juutalainen oli omaksunut Ranskan hengen kaiken innon. Kautta koko
Euroopan omaksuivat hänen serkkunsa Israelissa, kuten hänkin,
ottoisänmaansa asian ja aatteet. Vieläpä oli heillä tapansa mukaan
taipumus liioitteluun kaikessa, minkä omaksuvat. Tämä kaunis poika,
säännöllinen ja selväpiirteinen kasvoiltaan kuin kuparipiirros, ääni ja
katse tulisena ja raskaanlaisena, oli vakuutteluissaan todistelevampi
kuin tarpeellista ja vastaansanoessaan kiihkeä. Hänen mukaansa oli
kysymys kansanvaltaisuuden ristiretkestä kansojen vapauttamiseksi ja
sodan tappamiseksi. Neljä vuotta kestänyt ihmisystävällinen teurastus
ei ollut hänen vakaumustaan muuttanut. Hän oli niitä, jotka eivät
hyväksy tosiasiain vastaväitteitä. Hänellä oli kaksinainen itsetunto:
salainen oman rotunsa, jota hän tahtoi nostattaa, ja mieskohtainen,
joka tahtoi olla oikeassa. Tahtoi sitä enemmän, kun ei ollut siitä
varma. Hänen harras idealisminsa oli suojeluksena vaateliaille, liian
kauan masennetuille vaistoille, taistelun ja uhkayritysten halulle,
joka ei ollut vähemmän harras.
Antoine Naudé oli myöskin sodan puolella. Mutta vain senvuoksi,
ettei voinut tehdä toisin. Tämä hyvä, kookas, nuori porvarispoika,
punaposkinen, tyyni ja hieno, joka hengitti lyhyeen ja sorautteli
r:äänsä keskimaakuntain herttaisella tavalla, katseli tyynesti
hymyillen ystävä Séen kaunopuheista innostusta; taikka saattoi, kun
sattui, sopivalla sanankäänteellä panna hänet nousemaan puuhun; --
mutta oli itse liian laiska kiipeämään perässä! Miksikä kiivastua myötä
tai vastaan semmoisessa, joka ei riipu meistä? Ainoastaan teatterissa
nähdään sankarillista ristiriitaa ja jaaritellaan velvollisuudesta
ja mielivallasta. Kun ei ole vara valita, tekee mitä täytyy,
jaarittelematta. Ei siinä ole sen kummempaa! Naudé ei ihmetellyt eikä
syyttänyt. Terve järki sanoi hänelle, että niin pian kuin kerran juna
on liikkeellä tai sota käymässä, täytyy seurata mukana; ei ole muuta
neuvoa. Vastuunalaisuuden etsiminen on ajan heittämistä hukkaan. Kun
minun on pakko tapella, on ihan joutavaa ajatella että olisin voinut
olla tappelematta, jos asiat olisivat olleet... niinkuin ne eivät ole
olleet!
Vastuunalaisuus! Bernard Saisset'n mielestä se juuri oli pääkysymys;
hän koetti innokkaasti selvittää tätä käärmeiden kiemuraa; tai
paremminkin heilutteli niitä päänsä päällä kuin muinainen Raivotar.
Hintelä poika, hienostunut, kiihkeä, sangen hermostunut, ylen vilkasta
aivojen herkkyyttä hehkuva, rikasta porvaristoa, vanhaa tasavaltalaista
sukua, ja joskin tämän jäseniä oli Valtion korkeimmissa viroissa,
julisti hän päinvastoin äärimmäisen kumouksellista kantaa. Hän oli
nähnyt päivän valtiaat ja heidän sakkinsa liian likeltä. Hän syytti
kaikkia hallituksia -- omaansa olletikin. Hän puhui vain kommunisteista
ja bolshevikeista; hän oli tehnyt heidän tuttavuuttaan ja veljeili
heidän kanssaan, ikäänkuin olisivat olleet lapsuudentovereita. Hän
näki parannuksen -- tietämättä juuri minkä -- ainoastaan yhteiskunnan
täydellisessä mullistuksessa. Hän vihasi sotaa; mutta hän olisi
mielellään uhrautunut luokkien sodassa -- sodassa omaa luokkaansa, omaa
itseänsä vastaan.
Neljäs joukosta, Claude Puget, otti osaa tähän sanojen peitseilyyn
kylmän ja hiukan halveksivan tarkkaavasti. Hän oli köyhää
pikkuporvaristoa; satunnainen tarkastaja, joka oli huomannut hänen
älykkäisyytensä, oli toimittanut hänet pois maaseudulta; näin
jouduttuaan ennenaikaisesti irti perheen keskuudesta eli tämä lyseon
vapaaoppilas, joka oli tottunut luottamaan vain itseensä ja elämään
itsekseen ja itseänsä varten, vain itsestään ja itseänsä varten.
Itsekkyysfilosofina, harrastaen sielun erittelyä, syventyneenä sen
katselmukseen, niinkuin suuri kerälle kääriytynyt kissa, ei häntä
toisten innostus liikuttanut. Nuo kolme keskenään erimielistä ystävää
pani hän samaan säkkiin -- he olivat "kansantajuisia". Eivätkö he
kaikki kolme alentaneet itseänsä asettumalla joukon kannalle? Totta
puhuen oli joukko itsekunkin käsityksessä erilainen. Mutta Puget'n
mielestä oli joukko, olipa se mikä joukko tahansa, aina väärässä.
Joukko oli vihollinen. Järjen tulee pysyä yksinään, ja seurata omia
ainokaisia lakejansa, ja perustaa erillään rahvaasta ja Valtiosta
ajatuksen suljettu valtakunta.
Pierre taas, istuen ikkunan ääressä, katseli hajamielisenä
ulos ja uneksi. Tavallisesti otti hän innokkaasti osaa näihin
nuorukaisväittelyihin. Mutta nyt ne olivat hänelle vain siivekkäiden
sanojen suhinaa, jota hän kuuli kaukaa, hyvin kaukaa, puolihorroksissa,
ikävystyneenä ja pilkallisena. Toiset eivät väittelynsä innossa pitkään
aikaan huomanneet hänen vaiteliaisuuttaan. Mutta lopulta Saisset, joka
oli tottunut saamaan Pierreitä kannatusta bolshevismissaan, oudostui,
kun ei kuullut hänen mitään sanovan, ja kysyi.
Pierre, äkkiä heräten, punastui, hymyili ja sanoi:
-- Mistä te puhutte?
He närkästyivät.
-- Mutta etkö sinä ole kuullut?
-- Mitä sinä sitten ajattelit? kysyi Naudé. Pierre vastasi vähän
hajamielisenä, vähän kärsimättömänä:
-- Kevättä. Se on tullut ilman teidän lupaanne. Ja menee menoansa ilman
meitä.
Kaikki nujersivat hänet halveksumisellaan.
Naudé nimitti häntä "runoilijaksi". Ja Jacques Sée "teeskentelijäksi".
Vain Puget katsoi häntä uteliaasti ja leikkisänä, kylmät silmät
sirrillään. Ja sanoi:
-- Siivekäs muurahainen!
-- Mikä? sanoi Pierre huvitettuna.
-- Varo siipiäsi! sanoi Puget. Se on lemmenlentoa. Se ei kestä kuin
hetken.
-- Enempää ei elämäkään kestä, sanoi Pierre.
14.
Pääsiäisviikolla näkivät he toisensa joka päivä. Pierre tuli
tapaamaan Lucea hänen yksinäiseen asuntoonsa. Laiha puutarha oli
heräämässä eloon. He viettivät siellä iltapäivän. He tunsivat nyt
vastenmielisyyttä Pariisia, joukkoa, elämää kohtaan. Sattuipa
että henkinen väsähtyminen piti heitä pitkän kotvan äänettöminä,
liikkumattomina, istumassa vierekkäin haluamatta hievahtaa. Outo
tunne askarrutti heitä kumpaakin. He pelkäsivät. Pelkäsivät mikäli
lähestyi päivä, jolloin heidän oli määrä toisilleen antautua --
pelkäsivät, rakkautensa ylenpalttisuudessa, sielunsa puhtaudessa, jota
elämän rumuus, julmuus, häpeällisyys kammotti, ja joka intohimon ja
alakuloisuuden huumiossa unelmoi olevansa niistä vapautettu. He eivät
siitä puhuneet mitään.
Enimmän aikansa viettivät he juttelemalla levollisesti tulevasta
asunnostaan, yhteisistä töistään, pienestä taloudestaan. He järjestivät
ennakolta asumuksensa pienimpiä yksityiskohtia myöten, huonekalut,
paperit, kunkin esineen paikan. Ja todellisena naisena liikuttui Luce
näiden rakkaiden pikkuseikkojen, jokapäiväisen elämän sisäisten ja
kodikkaiden kuvien ajattelemisesta kyyneleihin saakka. He nauttivat
tulevan kotilietensä herkänhienoja pikkuiloja... He tiesivät että
kaikesta siitä ei tulisi mitään -- Pierre synnynnäisen pessimismin
vaistosta -- Luce rakkauden ennakkonäkemyksestä, joka tiesi avion
käytännöllisesti mahdottomaksi... Sen vuoksi kiiruhtivat he sitä
nauttimaan unelmassa. Ja kumpikin salasi toiseltaan varmuutensa että se
ei tulisi olemaan muuta kuin unelmaa. Kumpikin luuli tämän salatiedon
olevan yksin hänen ja vaali hellästi toisen kuvitelmaa.
Kun he olivat tyhjentäneet mahdottoman tulevaisuuden surulliset
nautinnot, valtasi heidät väsymys, ikäänkuin olisivat eläneet. Silloin
he levähtivät istuen kuivaneessa köynnöslehtimajassa, jonka hyytynyttä
mahlaa aurinko sulatteli; ja, Pierren pää Lucen olkapäällä, kuuntelivat
unelmoiden maan virkoamista. Allaan häilyvät pilvet leikki maaliskuun
aurinko piilosilla-oloa, hymyili ja meni taas piiloon. Maassa vaihteli
säteilevä kirkkaus ja tumma varjo, niinkuin sielussa riemu ja tuska.
-- Luce, sanoi Pierre äkkiä, etkö muista?... Siitä on kauan, kauan...
Kun on oltu näin...
-- Niin, sanoi Luce, se on totta. Kaikki muistan, kaikki... Mutta,
missä oltiinkaan?
He huvittelivat arvailemalla, missä olomuodoissa he jo olivat toisensa
tunteneet. Vastako ihmisinä? Ehkä. Mutta varmaan silloin oli Pierre
tyttö ja Luce rakastaja... Lintuinako ilmassa? Lucen äiti oli sanonut
hänelle lapsena, että hän oli ollut pikkuinen villihanhi, joka oli
pudonnut sisään savupiipusta: ah! hän oli varmaankin katkaissut
siipensä!... Mutta varsinkin huvitti heitä ajatella kohdanneensa
toisensa aikuisina häälyvinä aineina, jotka tunkevat läpi, tulevat ja
menevät kuin unen tai huuman häile: valkoisina hattaroina taivaalla,
leikkivinä laineina, maahan lankeavana sateena, kastehelminä ruohossa,
voikukan höytyväkuplina, jotka tuutivat ilmassa... Mutta tuuli
hajoittaa ne. Kunpa se ei rupeaisi uudelleen puhaltamaan, ettemme
kadottaisi toisiamme koko iäisyydeksi!...
Mutta Pierre sanoi:
-- Minä en usko että milloinkaan on oltu erossa; me olimme yhdessä,
niinkuin ollaan nyt, maaten toinen toisemme vierellä; on vain nukuttu
ja nähty unta... Hetkeksi herätään... Tuskin... Minä tunnen sinun
henkäyksesi, sinun poskesi omaani vastaan... Ponnistellaan; lähennämme
huuliamme... Rauetaan takaisin uneen... Rakas kulta, minä olen tässä,
pidän sinun kättäsi, älä jätä minua!... Ei ole ihan vielä aika, kevät
näyttää vasta viluisen nenänsä päätä...
-- Niinkuin sinun, sanoi Luce.
-- Pian herätään kesän kauniiseen päivään...
-- Se tulee se kaunis kesäpäivä, sanoi Luce.
-- ... Lehmusten suloinen siimes, aurinko oksien välissä, mehiläiset
surisemassa...
-- ... Persikka säleaidalla ja sen ihana tuoksu...
-- ... Leikkuuväen lepohetki ja heidän kultaiset lyhteensä...
-- Niityllä makaavaa karjaa märehtimässä...
-- ... Ja illalla auringon laskiessa on se kuin kukkalampi, riutuvan
valon liukuessa sen pintaa pitkin...
-- ... Se tulee kaikki, sanoi Luce, kaikki mikä on hyvää ja suloista
nähdä ja omistaa, suudella, syödä, koskea, hengittää... Muu jätetään
noille, jatkoi hän viitaten kaupunkia ja sen savuja.
Hän nauroi, syleili sitten ystäväänsä, ja sanoi:
-- Se pikku duetti laulettiin hyvin! Mitä, ystäväni Pierrot?
-- Kyllä, Jessica, sanoi Pierre.
-- Pierrot raukkani, lausui taas Luce, me emme olleet oikein
luotuja tätä maailmaa varten, missä ei osata laulaa muuta kuin
_marseljeesia_!...
-- Jospa sitäkään osattaisiin laulaa! sanoi Pierre.
-- Me olemme erehtyneet asemasta, me olemme nousseet junasta liian
aikaisin.
-- Minä pelkään, sanoi Pierre, että seuraava asema olisi ollut vielä
pahempi. Etkö näe, rakkaani, sitä vahakakkua, mikä meille luvataan
tulevaisuuden yhteiskunnassa, missä ei kenelläkään ole oikeutta elää
kuin mehiläisemoa -- kuningatarta -- tai tasavaltaa varten?
-- Munia aamusta iltaan kuin kuularuisku tai hautoa aamusta iltaan
toisten munia... Kiitoksia paljon! sanoi Luce.
-- Oh, Luce, ilkimys, kuinka puhut rumasti, sanoi Pierre nauraen.
-- Niin, se on pahasti, tiedän sen. Minä en kelpaa mihinkään. Etkä
sinäkään, ystäväni. Sinä olet yhtä huonosti luotu tappamaan tai
ruhjomaan ihmisiä sodassa, kuin minä heitä ompelemaan niinkuin
hevosraukkoja, joiden vatsa on puhkaistu härkätaistelussa, jotta heitä
voitaisiin taas käyttää seuraavassa kahakassa. Me olemme hyödyttömiä,
vaarallisia olentoja, joilla on naurettava, rikollinen vaatimus elää
vain rakastaaksemme niitä, joita rakastamme, lemmityistäni, ystäviäni,
hyviä ihmisiä ja pieniä lapsia, hyvää päivänvaloa ja myöskin hyvää
valkoista leipää ja kaikkea mikä on kaunista ja maistuu hyvälle. Se
on häpeä, se on häpeä! Punastu minun puolestani, Pierrot!... Mutta me
saamme rangaistuksen! Meille ei anneta paikkaa siinä Valtion tehtaassa
ilman lepoa ja välirauhaa, jommoinen maa pian tulee olemaan... Onneksi
ei meitä silloin ole täällä!
-- Niin, mikä onni! sanoi Pierre...
"Jos tahdot, Pyhä Neitsyt, minut kuoloon
kantaa,
niin olen tyytyväinen: eihän suurempaa
voi tässä maailmassa olla kunniaa,
kuin Sua suudellen Sun huomaas sieluns'
antaa..."
-- No, on sekin tapa, rakas ystäväni!
ROMAIN ROLLAND
-- On se ainakin aito ranskalainen. Se on Ronsardin, sanoi Pierre:
"... Ja sitten, sadan vuoden päästä
vasta,
Cassandra, saada kuolla helmahas --
niin vähät mainetöistä, kunniasta..."
-- Sadan vuoden päästä! huokasi Luce, se ei ole vaikeaa!...
"Vaikk' oisin, näät, kuin Caesar, mainehikas,
niin onneks suuremmaksi sittenkin
ma aina moisen kuolon katsoisin..."
-- Kelvoton katupoika, etkö häpeä! Tämmöisenä sankarien aikana!
-- Niitä on riittävästi, sanoi Pierre. Minä tahdon mieluummin olla
pikku poika, joka rakastan, poikapahanen!
-- Pieni palleroinen, jonka huulilla on vielä maitoa minun rinnastani,
sanoi Luce häntä syleillen. Minä pidän pienokaisestani!
15.
Näiden päivien jälkeen eloon jääneet, jotka sitten saivat nähdä
onnen jyrkän käänteen, ovat epäilemättä unohtaneet sen synkän siiven
uhkaavan, raskaan suhinan, joka tuona viikkona peitti Ile-de-Francen
ja hipaisi varjollansa Pariisia. Riemu ei pidä lukua menneistä
koettelemuksista. -- Saksalaisten rynnäkkö saavutti huippukohtansa
Pääsiäismaanantain ja -keskiviikon välisenä aikana. Sommen yli oli
tultu, Bapaume, Nesle, Guiscard, Roye, Noyon, Albert vallattu.
Yksitoista sataa kanuunaa menetetty. Kuusikymmentä tuhatta vankia...
Maan kauneuden tallaamisen merkkinä kuoli Pääsiäistiistaina ihana
Debussy. Kanteleen kielet katkeavat... "Kuoleva pieni Kreikka
parka!..." Mitä jäisi siitä? Muutamia taiteellisia uurnia, muutamia
virheettömiä hautapatsaita, jotka ruoho valtaisi Hautakumpujen Tieltä.
Hävitetyn Ateenan kuolemattomat rauniot...
Pierre ja Luce näkivät, ikäänkuin kukkulan laelta, kaupunkia lähestyvän
varjon. Vielä rakkautensa säteiden kehässä odottivat he ilman pelkoa
lyhyen päivän loppua. Heitä olisi nyt kaksi yössä. Niinkuin kellojen
soitto iltarukoukseen, johtui heidän mieleensä Debussyn kauniiden
sävelten kiehtova surumielisyys, jota he olivat niin suuresti
rakastaneet. Enemmän kuin milloinkaan ennen vastasi musiikki heidän
sydäntensä tarvetta. Se oli ainoa taide, joka tuli vapautetun sielun
ääneksi, muotojen esiripun takaa.
Pääsiäistorstaina kulkivat he, Luce Pierren kainalossa ja pitäen hänen
kättään, sateen lioittamaa rautatien vartta. Tuulenpuuskat myllersivät
vettynyttä maata. He eivät huomanneet sadetta, ei tuulta, ei seudun
rumuutta eikä tien lokaa. He istahtivat erään puistikon matalalle
muurille, jonka yksi sivu oli äskettäin sortunut. Pierren sateenvarjon
alla, joka tuskin suojeli päätä ja hartioita, katseli Luce jalat
riippuen, kädet märkinä, sadevaippa kosteana, veden putoilemista. Kun
tuuli huiskutti oksia, sanoi pieni pisararykelmä: "klop! klop!" Luce
oli vaitelias, hymyilevä, kuin kirkastettu. Syvä riemu vallitsi heissä.
-- Miksikähän me niin suuresti rakastamme? sanoi Pierre.
-- Ah! Pierre, sinä et rakasta minua niin suuresti, jos kysyt miksi.
-- Minä kysyn sitä, sanoi Pierre, saadakseni sinut sanomaan sen, minkä
tiedän yhtä hyvin kuin sinä.
-- Tahdot, että sanoisin sinulle kohteliaisuuksia, sanoi Luce. Mutta
sinä petyt. Sillä vaikka sinä tiedät, miksi rakastan sinua, niin en
minä tiedä sitä itse.
-- Etkö sinä tiedä sitä? kysyi Pierre hämmästyneenä.
-- Enkä tiedä! (Hän nauroi salamyhkäisesti.) Eikä minulla ole
vähintäkään tarvetta sitä tietää. Kun kysyy itseltään jostakin asiasta
miksi, niin ei ole siitä varma tai ei asia ole hyvä. Niin pian kuin
rakastan, ei ole enää kysymys, miksi! Ei mitään missä, milloin, koska,
kuinka! Minun rakkauteni on, minun rakkauteni on. Muu olkoon, jos
tahtoo.
He suutelivat toisiaan. Sade käytti sitä hyväkseen, hiipien vinoon
menneen sateenvarjon alle hipaisemaan sormillaan heidän hiuksiansa ja
poskiansa; joivatpa he huultensakin välistä pienen kylmän pisaran.
Pierre sanoi:
-- Entä muut?
-- Ketkä muut? kysyi Luce.
-- Köyhät, vastasi Pierre. Kaikki jotka eivät ole meitä?
-- Tehkööt niinkuin me! Rakastakoot!
-- Ja olkoot rakastettuja! Luce, koko maailma ei sitä voi.
-- Voi kyllä.
-- Ei voi. Sinä et tiedä sen lahjan arvoa, minkä olet minulle antanut.
-- Antaa sydämensä rakkaudelle, huulensa rakastetulle, se on: antaa
silmänsä valolle. Se ei ole antamista, se on ottamista.
-- On sokeita.
-- Me emme heitä voi parantaa, Pierrot. Katsokaamme heidänkin
puolestaan.
Pierre oli vaiti.
-- Mitä sinä ajattelet? sanoi Luce.
-- Minä ajattelen, että tänä päivänä, ehkä kaukana meistä, ehkä
lähellä, kärsi kuoleman Se, joka tuli maan päälle parantamaan sokeita.
Luce tarttui hänen käteensä.
-- Uskotko sinä Häneen?
-- En, Luce, en usko. Mutta hän jää aina niiden ystäväksi, jotka hän
kerran on vastaanottanut pöytäänsä. Entä sinä, tunnetko sinä hänet?
-- Tuskin, vastasi Luce. Minulle ei ole siitä koskaan puhuttu. Mutta
tuntemattakin rakastan häntä... Sillä minä tiedän, että hän rakasti.
-- Ei niinkuin me.
-- Miksei? Meillä on pieni sydänparka, joka ei osaa rakastaa kuin
sinua, kultaseni. Hän, hän rakasti meitä kaikkia. Mutta se on aina
samaa rakkautta.
-- Tahdotko että menemme huomenna kirkkoon, kysyi Pierre liikutettuna,
hänen kuolemansa vuoksi... Minulle on sanottu, että Saint-Gervais'ssa
saa kuulla kaunista musiikkia...
-- Kyllä, menisin mielelläni kirkkoon sinun kanssasi sinä päivänä. Hän
ottaa meidät hyvin vastaan, olen siitä varma. Olemalla häntä lähellä on
toisiaan lähempänä.
He vaikenevat... Sataa, sataa, sataa. Sade lankeaa. Ilta laskee.
-- Tällä hetkellä huomenna, sanoi Luce, me olemme siellä.
Ilma tuli sumuiseksi. Lucea vähän värisytti.
-- Rakas, onko sinun kylmä? kysyi Pierre levottomana.
Luce nousi:
-- Ei, ei. Kaikki on minulle rakkautta. Minä rakastan kaikkea, ja
kaikki rakastaa minua. Sade rakastaa minua, tuuli rakastaa minua,
harmaa ja kylmä taivas -- ja oma pikku kullannupukkani.
16.
Taivas oli Pitkänäperjantaina yhä harmaiden huntujen peittämänä; mutta
ilma oli lauha ja tyyni. Kaduilla nähtiin kukkia, keltanarsisseja,
kultalakkoja. Pierre osti niitä muutamia ja Luce piti kädessään.
He kävelivät Orfevresin rauhaisaa rantatietä ja kulkivat puhtaan
Notre-Damen ohi. Hillittyyn valoon verhotun vanhan Pariisin viehkeys
ympäröi heitä jalolla lempeydellään. Sain-Gervais'n torilla lenteli
heidän jaloissaan kyyhkysiä. He seurasivat niitä silmillään; yksi
linnuista asettui erään kuvapatsaan pään päälle. Temppelin edustan
portailla, ollessaan sisään menossa, kääntyi Luce katsomaan taakseen ja
näki muutaman askeleen päässä keskellä joukkoa kellervätukkaisen tytön,
noin kaksitoistavuotiaan, joka molemmat käsivarret kohotettuina pään
päälle, selkä pääoveen nojaten, katseli häntä. Hänellä oli hieno ja
jotakin kirkon pientä muinaisaikaista veistokuvaa muistuttava vartalo
ja arvoituksellinen, herttainen, viisas ja hellä hymy. Luce hymyili
hänelle vastaan, näyttäen häntä Pierrelle. Mutta tytön katse suuntautui
hänen ylitsensä, ja kauhistui äkkiä. Ja peittäen kasvojansa käsillään
juoksi lapsi pois.
-- Mikä hänen on? kysyi Luce.
Mutta Pierre ei katsonut.
He astuivat sisään. Heidän päidensä yläpuolella kuhersi kyyhkynen. Se
oli viimeinen ääni ulkoa. Pariisin äänet vaikenivat. Ulkoilma unohtui.
Urkujen soitto, suuret holvit, kivien ja sävelten väliverho erotti
heidät maailmasta.
He asettuivat erääseen sivuaitioon, toisen ja kolmannen alttariosaston
väliin sisäänkäytävästä vasemmalle. He kyykistyivät erään pylvään
nurkkaukseen istuutuen sen jalustalle, muulta joukolta kätköön. Istuen
selkä kuoroon päin näkivät he kohottaessaan silmänsä alttarin harjan,
erään sivukappelin ristin ja ikkunat. Vanhat kauniit sävelet itkivät
hurskasta murhemieltä. He pitivät toisiaan kädestä, nämä kaksi pikku
pakanaa, suuren Ystävän edessä, surua soivassa kirkossa. Ja molemmat
kuiskivat matalalla äänellä yhtaikaa:
-- Suuri Ystävä,sinun edessäsi minä otan hänet. Yhdistä meidät. Sinä
näet meidän sydämemme.
Ja heidän sormensa olivat toisiinsa ristiin yhtyneinä niinkuin
punontakopan oljet. He olivat yksi liha, jonka läpi soiton aaltojen
väreet kulkivat. He alkoivat uinailla kuin samalla vuoteella.
Luce näki ajatuksissaan sen kellervätukkaisen tytön. Ja hänestä tuntui
ikäänkuin hän olisi jo viime yönä nähnyt hänet unissaan. Hän ei
saanut selville, oliko se todellakin totta, vai siirsikö hän äskeisen
näkemyksensä menneeseen uneen. Väsähtäneenä tästä ponnistuksesta antoi
hän ajatuksensa liidellä.
Pierre ajatteli menneen lyhyen elämänsä päiviä. Kiuru, joka kohoaa
sumuisesta maasta etsimään aurinkoa... Kuinka se on kaukana! Kuinka
se on korkealla! Saavuttaako hän sitä milloinkaan.... Sumu sakenee.
Ei ole enää maata, ei ole taivaita. Ja voimat murtuvat... Äkkiä, kun
kuoriholvin alla väreili eräs gregorianinen sävelsikermä, raikahti
riemuinen laulu ja sumusta sukeltaa esiin kiurun pieni kohmettunut
ruumis, joka ui auringon rannattomassa valomeressä...
Sormien puristus ilmoitti heille, että he liitelivät yhdessä. Ja he
löysivät toisensa taas kirkon varjossa kiinteästi yhteenpuristuneina
kuunnellen kauniita lauluja; heidän sydämensä, rakkautta täynnä,
koskettivat puhtaimman riemun huippuja. Ja molemmat he palavasti
toivoivat -- rukoilivat, ettei enää milloinkaan tarvitsisi laskeutua
alas.
Tällä hetkellä Luce, joka juuri oli lempeä säteilevällä katseella
suudellut rakasta kumppaniansa, -- (silmät puoliksi kiinni ja suu
puoliksi auki näytti Pierre vaipuneen onnen hurmioon ja kohotti
päätään kiitollisen riemun innossa sitä korkeinta Voimaa kohti, jota
vaistomaisesti etsitään ylhäältä) -- Luce näki säikähtäen kappelin
punaisessa ja kullatussa kuvaikkunassa kellervätukkaisen tytön, joka
oli kirkon edustalla hymyillyt. Ja kun hän mykistyi hämmästyksestä
jäätyen, näki hän uudelleen noilla oudoilla kasvoilla saman kauhun ja
säälin ilmeen.
Ja samassa silmänräpäyksessä järähti suuri pylväs, jonka juurella
he istuivat; ja koko kirkko tärisi perustuksiaan myöten. Ja Luce,
jonka sydämen lyönnit vaimensivat hänessä räjähdyksen jyrinän ja
joukon huudot, heittäytyi, ehtimättä pelästyä tai kärsiä, heittäytyi
suojellakseen ruumiillansa, niinkuin kana poikasiansa, Pierren päälle,
joka silmät kiinni hymyili onnesta. Äidillisellä liikkeellä puristi hän
kaikella voimallaan rakasta päätä poveansa vastaan, ja kyyristyen hänen
päälleen, suu hänen niskassaan, tekivät he itsensä ihan pieniksi.
Ja jykevä pylväs romahti äkkiä heidän päälleen.
Elokuussa 1918.