmentä miljonaa päätä, jotka kukin ovat omaa mieltänsä.
Ranskan ajatus on samanlainen kuin sen maakin, pikkutilojen alue.
Omalta palstaltaan toiselle koettivat nuo viisi ystävystä aidan yli
vaihtaa aatteitansa. Mutta he täten vain varmensivat ne päättävämmin
kukin itselleen. Kaikki olivat muuten vapaamielisiä, ja elleivätkään
kaikki tasavaltalaisia, niin ainakin taantumuksen, takaisin palaamisen
vihollisia.