menivät he johonkin kirkkoon; ja istuutuen siellä varovasti jonkun
kappeliosaston nurkkaan puhelivat hiljaisella äänellä elämänsä
jokapäiväisistä pikkuasioista, katsellen ikkunamaalauksia. Silloin
tällöin he sitten vaikenivat; ja heidän sielunsa, jättäen sanat (heidän
mieltänsä ei kiinnittänyt sanojen ajatus, vaan niiden elämänhenkäys,
kuin värisevien tuntosarvien salakosketus), heidän sielunsa jatkoi
toista keskustelua, vakaampaa ja syvempää. Ikkunamaalausten unelma,
pylväiden varjo, virrenveisuun hyrinä sekaantui heidän uneensa,
loihti esiin elämän surullisuuden, jonka he tahtoivat unohtaa, ja
iankaikkisuuden lohduttavan kaipuun. Juuri kun kello oli lähes
yksitoista, täytti kellertävä hämy kirkonlaivan, niinkuin pyhän
alttariastian öljy. Korkealta, sangen kaukaa sattui ikkunan tummaan
purppuraan, mustien rautapuitteiden välissä oleviin kuvioihin outoja
välähdyksiä. Yön pimeyden turvin kävi valon suku iskemässä haavaa...
Äkkiä sanoi Luce:
-- Otetaanko teidät?
Pierre ymmärsi heti, sillä hän oli hiljaisuudessa huomannut samat
salaperäiset merkit.
-- Otetaan, vastasi hän. Ei puhuta siitä.
-- Ainoastaan yksi asia. Sanokaa, milloin?
Hän sanoi:
-- Kuuden kuukauden päästä.
Luce huokasi.
Pierre sanoi:
-- Ei ajatella sitä enää. Mitä se hyödyttäisi? Luce sanoi:
-- Niin, mitäs?
He vetivät henkeä, karkoittaakseen ajatuksen. Sitten he uljaasti
(vai pitäisikö sanoa päinvastoin arkamaisesti? Ratkaiskoon, joka
tietää missä on todellinen uljuus!) pakottivat itsensä kumpikin
puhumaan muista asioista. Vahakynttilöistä, jotka huurussa
tuikkivat kuin tähdet. Alkavasta urkujen soitosta. Ohikulkevasta
kirkonvahtimestarista. Siitä, mitä oli makeisrasiassa, jota
Pierren sormet luvattomasti kopeloivat. He oikein koettivat saada
hauskuutta tyhjästä. Ei kummallekaan lapsiraukoista pälkähtänyt
päähän kaukaisintakaan ajatusta karttaa kohtaloa, joka tulisi heidät
erottamaan. Vastustaa sotaa, uhmata kansan kulkua: yhtä hyvin nostaisi
sijaltansa kirkon, jonka holvikaton alla he istuivat! Ainoa neuvo oli
unohtaa, unohtaa aina viimeiseen sekuntiin saakka toivoen pohjimmalta,
että tämä viimeinen sekunti ei tulisi koskaan. Siihen saakka olla
onnellinen.
Kulkiessaan taas ulkona jutellen veti Luce Pierreä käsivarresta
heittääkseen silmäyksen näyteikkunaan, jonka ohi he juuri olivat
menneet. Jalkinekauppa. Pierre näki hänen katseensa hellästi hyväilevän
erästä paria hienosta nahasta tehtyjä korkeavartisia nauhakenkiä.
-- Sirot! sanoi Pierre.
Luce vahvisti.
-- Kuin rakkaus!
Pierre nauroi tätä vertailua, ja Luce nauroi myöskin.
-- Eivätkö ne olisi liian suuret?
-- Ei, aivan sopivat.
-- Mitähän, jos ne siis ostaisi?
Luce puristi hänen käsivarttaan ja veti häntä pois, ettei rupeaisi
semmoista ajattelemaan.
-- Jos rikkait' oltaisiin. (Hyräillen laulua: _Hei nunna,
tanssikaamme..._) Mutta ne ei ole meitä varten!
-- Miksei? Hyvinhän Tuhkimuksen jalkaan sopi kultakenkä.
-- Siihen aikaan oli vielä haltiattaria.
-- Tähän aikaan on aina rakastavaisia.
Luce hyräili:
-- Ei, ei, ei näin, mun ystäväin!
-- Miksei, kun kerran olemme ystäviä?
-- Juuripa sen vuoksi.
-- Senkö vuoksi?
-- Niin, sillä ystävältä ei voi mitään ottaa.
-- Viholliseltako sitten?
-- Ennemmin joltakin vieraalta, esimerkiksi kauppiaaltani, jos se
saituri antaisi hiukan etumaksua!
-- Mutta, Luce, tottahan minulla on oikeus, jos tahdon, tilata teiltä
joku maalaus!
Luce seisahtui purskahtaen nauramaan.
-- Jaa tekö, maalausta minulta? Ystävä parka, mitä te sillä tekisitte?
Se on teille jo sangen ansiokasta, että olette niitä katsonut. Minä
tiedän hyvin, että ne ovat kelvottomia. Ne vain tarttuisivat teidän
kurkkuunne.
-- Ei ensinkään. Niissä on sangen sieviä joukossa. Ja entä jos ne ovat
minun makuni mukaisia?
-- Jopas nyt maku muuttui eilisestä.
-- Eikö ole sallittua muuttaa makua?
-- Ei, kun ollaan ystäviä.
-- Luce, maalatkaa minun kuvani!
-- Ohoh, vai hänen kuvansa!
-- Ei, ihan vakavasti. Tottahan minä sentään olen yhtä hyvä kuin ne
murjaanit...
Luce puristi hänen käsivarttaan ja huudahti harkitsematta:
-- Rakas!
-- Mitä te sanoitte?
-- En mitään.
-- Minäpä kuulin hyvin.
-- Pitäkää sitten tietonanne!
-- En, enpäs pidä. Annan kaksin kerroin takaisin... Rakas!... Rakas!...
Te teette minun kuvani, teettehän! Onko sovittu?
-- Onko teillä valokuvaa?
-- Ei, ei minulla ole.
-- No, miten sitten ajattelette? Enhän minä toki voi maalata teitä
kadulla.
-- Tehän sanoitte minulle, että te olette kotonanne yksin melkein
kaiket päivät.
-- Niin olen, niinä päivinä, joina äiti on tehtaassa... Mutta minä en
uskalla...
-- Pelkäättekö, että meidät nähdään?
-- En, en sitä. Meillä ei ole naapureita.
-- No mutta, mitä sitten pelkäätte?
Luce ei vastannut.
He olivat saapuneet raitiovaunun pysäkille. Vaikka siinä oli heidän
ympärillään muitakin odottajia, he tuskin niitä huomasivat, sumu kun
edelleen eristi pikku parimme. Luce kaihti Pierren katsetta. Pierre
tarttui hänen molempiin käsiinsä ja sanoi hellästi:
-- Rakas kulta, älkää pelätkö...
Luce avasi silmänsä, ja he katsoivat toisiaan. Heidän katseensa olivat
vilpittömät.
-- Minä luotan, sanoi Luce.
Ja hän sulki silmänsä. Hän tunsi olevansa Pierrelle pyhä. He laskivat
kätensä irti. Vaunu saapui. Pierre katsoi Luceen kysyvästi.
-- Minä päivänä? kysyi hän.
-- Keskiviikkona, vastasi Luce. Tulkaa noin kahden aikaan...
Lähdön hetkellä hän sai takaisin hilpeän hymynsä ja kuiskasi Pierren
korvaan:
-- Ja tuokaa valokuvanne yhtäkaikki. En ole kyllin varma maalatakseni
ilman valokuvaa... No, no, tiedänhän, että teillä niitä on, senkin
vekkuli!
8.
Malakoffin takana. Kuoppaista tietä autiossa seudussa, ympärillä
epäilyttävää aluetta, missä lankkuaitausten sisällä on lumppurien
hökkeleitä. Harmaana ja himmeänä nukkuu taivas pitkin pituuttaan maan
päällä, jonka laihat kupeet huuruavat sumua. Ilma on kohmeinen. Talo
helppo löytää: tällä puolen tietä niitä on vain kolme. Viimeinen
kolmesta; vastapäätä ei ole naapuria. Se on yksikerroksinen,
edustalla pieni aidattu piha, siinä pari kolme vaivaista pensasta ja
kyökkipuutarhantapainen, kaikki lumen alla.
Pierre oli tullut aivan hiljaa: lumi vaimensi hänen askeleensa. Mutta
eteisen uutimet liikahtivat; ja kun hän saapui ovelle, aukeni se, ja
Luce seisoi kynnyksellä. Eteisen puolihämärässä tervehtivät he toisiaan
käheänpuoleisella äänellä; ja Luce saattoi vieraansa seuraavaan,
ruokahuoneen vieressä olevaan kamariin. Täällä hän työskentelee; hänen
maalaustelineensä on asetettu ikkunan lähelle. Aluksi he eivät tiedä
mitä sanoa: he ovat ennakolta liian paljon ajatelleet tätä kohtausta;
sanoista, jotka he ovat valmistaneet, ei ainoakaan tahdo tulla ulos;
ja he puhuvat puolikuiskaten, vaikka talossa ei ole yhtään muuta
ihmistä. -- Juuripa sen vuoksi. He jäävät istumaan pitkän matkan
päähän toisistaan, käsivarret jäykkinä; Pierre ei ole edes kääntänyt
palttoonkauluriaan alas. He puhuvat ilman kylmyydestä ja raitiovaunun
kulkuajoista. He ovat onnettomia tuntiessaan itsensä näin noloiksi.
Vihdoin yrittää sitten Luce kysyä, onko Pierre tuonut valokuvia
mukanaan; ja tuskin on Pierre ehtinyt kaivaa ne esille taskustaan, niin
vilkastuvat molemmat. Nämä kuvat ovat välittäjiä, joiden päiden päitse
puhutaan; ei olla enää ihan yksin; on silmiä, jotka teitä katsovat,
eivätkä kuitenkaan häiritse. Pierren mieleen oli johtunut hyvä
ajatus (sitä en sano pienimmälläkään pilkalla) ottaa mukaansa kaikki
valokuvansa kolmivuotiaasta alkaen; niiden joukossa oli yksi, jossa hän
vielä oli kolttu yllä. Luce nauroi huvitettuna; hän puheli valokuvalle
lystillisiä lapsensanoja. Onko mitään suloisempaa naiselle, kuin
nähdä rakastettunsa kuva, kun tämä on ollut vielä ihan pikkuruinen?
Hän viihdyttää sitä mielessään, hän antaa sille rintaa; eipä paljoa
puutu, ettei hän kuvittele sitä itse kantaneensa! Ja sitten (hän ei ole
houkka), onhan niin mukavaa puhua pienelle, mitä ei voi sanoa suurelle.
Kun Pierre kysyy, mikä valokuva hänen mielestään on paras, vastaa Luce
empimättä:
-- Tämä herttainen pikkumies...
Kuinka vakaa hän on jo! Melkein vakaampi kuin nykyinen! Mutta jos
Luce uskaltaisi (ja senpä hän juuri uskaltaa) vertauksen vuoksi
katsoa nykyistä Pierreä, niin näkisi hän tämän silmissä lapsellisen
antautumisen ja ilon ilmeen, jota ei ole lapsessa: sillä lapsen,
tuon pienen, lasikuvun alle pannun porvarispojan, silmät ovat kuin
häkkiin suljetun linnun, joilta puuttuu valoa; ja valo on tullut,
eikö totta, Luce?... Pierre pyytää vuorostaan nähdä Lucen valokuvia.
Tämä näyttää kuusivuotiaan tytön, jolla on suuri hiuspalmikko ja joka
pitää sylissään pientä koiraa; ja kun hän näkee kuvansa, johtuu hänen
mieleensä leikkisä ajatus, ettei hän rakastanut vähempää silloinkaan
eikä toisella tavalla; kaiken sydämensä antoi silloiselle Pierrellensä,
koiralleen; oikeastaan kuitenkin oli se annettu nykyiselle Pierrelle,
hänen tulemistaan odottaessa. Hän näytti myöskin kolme- neljätoista
vuotiaan pikkuneidin, joka keikisti kaulaansa keimeällä ja hiukan
vaateliaalla tavalla; onneksi oli siinä sentään huultenpielessä pieni
veitikkamainen hymynväre, joka näytti tahtovan sanoa:
-- Enhän minä näin tosissani ole; minä vain olen ollakseni...
He olivat kokonaan unohtaneet kömpelyytensä nyt.
Luce ryhtyi luonnostamaan kuvaa. Kun Pierre ei saanut hievahtaa eikä
puhua, kuin huulilla hymisten, ylläpiti Luce yksin melkein koko
keskustelun. Hänen vaistonsa käski häntä pelkäämään hiljaisuutta.
Ja, niinkuin usein sattuu vilpittömille ihmisille, kun he joutuvat
puhumaan hiukan pitemmälti, tuli hän sivumennen maininneeksi omastaan
ja omaistensa elämästä arkaluontoisia seikkoja, joita hänen ei suinkaan
ollut tarkoitus kertoa. Hämmästyen kuuli hän itsensä yhä puhuvan; mutta
ei ollut peräytymisen varaa; jo Pierren äänettömyys oli kuin kallas,
jonka vierrettä virta vietti...
Hän kertoi lapsuudestaan maaseudulla. Hän oli Tourainesta.
Hänen äitinsä, varakkaasta hyvästä porvarisperheestä, oli
rakastunut arentimiehen poikaan, joka oli kansakoulunopettaja.
Porvarisperhe vastusti avioliittoa, mutta molemmat rakastavaiset
olivat taipumattomia; nuori tyttö odotti, kunnes tuli lailliseen
ikään voidakseen vanhemmilleen kirjallisesti ilmoittaa
avioliittoaikomuksensa. Omaiset eivät, avioliiton jälkeen, enää
tahtoneet häntä tuntea. Nuori pari eli muutamia vuosia rakkaudessa
ja puutteessa. Mies rasittui; ja niin tuli sairaus. Rohkeana otti
vaimo hartioilleen tämänkin taakan; teki työtä kahden edestä. Hänen
loukattuun ylpeyteensä piintyneet sukulaisensa eivät tehneet mitään
häntä auttaakseen. Muutamia kuukausia ennen sodan alkua oli sairas
kuollut. Eivätkä kaksin jääneet naiset olleet yrittäneet yhteyteen
äidin suvun kanssa. Se olisi suostunut vastaanottamaan orpotytön, jos
hän olisi suostunut ehtoihin, jotka olisivat merkinneet anteeksipyyntöä
äidin menettelystä. Mutta suku saa odottaa! Ennen vaikka syödään kiviä!
Pierre kummasteli näiden porvarissukulaisten sydämen kovuutta. Luce ei
nähnyt siinä mitään tavatonta.
-- Ettekö te usko, että semmoisia ihmisiä on paljonkin? Ei ilkeitä. Ei,
minä olen varma että isovanhempani eivät ole ilkeitä, vaan että heidän
on ollut vaikeaa olla meille sanomatta: tulkaa takaisin! Mutta se olisi
liiaksi nöyryyttänyt heidän itserakkauttaan. Ja niissä ihmisissä ei
ole muuta suurta kuin se. Se on väkevämpi kuin kaikki muu. Kun heille
on tehty vääryyttä, ei siinä ole ainoastaan se vääryys, joka heille on
tehty, vaan siinä on itse _Vääryys_: sillä muut ovat väärässä ja he
ovat oikeassa. Ja olematta ilkeitä -- (ei, todellakaan, he eivät ole
ilkeitä) -- antaisivat he teidän kuolla viereensä vitkaan kiduttavaan
tuleen, ennenkuin myöntäisivät, että he eivät ole oikeassa. Oo, he
eivät ole ainoat. Niitä on paljon muita!... Sanokaa, erehdynkö? Eivätkö
ne ole semmoisia?
Ja Pierre mietti. Ja oli liikutettu. Sillä hän ajatteli:
-- Ovat. Semmoisia ne ovat.
Hän näki äkkiä, nuoren tytön näkemyksen avulla, sen sydämen köyhyyden,
sen aution hedelmättömyyden, joka vallitsee siinä porvarisluokassa,
johon hän kuului. Kuiva ja kulutettu maa, joka vähitellen on juonut
elämän kaikki mehut eikä niitä enää uudista, niinkuin ne Aasian
seudut, joissa hedelmöittävät virrat ovat pisara pisaralta uponneet
siementymättömän hiekan alle. Niitäkin, joita he luulevat rakastavansa,
rakastavat he vain itsekkäästi; uhraavat ne itsekkyydelleen,
itsepäiselle ylpeydelleen, ahtaalle ja umpikujaiselle ymmärryksellensä.
Pierre ajatteli masentuvin mielin vanhempiansa ja itseänsä. Hän
vaikeni. Kamarin ikkunat tärisivät kaukaisesta kanuunanjyrinästä. Ja
Pierre ajatteli niitä, jotka kaatuivat, ja sanoi katkerasti:
-- Ja tuokin on niiden tekoa.
Niin, noiden kanuunain tänne kuuluvaan jyrinään, maailman sotaan,
tähän summattomaan onnettomuudenkohtaukseen -- oli tämän turha- ja
vähämielisen porvariston sydämen kuivuus ja epäinhimillisyys suureksi
osaksi syyllinen. Ja nyt (ja se oli oikein) ei tämä irtipäästetty
hirviö pysähtyisi, ennenkuin se on sen nielaissut.
Ja Luce sanoi:
-- Se on oikein.
Sillä hän seurasi aavistamattaan Pierren ajatusta. Pierre värisi
kaikuna:
-- Niin, se on oikein, sanoi hän, oikein, kaikki mitä tulleekin. Tämä
maailma oli liian vanha, sen täytyi, sen täytyy kuolla.
Ja Luce vahvisti painaen päänsä alas, murheellisena:
-- Niin täytyy.
Synkeitä, kohtalon kouristamia lapsia, joiden nuoret, huolen
raskauttamat päät kantoivat näin kaamean lohduttomia ajatuksia...
Huoneessa alkoi olla hämärä. Eikä ollut juuri lämmin. Kädet
kohmettuneina lopetti Luce työnsä, jota hän ei sallinut Pierren
nähdä. He astuivat ikkunan ääreen ja katselivat synkkään lakeuteen ja
metsäisille kummuille laskeutuvaa iltaa. Sinervät metsät muodostivat
puoliympyrän vihreällä, kalvasta ruskoa kajastavalla taivaalla.
Oli kuin olisi tuntunut Puvis de Chavannesin henkeä. Muudan Lucen
luonteva huomautus osoitti, että hän osasi lukea tätä salaperäistä
sopusuhtaisuutta. Pierre sitä melkein hätkähti. Luce ei siitä
oudostunut, vaan sanoi, että mille ei löydäkään ilmaisukeinoja, sen voi
kuitenkin tuntea. Jos hän maalasikin huonosti, ei se ollut kokonaan
hänen syynsä. Ehkäpä väärästä säästäväisyydestä oli hän jättänyt
täydentämättä kouluutuksensa taideakatemiassa. Muuten ainoastaan
köyhyys oli saattanut hänet maalaamaan. Miksikä muuten maalata ilman
sisäistä täytymystä. Eikö Pierrekin katsonut, että melkein kaikki
taiteilijat tekevät työtänsä ilman todellista pakkoa, turhuudesta, vain
jotakin tehdäkseen tai kun alussa luulevat täytymykseksi eivätkä sitten
tahdo tunnustaa erehtyneensä? Taiteilijaksi ei pitäisi ruveta muutoin
kuin jos ei voi pitää sisässään mitä tuntee, kun sitä on liikaa. Mutta
hänellä, sanoi Luce, oli sitä juuri riittävästi yhtä varten. Hän
oikaisi:
-- Ei, kahta varten.
(Kun Pierre oli nyrpistänyt naamaansa.)
Taivaan kaunis kultakajaste himmeni. Autio seutu verhoutui jälleen
synkeään asuunsa. Pierre kysyi Lucelta, eikö hän pelännyt tässä
yksinäisyydessä.
-- En.
-- Silloinkaan kun palaatte myöhään?
-- Ei täällä ole vaaraa. Apaashit eivät tule tänne. Heillä on
totuntatapansa. He ovat myöskin porvareita. Ja sitten meillä on tuolla
naapurina vanha lumppu-ukko ja hänen koiransa. Ja yleensä, minä en
pelkää. Oo, en minä sitä kersku! Ei siinä ole minulla mitään ansiota.
En minä ole urhoollinen. Mutta en ole vielä vain sattunut kohtaamaan
todellista pelkoa. Ehkäpä sen kohdatessani olisin suurikin pelkuri.
Tietääkö kukaan koskaan, mikä hän on?
-- Minä tiedän ainakin, mikä te olette, sanoi Pierre.
-- Ah, se on paljoa helpompaa. Tiedän minäkin... mikä te olette.
Toisesta tietää aina paremmin.
Illan kostea kylmyys tunkeutui suljetun ikkunan läpi. Pierreä hiukan
vilutti. Luce, joka heti huomasi sen hänen niskastaan, riensi
valmistamaan kupin suklaata, jonka hän lämmitti väkiviinalampullaan.
He söivät välipalan. Luce oli äidillisesti levittänyt saalinsa Pierren
hartioille; ja Pierre antoi sen tapahtua, niinkuin kissa, joka nauttii
peitteen lämpimyydestä. Heidän ajatustensa kulku johti heidät uudelleen
Lucen keskeyttämään kertomukseen. Pierre sanoi:
-- Kun te molemmat olette niin yksinäisiä, äitinne ja te, niin mahdatte
olla syvälti toisiinne kiintyneitä?
-- Niin, sanoi Luce. Niin oltiin.
-- _Oltiin_? toisti Pierre.
-- Oo, me rakastamme toisiamme vieläkin, sanoi Luce, vähän hämillään
vahingossa livahtaneesta sanasta. (Miksikä tulikin hän aina sanoneeksi
Pierrelle enemmän kuin aikoi? Ja kuitenkaan Pierre ei kysynyt, ei
rohjennut kysyä. Mutta Luce näki, että hänen sydämensä kysyi. Ja
tuntuu niin hyvältä olla avomielinen, kun ei ole koskaan ennen voinut
olla. Talon hiljaisuus, huoneen puolihämärä edistivät vielä hänen
antautumistaan.) Hän sanoi:
-- Eihän koskaan tiedä mitä tapahtuu, sellaisia ovat olleet nämä neljä
viime vuotta. Kaikki on muuttunut.
-- Tahdotteko sanoa, että äitinne tai te olette muuttuneet.
-- Kaikki, toisti Luce.
-- Missä suhteessa?
-- Ei voi sanoa. Tuntee kaikkialla, että suhteet läheistenkään ihmisten
kesken, perheissäkään, eivät enää ole samat. Ei ole enää varma mistään,
täytyy aamulla sanoa: "mitähän illalla nähnen? Tuntenenko sitä enää?"
On kuin laudan päällä vedessä kumoonmenossa.
-- Mitä sitten on tapahtunut?
-- En tiedä, sanoi Luce, en osaa selittää. Mutta se on tullut sodan
jälkeen, On jotakin ilmassa.
Kaikki on sekaisin. Omaisetkin, jotka eivät voineet tulla toimeen ilman
toisiansa, menevät erilleen, kukin taholleen. Ja jokainen juoksee kuin
juopuneena nenä jälkiä haistaen.
-- Mihin sitten?
-- En tiedä. Eivätkä luullakseni hekään. Mihin sattuma ja halu vie.
Vaimot ottavat rakastajia. Miehet jättävät vaimonsa. Kunnollisetkin
ihmiset, jotka yleensä näyttivät tyyniltä ja vakaantuneilta! Kaikkialla
kuulee puhuttavan eronneista pariskunnista. Sama on vanhempain ja
lasten laita. Äitini...
Hän pysähtyi, mutta jatkoi sitten:
-- Äidillä on oma elämänsä.
Hän pysähtyi vielä:
-- Oo, sehän on luonnollista! Hän on vielä nuori, ja äitiparalla ei ole
ollut paljoa onnea: hän ei ole kuluttanut lemmenvaraansa. Hänellä on
oikeus rakentaa itselleen jälleen elämää.
Pierre kysyi:
-- Meneekö hän uusiin naimisiin?
Luce pudisti päätään. Ei tiedä varmaan.
Pierre ei rohjennut udella.
-- Hän rakastaa minua kyllä kuitenkin. Mutta olo ei ole enää niinkuin
ennen. Nyt voidaan tulla toimeen ilman minua... Äiti parka! Hän
masentuisi, jos tietäisi, ettei hänen rakkautensa minuun enää ole hänen
sydämessään ensimmäinen! Hän ei milloinkaan siihen sopeutuisi...
Kuinka omituista elämä on!
Luce hymyili lempeästi, suruisasti ja taas kuin pilkallisesti. Pierre
pani hellästi kätensä hänen pöytään nojaavien kättensä päälle ja istui
liikahtamatta.
-- Me ihmisparat, sanoi hän.
Luce virkkoi hetken kuluttua:
-- Ollaan me tyyniä!... Toisilla on kuume. Sota. Tehtaat. Riennetään.
Riennetään. Tehdä työtä, elää, nauttia...
-- Niin, sanoi Pierre, aika on lyhyt.
-- Sitä enemmän syytä olla juoksematta! sanoi Luce. Tulee liian
aikaisin perille. Kävellään hiljaa.
-- Mutta aika rientää, sanoi Pierre. Muistetaan se.
-- Minä muistan, -- muistan, sanoi Luce, tarttuen häntä käteen.
Näin he, vuorotellen hellästi ja vakavasti, keskustelivat niinkuin
vanhat hyvät ystävät, Mutta he pitivät tarkan vaarin, että pöytä aina
oli heidän välillään.
Sitten huomasivat he äkkiä, että yö oli jo tullut huoneeseen. Pierre
nousi kiireesti. Luce ei häntä pidätellyt. Lyhyt hetki oli kulunut.
He pelkäsivät sitä, mikä saattoi tulla. He sanoivat hyvästi samalla
väkinäisyydellä, yhtä matalalla ja käheällä äänellä kuin Pierren
saapuessa. Kynnykselläkin he tuskin uskalsivat antaa toisilleen kättä.
Mutta kun ovi oli suljettu ja Pierre jo oli poistumassa puutarhasta
ja käänsi päätään ikkunaa kohti, näki hän iltaruskon viimeisessä
hämärän heijasteessa ikkunassa Lucen, joka huumaantunut ilme kasvoilla
seurasi hänen hämyssä häämöttävää menoansa. Ja palaten ikkunan luo
sovitti Pierre suunsa suljettua ikkunaruutua vasten. Huulet lasiseinän
erottamina suutelivat he toisiansa. Sitten poistui Luce kamarin
pimeyteen ja esirippu laski.
9.
Kahteen viikkoon eivät he tienneet mitään, mitä maailmassa tapahtui.
Pariisissa saatettiin vangita ja tuomita kuinka paljon tahansa.
Saksa saattoi täyttää tai jättää täyttämättä tekemänsä sitoumukset.
Hallitukset saattoivat valehdella, sanomalehdistö herjata ja armeijat
tappaa. He eivät lukeneet sanomalehtiä. He tiesivät että oli sota,
jossakin, aivan ympärillä, niinkuin on nuhakuume tai muu kulkutauti;
mutta se ei heitä liikuttanut; he eivät tahtoneet sitä ajatella.
Tänä yönä se kuitenkin muistutti itsestään heitä. He olivat jo makuulla
(he antoivat niin paljon sydämistään päivällä, että olivat illalla
väsyneitä). He kuulivat hälyytyksen, kumpikin asunnossaan, mutta eivät
nousseet ylös. He painoivat päänsä vuoteeseen peittojen alle, niinkuin
lapsi myrskyn aikana -- ei ensinkään pelosta (he olivat vannoja ettei
heille voisi mitään tapahtua), -- unelmoidakseen. Kuullessaan ilman
jyrisevän yössä ajatteli Luce:
-- Hänen sylissään olisi suloista kuulla myrskyn raivontaa!
Pierre sulki korvansa. Ettei mikään häiritsisi hänen ajatuksiaan! Hän
palautteli muistinsa näppäimistöllä mieleensä päivän laulua, hetkien
sointuvaa kulkua, ensimmäisestä minuutista alkaen kun hän oli astunut
Lucen kotiin, hänen äänensä ja liikkeidensä pienimpiä vivahduksia,
koko kuvien sarjaa, mikä hänen silmäinsä edessä oli vilahdellut --
erästä varjoa silmissä, erästä liikutuksen aaltoa ihon alla, joka
kulki kuin väre veden kalvossa, päivänsäteenä huulilla kukkinutta
hymyä ja kauniita paljaita käsivarsia vastaan nojautuvaa povea --
kaikkia kallisarvoisia siruja, joista rakkauden loihtiva mielikuvitus
koetti jälleen punoa yhtä yhtenäistä kokonaisuutta. Hän ei sallinut
ulkoa kuuluvan melun tulla sisään. Se oli häiritsevä vieras... Sotako?
Tiedän, tiedän. Tuollako se on? Odottakoon!... Ja sota odotti ovella
kärsivällisesti. Se tiesi vuoronsa tulevan. Hän tiesi sen myöskin,
senvuoksi hän ei hävennyt itsekkyyttään. Kuoleman aalto tulee
kuitenkin hänet tempaamaan. Ennakolta ei hän siis ollut sille mitään
velkaa. Ei mitään. Tulkoon kuolema määräpäivänänsä! Siihen saakka
olkoon vaiti! Ah! siihen mennessä ei hän tahtonut ainakaan menettää
mitään tästä ihmeellisestä ajasta, joka sekunti oli kultamuru, ja hän
oli saituri, joka hyväilee aarteitansa. Se on minun, minun omani.
Älkää koskeko minun rauhaani, minun rakkauteeni! Se on minun, siihen
hetkeen saakka... Ja milloin se hetki tulee? -- Ehkei tule ensinkään.
Tapahtuisiko ihme!... Miksei...?
Odottaessa jatkoi tuntien ja päivien virta vierimistään. Joka uusi
mutka vei lähemmäksi kohisevaa putousta. Maaten veneessään Pierre ja
Luce sen ymmärsivät. Mutta he eivät enää sitä pelänneet. Tämäkin jylinä
vain tuuditti heidän lemmen-uinailuansa kuin urkujen bassoääni. Kun
pyörteen kohta tulee, pannaan silmät kiinni, puristaudutaan lujemmin
yhteen, ja kaikki on lopussa yhtäkkiä. Pyörre säästi vaivan ajatella
elämää, joka olisi tai voisi olla jälkeenpäin neuvotonta tulevaisuutta.
Sillä Luce tunsi ennakolta esteet, jotka kohtaisivat Pierreä, kun
hän tahtoisi mennä hänen kanssaan naimisiin; ja Pierre uumoili niitä
myöskin, vaikka epäselvemmin. Älkäämme katsoko niin kauaksi! Pyörteen
jälkeinen elämä oli niinkuin se "toinen elämä", josta kirkossa
puhutaan. Sanotaan, että siellä toisella puolen tapaa toisensa; mutta
ei olla ihan varmoja. Yksi ainoa asia on varma: nykyisyys. Meidän
nykyisyytemme. Pysykäämme siinä tekemättä laskelmia osuudestamme
iankaikkisuudessa!