KAKSI RAKASTAVAISTA
Kirj.
ROMAIN ROLLAND
Ranskankielestä suomentanut
Eino Voionmaa
Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1921.
Amori
Rakkaudelle
Pacis amor deus --
Rauhan rakkaus jumala
(Propertius)
1.
Pierre hävisi maanalaiseen. Raakaa, kuumeista väkeä. Lähellä ovea
seisten, puristuneena ihmisolioita täynnä olevaa penkkiä vasten ja
hengittäen näiden suun kautta kulkenutta huonoa ilmaa katseli hän,
heitä näkemättä, mustia ja jyliseviä holveja, joita pitkin junan
kiiluvat valot liukuivat. Hänen mielessään oli sama synkkyys, sama
tuike, ankara ja väräjävä. Palttoon kaulus pystyssä, sen sisään
tukehtumassa, käsivarret pitkin ruumista ja huulet yhteenpusertuneina,
otsa nihkeänä hiestä, ja vähänväliä, kun ovi avattiin, kylmänä ilman
vedosta, koetti hän olla näkemättä, hengittämättä, ajattelematta,
koetti olla elämättä. Nuoren kahdeksantoistavuotiaan pojan sydän,
melkein lapsen vielä, oli täynnä synkeätä epätoivoa. Hänen yllään,
tämän pimeän holviverhon, tämän rotankolon yllä, jossa ihmistoukkia
kihisevä metallihirviö vilisti -- oli Pariisi, lumi, tammikuun kylmä
yö, elämän ja kuoleman painajainen, -- sota.
Sota. Siitä oli neljä vuotta, kun se oli alkanut. Se oli painanut hänen
nuorukaisikäänsä. Se oli yllättänyt hänet sinä murroskautena, jolloin
nuorukainen levottomana aistiensa heräämisestä huomaa säikähtyneenä
petomaiset, sokeat, murskaavat voimat elämässä, jonka raadeltavaksi
hän on joutunut, vaikka ei ollut pyytänyt elämään päästä. Ja jos hän
on helläluontoinen, herkkäsydäminen, hentoruumiinen, kuten Pierre,
niin tuntee hän tympäisyä, kauhua, jota hän ei uskalla tunnustaa
muille rehevän ja raatelevan luonnon tylyyden, saastan, mielettömyyden
vuoksi -- tämän viruvan emäsian vuoksi, joka syö sikiönsä. --
Jokaisessa kuusitoista-, kahdeksantoistavuotiaassa nuorukaisessa
on hiukan Hamletin sielua. Älkää vaatiko häntä ymmärtämään sotaa!
(Hyvä teille, vakaantuneet miehet!) On yllinkyllin, jos saa hänet
ymmärtämään elämää ja siihen sopeutumaan. Tavallisesti hän hautautuu
unelmiin ja taiteeseen, kunnes hän on tottunut uuteen hahmoonsa ja
kotelo on suorittanut ahdistavan kulkunsa toukasta hyönteiseksi.
Rauhaa ja ymmärtämystä hän tarvitsee näinä elämän kypsymisen utuisina
huhtikuun-päivinä! Mutta hänet etsitään piilopaikkansa perältä,
raastetaan esiin varjosta, uuden keden arimmillaan ollessa, heitetään
julmalle näkymölle, tylyyn ihmisjoukkoon, jonka hurjuus ja viha hänen
täytyy hetipaikalla omaksua, niitä ymmärtämättä ja saattamatta sovittaa.
Pierre oli ikäluokkansa, kahdeksantoista-vuotiasten lasten, mukana
kutsuntavuorossa. Kuuden kuukauden kuluttua tarvitsi isänmaa hänen
lihaansa. Sota vaati häntä. Kuusi kuukautta hengähdyksen aikaa. Kuusi
kuukautta. Jos edes voisi sen ajan olla ajattelematta! Jäädä tähän
maanalaiseen! Näkemättä enää julmaa päivänvaloa!...
Hän painautui varjoon kiitävän junan mukana ja sulki silmänsä...
Kun hän jälleen ne avasi -- oli muutaman askeleen päässä hänestä,
kahden vieraan ihmisen erottamana, nuori tyttö, joka juuri oli noussut
junaan. Aluksi ei hän nähnyt tytöstä muuta kuin hienon profiilin
hatun varjossa, vaalean suortuvan laihahkolla poskella, viehkeälle
poskipäälle sattuvan valon, nenän ja ylähuulen veikeän piirteen ja
puoliksi avoimen suun, joka vielä värisi kiireisestä juoksusta. Tyttö
astui hänen silmiensä portin kautta hänen sydämeensä, astui kokonansa,
ja portti sulkeutui. Ulkoa kuuluva melu vaikeni. Hiljaisuus. Rauha. Hän
oli siellä.
Hän ei katsahtanut Pierreen. Ei edes tiennyt vielä, että hän oli
olemassakaan. Ja oli kuitenkin hänen sisässään! Pierre piti hänen
sanatonta, sykkyräistä kuvaansa sylissään eikä uskaltanut hengittää,
pelosta että hänen henkäyksensä haihduttaisi sen...
Seuraavalla asemalla sekasortoinen tungos. Kirkuen syöksyi ihmisiä jo
täyteen vaunuun. Pierre tunsi ihmisaallon työntävän, kantavan häntä.
Holvin yllä, ylhäällä Kaupungissa ankaria pamahduksia. Juna lähti
taas. Tällä hetkellä syöksi asemanportaita alas huumaantunut mies,
joka peitti kasvojaan käsillään ja kaatui maahan. Ehti juuri nähdä,
että hänen sormiensa välistä pursui verta... Taas tunneli ja yö...
Vaunussa kauhun huutoja: "goottilaiset ovat tulleet!..." Yleisessä
jännityksessä, joka sulatti nämä yhteensulloutuneet oliot yhdeksi,
oli Pierren käsi tarttunut käteen, joka hipaisi häntä. Ja avatessaan
silmänsä näki hän, että se oli Hän.
Tyttö ei vetänyt kättään pois. Pierren sormien puristukseen
vastasivat sormet levottomina, vähän hermostuneina ja jäivät sitten
suloisina, polttavina paikalleen, hievahtamatta. Näin seisoivat he
sitten suojelevassa varjossa, kädet niinkuin kaksi samassa pesässä
hykertelevää lintua; ja heidän sydämensä veri juoksi yhtenä ainoana
virtana kätten lämmön kautta. He eivät sanoneet sanaakaan. Eivät
tehneet pienintäkään liikettä. Hänen suunsa melkein hipaisi suortuvaa
poskella ja korvan reunaa. Tyttö ei katsonut häntä. Kahden asemavälin
perästä irroitti hän itsensä Pierrestä, joka ei häntä pidättänyt, solui
tungoksen välistä ulos ja meni menoansa Pierreä näkemättä.
Tytön lähdettyä ajatteli Pierre seurata häntä... Liian myöhään. Juna
oli liikkeessä. Seuraavalla pysäkillä astui hän ulos ja nousi pinnalle.
Hän tapasi taas yöllisen ilman, muutamien lumihiutaleiden näkymättömän
hipaisun ja pelästyneen ja pelostaan huvitetun Kaupungin, jonka yllä
sangen korkealla liitelivät sotalinnut. Mutta hän ei nähnyt muuta
kuin sen, joka oli hänen sisässään; ja hän palasi kotiansa, pitäen
tuntemattoman kättä.
2.
Pierre Aubier asui vanhempainsa luona lähellä Clunyn puistikkoa.
Hänen isänsä oli virkamies; hänen kuutta vuotta vanhempi veljensä
oli ollut rintamalla sodan alusta saakka. Hyvä, porvarillinen,
aitoranskalainen perhe, herttaisia ja sävyisiä kunnon ihmisiä, jotka
eivät milloinkaan olleet uskaltaneet ajatella itse ja hyvin luultavasti
eivät edes epäilleet semmoista mahdolliseksikaan. Peräti rehellisenä,
virkansa velvollisuuksia korkeasti kunnioittavana olisi presidentti
Aubier suuttunut ja mitä suurimpana loukkauksena torjunut epäilyn,
että hänen arvosteluunsa olisi saattanut vaikuttaa muut näkökohdat
kuin oikeudenmukaisuuden ja hänen omantuntonsa ääni. Mutta hänen
omantuntonsa ääni ei ollut koskaan puhunut (tai sanoisimmeko: edes
kuiskannut) hallitusta vastaan. Se oli syntyperäisin virkahenkinen.
Se ajatteli vaihtelevasti, mutta varmasti Valtion toiminnan mukaan.
Olemassa oleva valtiovalta oli hänestä pyhitetty selviö. Hän ihaili
hartaasti entisaikojen teräksisiä luonteita, vapaita ja taipumattomia
suuria virkamiehiä; ja uskoi kukaties salassa kuuluvansa heidän
riviinsä. -- Rouva Aubier taas oli yhtä hyvä kristitty kuin hänen
puolisonsa oli hyvä tasavaltalainen. Yhtä hartaasti ja rehellisesti
kuin mies asettui valtiovallan kuuliaiseksi välineeksi kaikkea
vapautta vastaan, joka ei ollut virallinen, liitti vaimo rukouksensa,
täydellisessä sydämen puhtaudessa, niihin miesmurhan pyyntöihin,
joita sotaa varten sommittelivat Euroopan kaikissa maissa katoliset
papit, protestanttiset pastorit, rabbiinit ja poopat, tämän ajan
lehdet ja oikein ajattelevat ihmiset. -- Ja molemmat, isä ja äiti,
jumaloivat lapsiansa, tunsivat oikeina ranskalaisina heitä kohtaan vain
syvää, järkkymätöntä rakkautta, olisivat uhranneet heille kaikki ja,
tehdäkseen niinkuin muutkin, uhrasivat heidät epäröimättä. Kenelle?
Tuntemattomalle jumalalle. Kaikkina aikoina on Abraham vienyt Iisakin
polttoroviolle. Ja hänen kunnioitettu kiihkonsa on vieläkin esikuvana
kurjalle ihmiskunnalle.
Tämän kotilieden piirissä oli, niinkuin usein on laita, paljon
rakkautta, mutta avomielisyyttä ei vähääkään. Kuinka voisikaan
ajatuksia vapaasti vaihtaa, kun kukin karttaa katsoa edes omansa
pohjaan. Jos joku jotain tunteekin, niin hän tietää, että täytyy
säilyttää määrätyt uskonkappaleet; ja jos asia on arkaluontoista jo
silloinkin, kun uskonkappaleet pysyvät niille vedettyjen rajojen
sisällä (kuten, ylimalkaan, on haudantakaista koskevien laita), mitä
sanotaankaan, jos ne pyrkivät sekaantumaan elämään, sitä kerrassaan
määräämään, niinkuin maalliset ja pakolliset uskonkappaleemme tekevät!
Menkääpäs unohtamaan Isänmaan uskonkappale! Uusi uskonto taannutti
meidät Vanhaan Testamenttiin. Se ei tyytynyt huulten tunnustuksiin
ja lapsellisiin menoihin, terveydenhoidollisiin, naurettaviin, kuten
uskontunnustukseen, perjantain paastoon, sunnuntain lepoon, jotka
olivat haltioittaneet "filosofiemme" intoa niinä, aikoina, jolloin
kansa oli vapaa -- kuninkaiden alla. Se vaati kaikki, se ei tyytynyt
vähempään: ihmisen kaikkinensa, hänen ruumiinsa, hänen verensä, hänen
elämänsä ja ajatuksensa. Varsinkin hänen verensä. Meksikon aztekkien
jälkeen ei jumala milloinkaan ole ollut näin ahvattu. Olisi kovin
kohtuutonta sanoa, että uskovaiset eivät siitä kärsineet. He kärsivät,
mutta uskoivat. Voi raukat ihmisveljeni, joille kärsimyskin on
jumalaisen todistus!... Hra ja rva Aubier kärsivät samoin kuin muut ja
jumaloivat samoin kuin muut. Mutta eihän voinut vaatia nuorelta pojalta
tätä sydämen, aistien ja terveen järjen kieltämistä. Pierre olisi
tahtonut ymmärtää ainakin sen, mikä häntä ahdisti. Kuinka polttivatkaan
häntä kysymykset, joita hän ei voinut tehdä! Sillä kaikkien ensimmäinen
sana olisi ollut: "Mutta jos minä en siihen usko!" -- Jo se olisi
herjaus. -- Ei, hän ei voinut puhua. He olisivat katseellaan
ilmaisseet hämmästynyttä, paheksuvaa typertymystä, tuskaa, häpeää.
Ja kun hän oli siinä plastillisessa iässä, jolloin sielu, iholtaan
ylen ohuena, väreilee pienimmistäkin ulkoa tulevista henkäyksistä ja
niiden salakähmäisissä sormissa vapisten muovautuu, tunsi hän itsensä
ennakolta itse surulliseksi ja häpeäväksi. Ah! kuinka he kaikki
uskoivat! (Mutta uskoivatko he, kaikki?) Mitenkä he sitten tekivät?
-- Sitä ei uskaltanut kysyä. Uskottomana yksinänsä kaikkien keskessä,
jotka uskovat, on kuin vailla jotakin elintä, ehkäpä tarpeetontakin,
mutta joka kaikilla muilla on; ja punastuen peittää vajavainen
alastomuutensa toisten silmiltä.
Ainoa, joka olisi voinut ymmärtää nuoren pojan ahdistusta, oli hänen
vanhempi veljensä. Pierre tunsi Philippeä kohtaan sitä ihailua,
joka pienemmillä usein on (mutta jonka he huolellisesti salaavat)
vanhempaa kohtaan, veljeä tai sisarta, vierasta toveria, jopa joskus
hetken haihtunutta näkemystä kohtaan -- joka heidän silmissään
toteuttaa kaikki unelmat siitä, mitä he tahtoisivat olla ja mitä he
tahtoisivat rakastaa: siveää ihailua ja sekavan nykyisyyden herättämää
levottomuutta tulevaisuudesta. Iso veli oli huomannut tämän lapsellisen
ihantelun ja oli siitä maireissaan. Vielä äskettäin oli hän koettanut
lukea poikasen sydäntä ja hellävaroen sitä hänelle selittää: sillä,
vaikka hän oli rotevampi, oli hän, samoin kuin poikanenkin, sitä
hienoa laatua, joka parempain ihmisten lapsissa säilyttää hiukkasen
naisellisuutta eikä sitä punastu. Mutta sota oli tullut ja temmannut
hänet pois työstä, opinnoista, kaksikymmenvuotiaan unelmista, ja
avomielisyydestä nuoren veljen kanssa. Hän oli jättänyt kaikki ensi
hetken huumaavassa innostuksessa, niinkuin suuri hurja lintu, joka
nousee avaruuteen mahtavin ja mielettömin kuvitelmin, että hänen
nokkansa ja kyntensä tekevät lopun sodasta ja palauttavat maan päälle
rauhan valtiuden. Sittemmin oli suuri lintu pari kertaa palannut
pesään; ah! joka kerta yhä pahemmin siipisatona. Hän oli saanut tinkiä
paljon kuvitelmistaan, mutta tunsi itsensä siitä liian masentuneeksi
sitä sanoakseen. Häntä hävetti, että oli niihin uskonut. Tyhmyyttä,
ettei osannut huomata elämää semmoiseksi kuin se on! Nyt pyrki hän
kiihkeästi irtautumaan sen lumoista ja kylmästi katsomaan sitä siksi,
mikä se on. Hän ei ruoskinut vain itseänsä; hänen pettymyksensä ajoi
häntä ruoskimaan omia unelmiansa myöskin nuoren veljen sydämessä,
jossa hän näki niiden uusiutuvan. Kun Pierre, hänen ensimmäistä
kertaa palatessaan, oli sielunsa telkeämistä kuumeisena rientänyt
hänen luokseen, oli häntä heti jäätänyt vanhemman veljen vastaanotto,
herttainen tosin, kuten aina, mutta sävyssä jotakin nimettömän kitkerää
ivaa. Kysymykset, jotka pursuivat hänen huulillaan, nielaisi hän
samassa takaisin. Philippe näki niiden tulevan, mutta yhdellä sanalla
ja katseella ehkäisi ne. Parin kolmen yrityksen jälkeen luopui Pierre
kyselystä, sydän suruisena. Hän ei tuntenut enää veljeänsä.
Veli puolestaan tunsi hänet hyvin. Tunsi hänessä sen, mitä hän taannoin
itse oli ollut eikä enää voinut olla. Mutta pani hänet maksamaan
sen. Jälkeenpäin se häntä säälitti, mutta hän ei sitä näyttänyt ja
teki sen uudelleen. Molemmat kärsivät; ja väärinkäsityksestä, joka
sattuu hyvinkin usein, tämä heidän toinen toiselleen niin läheinen
kärsimyksensä, jonka olisi pitänyt heitä yhdistää, loitonsi heitä.
Ainoa ero heidän kärsimystensä välillä oli, että vanhempi tiesi sen
läheiseksi, mutta Pierre luuli olevansa kärsimyksinensä yksin, ilman
ketään, jolle voisi sen ilmaista.
Miksei hän sitten kääntynyt ikäistensä, koulutoveriensa puoleeni
Olisihan luullut näiden nuorukaisten voivan liittyä yhteen ja olla
toinen toisensa tukena. Mutta siitä ei tullut mitään. Paha sattuma piti
heitä päinvastoin erillään, hajaantuneina pieniin ryhmiin, vieläpä
näiden pikkuruisten ryhmienkin keskuudessa erillisinä ja sulkeutuneina.
Typerimmät olivat silmät kiinni sukeltaneet pää edellä sotakuulumiin.
Useimmat pidättyivät siitä eivätkä tunteneet mitään yhteisyyttä
edellisten miespolvien kanssa; he eivät missään suhteessa tunteneet
niiden intoa, toivoa ja vihaa; he katselivat tätä raivopeliä, niinkuin
raittiit ihmiset katsovat juopuneita. Mutta mitä mahtoivat he tuolle
metelille? Monet olivat perustaneet pieniä viikkolehtiä, joiden elämä
sammui ensimmäisiin numeroihin ilman puutteesta; sensuuri poisti
ilman; kaikki Ranskan ajatus oli ilmatiiviin kuvun alla. Etevimmät
nuorista miehistä tiesivät ennakolta joutuvansa laskemaan niskansa
sodan kirveen katkaistavaksi, mutta olivat liian heikkoja nousemaan
kapinaan ja liian ylpeitä ruikuttamaan. Odottaessaan teurastusvuoroansa
katselivat ja arvostelivat he hiljaisuudessa, kukin kohdaltaan,
muutamat välinpitämättömän ylenkatseellisina, enimmät ivallisina.
Halveksuvasta vastarinnasta laumakantaa vastaan olivat he heittäytyneet
jonkinlaiseen henkiseen ja taiteelliseen yksilöisyyteen, aatteelliseen
aistimusoppiin, jossa ahtaalle ajettu personallisuus vaati oikeuksiansa
ihmisten yhteistyttämistä vastaan. Mainio yhteistyttäminen, joka
näiden nuorukaisten mielestä ilmeni ainoastaan siinä, että pantiin
yhdessä nipussa murhattavaksi! Varhainen kokemus oli kuihduttanut
heidän kuvitelmiansa: he olivat nähneet, mitä nämä kuvitelmat
merkitsivät heitä vanhemmille ja että he, jotka eivät niihin uskoneet,
saivat kuitenkin ne maksaa hengellänsä. Heidän luottamuksensa oli
sammunut ikäisiinsäkin nähden, ihmisiin ylimalkaan. Tähän aikaan ei
kannattanut luottaa kehenkään! Joka päivä toi julki jonkun ajatusten,
yksityiskeskustelun ilmiannon, jonka oli tehnyt joku isänmaallinen
urkkija, jonka intoa hallitus palkitsi ja kannusti. Niinpä
nuorukaisetkaan -- pettymyksestä, halveksumisesta, varovaisuudesta,
oman ajatuksensa yksinäisyyden tunteesta -- eivät hevin ilmaisseet
ajatuksiaan toinen toisellensa.
Pierre ei voinut heidän joukostaan löytää Horatiota, jota
kahdeksantoistavuotiaat pikku Hamletit hakevat. Kun hänen ajatuksensa
poikkeaminen yleisestä mielipiteestä (tuosta portosta) häntä
kammoksutti, tunsi hän tarvetta yhtyä vapaasti oman valintansa
mukaisiin sieluihin. Hän oli liian hento voidakseen tyytyä itseensä.
Hän kärsi yleistä kärsimystä. Se musersi hänet surunsa summalla, jota
hän suurenteli: -- sillä kun ihmiskunta sitä kaikesta huolimatta
sietää, niin sillä on paksumpi nahka kuin heiveröisen nuorukaisen
herkkä iho. -- Mutta se, mitä hän ei suurennellut ja mikä sattui häneen
vielä kipeämmin kuin maailman kärsimys, oli sen typeryys.
Mitäs on kärsiä, mitä kuollakaan, kun näkee sen tarpeellisuuden. Uhri
on hyvä, kun ymmärtää minkä vuoksi. Mutta mitä järkeä on maailmalla ja
sen repelemisellä nuorukaisen mielestä? Mitenkä, jos hän on vilpitön
ja puhdas, saattaa hän ottaa osaa kiihtyneiden kansojen sekavaan
tappeluun, jotka ovat kuin typerät pässit kuilun partaalla, jonne
he kaikki kierähtävät? Olihan tie kuitenkin kyllin leveä kaikille.
Miksikä siis tämä raivo ruveta itseänsä raatelemaani Miksikä näitä
korskuvia isänmaita, näitä rosvoavia valtioita, näitä kansoja, joille
opetetaan murhaamista velvollisuudeksi! Miksikä varsinkaan ihmisten
tappamista? Miksikä pitää maailman syödä itsensä? Miksikä tämä kaamea,
hirvittävä ja koskaan loppumaton ketju, jonka jokainen rengas upottaa
hampaansa toisen niskaan, syö sen lihaa, iloitsee sen surusta ja elää
sen kuolemasta? Miksikä taistelua ja miksikä surua? Miksikä kuolemaa?
Miksikä elämää? Miksikä? Miksikä?...
Tänä iltana, kun lapsi tuli kotiin, oli miksikä vaiennut.
3.
Kaikki oli oikeastaan ennallaan. Hän oli papereita ja kirjoja täynnä
olevassa huoneessaan. Ympärillä tavallista kotiliikettä. Kadulta
ilmoitti torvensoitto, että vaaran uhka oli ohi. Portailla tyydytti
jaarittelu kellareista palaavien talonasukkaiden uteliaisuutta.
Kerrosta ylempänä käveli itsepintaisesti edestakaisin vanha naapuri,
joka yhä odotti jo kuukausimääriä sitten kadonneeksi ilmoitettua
poikaansa. -- Mutta hänen huoneessaan ei ollut enää niitä huolia, jotka
olivat jääneet sinne väijyksiin.
* * * * *
Sattuu joskus, että mielessä soi jokin soraääninen sävel; se häiritsee,
kunnes siihen liittyy toinen ja joku sattuma soinnuttaa ne yhteen,
vaikka ehkä ovat aivan vastakkaisia ja keskenään kylmän vieraita,
niinkuin vieraissakävijät, jotka eivät tunne toisiaan ja odottavat
esittelyä. Sen tapahduttua on jää murrettu ja molemmissa viriää
sopusointu. Tämän kemiallisen muutoksen hänen mielessään oli tuo arka
ja salainen kosketus aikaansaanut. Pierre ei ollut tämän muutoksen
syystä tietoinen; hän ei ajatellut sen erittelyä. Mutta hän tunsi
että ulkomaailman tavallinen tympäisy oli äkkiä haihtunut. Vihlova
päänkivistys on vaivannut teitä tuntikausia; äkkiä te huomaatte, että
se on poissa; miten se on tapahtunut? Ohimonne saattavat vielä tykyttää
sen muistosta... Pierre oli epäluuloinen tämän uuden rauhan suhteen.
Hän epäili sen vain lyhyen aselevon varjoon kätkevän hengähtämään
asettuneen vaivan julmempaa palausta. Hän tunsi jo taiteen suomat
levonhetket. Kun meidän, silmiimme tunkeutuu piirteiden ja värien
jumalainen sopusuhta, tai viulun vienosti soidessa väräjää hajaantuvien
ja kokoontuvien sävelten vaihteleva kaunis leikintä sointujen sovun
lakien mukaan, niin syntyy meissä rauha ja ailahtaa ilo. Mutta se on
säteilyä, joka tulee meille ulkopuolelta; voisi puhua auringosta, jonka
kaukainen valo tenhoaa ja nostaa meidät oman elämämme yläpuolelle.
Sitä kestää vain hetken; ja sitten me putoamme takaisin. Taide ei
milloinkaan ole muuta kuin todellisuuden ohimenevä unohdus. Pelokkaana
odotti Pierre samaa pettymystä? -- Mutta säteily olikin tällä kertaa
sisäistä. Ei kerrassaan mitään ollut unohdettu. Mutta kaikki oli
sopusoinnussa. Muistot, uudet ajatukset. Jopa esineetkin, kirjat,
paperit huoneessa saivat eloa ja herättivät mielenkiintoa, jonka ne
olivat menettäneet.
Jo kuukausia oli hänen henkinen kasvantansa ollut surkastuneena,
niinkuin nuori puu, jota kesken kukinta-aikaa hyytää jäinen halla.
Hän ei ollut niitä käytännöllisiä poikia, jotka käyttivät hyväkseen
kutsuntaan joutuville ikäluokille myönnettyjä yliopistollisia
helpotuksia kahmaistakseen itselleen kiireesti diploomin tutkijain
armahtavaisesti katsellessa sormien läpi. Ei hän myöskään tuntenut
niiden nuorten miesten epätoivoista intoa, jotka, nähdessään läheisen
kuoleman, syövät kaksinkertaisia suupaloja ja ahmivat tietoja, joita
he eivät voi koskaan käyttää elämässä. Alituinen lopullisen tyhjyyden
tunne, tyhjyyden, joka piili kaikkialla, maailman julman ja mielettömän
välkyttelyn alla -- masensi kaiken hänen intonsa. Hän tarttui johonkin
kirjaan, johonkin ajatukseen, -- mutta luopui sitten masentuneena.
Mihinkä se johtaa? Mitä varten opiskella! Miksikä rikastua, jos täytyy
kaikki menettää, kaikki jättää, jos ei mikään teille kuulu? Jotta
toiminnalla, jotta tiedolla olisi jotakin tarkoitusta, täytyy elämällä
olla tarkoitus. Mutta ei mikään järjen ponnistus, ei mikään sydämen
rukous saanut siihen tarkoitusta. -- Ja kas nyt, se oli tullut ihan
itsestään... Elämällä oli jokin tarkoitus...
Mikä sitten? -- Ja etsiessään, mistä tämä sisäinen hymyily tuli, näki
hän puoliavoimen suun, jota vastaan hän palavasti olisi painanut omansa.
4.
Tavallisena aikana ei tämä hiljainen haltioituminen luultavastikaan
olisi kestänyt. Sinä nuoruuden kautena, jolloin ensin alkaa kaivata
rakkautta, näkee sitä kaikissa silmissä; halukas ja häälyvä sydän
poimii hunajaa kaikkialta; eikä mikään kiiruhda kiintymään yhteen
kohti; sen päivä on vasta alussa.
Mutta tämänpäiväinen päivä on lyhyt: täytyi kiiruhtaa.
Nuorukaisen sydän kiiruhti sitä enemmän, se kun oli myöhästynyt.
Suuret kaupungit, jotka kaukaa katsoen näyttävät aistillisuuden
savuavilta tulikivipesäkkeiltä, suojelevat sielun ja ruumiin
puhtautta ja viattomuutta. Kuinka uskomattoman paljon niissä onkaan
nuorukaisia ja neitoja, jotka kunnioittavat rakkautta ja säilyttävät
aistimensa koskemattomina avioliittoon saakka. Jopa hienostuneissakin
piireissä, missä uteliaisuus näissä asioissa on keskenkasvuisissa
herännyt, miten hämmästyttävää tietämättömyyttä peitteleekään usein
vapailla puheillansa nuori maailmannaisenalku tai ylioppilas, joka
tuntee kaikki eikä tiedä mitään. Pariisin sydämessä on viattomuuden
keitaita, pyhiä luostarilehtoja, puhtaita lähteensilmiä. Pariisi ei
anna kirjallisuutensa pettää itseänsä. Sen nimessä puhuvat usein vain
saastaisimmat. Ja tiedetäänhän muuten hyvin, että väärä ihmispelko
estää monestikin puhtaita tunnustamasta viattomuuttaan. -- Pierre ei
tuntenut vielä rakkautta; ja sen ensimmäinen kutsu kiehtoi hänet.
Hänen ajatuksensa lumoukseen tuli lisäksi vielä se, että rakkaus
oli syntynyt kuoleman siiven alla. Sinä säikähdyksen hetkenä, jona
he tunsivat päidensä yllä pommien vaaran, jona haavoittuneen miehen
verinen näky kouristi heidän sydäntään, olivat heidän kätensä etsineet
toisiansa; ja molemmat olivat siinä tunteneet pelosta johtuneen värinän
ohella tuntemattoman ystävän hyvänsuopaa lohdutusta. Hetkellinen
kädenpuristus! Toinen käsistä, miehen, sanoi: "Turvaa minuun!" -- Ja
toinen karkoitti äidillisenä oman pelkonsa sanoakseen: "Pikkuruiseni!"
Mitään kaikesta tästä ei sanottu eikä kuultu. Mutta nämä sisäiset
mielteet ilmaisi sielu paremmin kuin sanat, tuo koristeverho, joka
peittää ajatuksen. Pierre tuudittautui tähän tunnelmaan. Kuin
olemassaolon valohämyssä väikkyvän kulta-ampiaisen surinaan. Hänen
päivänsä untuivat hänen uuteen raukeuteensa. Yksinäinen ja alaston
sydän unelmoi pesän lämpimyyttä.
Näinä helmikuun alkuviikkoina laski Pariisi viimeisen lentorynnäkön
raunioita ja nuoleskeli haavojansa. Koirakoppiin suljettu
sanomalehdistö ärhenteli kostotoimia. Mutta "Kahlehtivan miehen"
sanan mukaan kävi hallitus sotaa -- ranskalaisia vastaan. Alkoi
kavallusjuttujen kausi. Eräs kurja, joka puolusti päätään, jota yleinen
syyttäjä ankarasti vaati, jännitti koko Pariisia, jonka teatterihalu ei
ollut saanut kylläkseen neljästä sotavuodesta ja kymmenestä miljoonasta
kulisseihin kaatuneesta kuolleesta.
Mutta nuorukaisen mieli oli kiintynyt yksinomaan siihen salaperäiseen
vieraaseen, joka oli hänen luokseen tullut. Kumma voima näillä
rakkauden näkemyksillä, jotka olivat sielun pohjaan painuneet ja
kuitenkin muodoltaan aivan epämääräiset. Pierre ei olisi voinut
selittää kasvojen piirteitä tai silmien väriä tai huulten muotoa.
Hänellä ei niistä ollut säilynyt muuta kuin oma liikutuksensa. Kaikki
yritykset palauttaa mieleensä hänen kuvansa epäonnistuivat. Eikä
luonnistanut paremmin, kun hän ryhtyi etsintään Pariisin kaduilla. Joka
hetki luuli hän hänet näkevänsä. Sen aiheutti joku hymy, joku nuori
valkoinen niska, joku katsahdus. Ja sydän alkoi tykyttää. Mutta ei
ollut mitään, ei kerrassaan mitään yhtäläisyyttä näiden vilahtelevien
kuvien ja sen todellisen kuvan välillä, jota hän etsi ja jota hän luuli
rakastavansa. Eikö hän sitten rakastanut? Rakasti varmasti; juuripa
senvuoksi näki hän hänet kaikkialla ja kaikissa muodoissa. Sillä hän on
itse hymy, itse valo, itse elämä. Kun hän itse löytyisi, tulisi tälle
kaikelle kyllä raja. -- Mutta hän etsi tätä rajaa, saadakseen kiinni
rakkauden ja omistaakseen sen.
Vaikkei nuorukainen enää milloinkaan näkisi häntä, niin tiesi hän, että
hän oli hän, ja että hän oli pesä. Satama myrskyssä. Majakka yössä.
_Stella Maris, Amor_. (Miehen tähti, rakkaus). Rakkaus, valvo yllämme
kuoleman hetkellä!...
5.
Pierre kulki Seinen rannalla, pitkin Instituutin sivua, katsellen
hajamielisesti erään vanhojen kirjain kauppiaan näytehyllyä, yhden
niitä harvoja, jotka olivat jääneet uskollisesti paikalleen. Hän oli
Pont des Arts-sillan portaiden kohdalla. Katsahtaessaan ylös näki hän
sen tulevan, jota hän odotti. Piirustuskotelo käsivarrella astui tyttö
portaita alas kuin nuori kauris. Pierre ei harkinnut sekunnin osaakaan;
hän riensi tyttöä vastaan ja noustessaan ylös tätä kohti, joka oli
alaspäin tulossa, kohtasivat heidän katseensa toisensa ensimmäistä
kertaa ja tunkivat toisiinsa. Ja saavuttuaan tytön eteen hän pysähtyi
ja punastui. Ja hämmästyneenä nähdessään Pierren punastuvan punastui
tyttökin. Ennenkuin Pierre sai vedetyksi henkeään, oli kauriin pieni
askel jo mennyt ohi. Kun Pierre sai voimansa takaisin ja saattoi
kääntyä, katosi tytön hame Seinen rannalle antavaan pylväikköön. Pierre
ei yrittänyt häntä seurata. Nojautuen sillan kaidetta vasten katseli
hän omaa katsettansa vierivän virran kalvossa. Hänen sydämellään oli
kotvaksi aikaa uutta ravintoa... (Oi rakkaat, tuhmat nuorukaiset)
Viikkoa jälkeenpäin Pierre käveli Luxembourgin puistossa, jonka aurinko
täytti kultaisella sulollaan. Tänä surullisena vuonna säteilevä
helmikuu! Unelmoiden silmät auki ja enää tietämättä oikein sitäkö
hän unelmoi mitä näki, vai näkikö sitä mitä unelmoi, raukeudestaan
nauttien, salaperäisen onnellisena, onnettomana, rakastavana, täynnänsä
hellyyttä yhtä paljon kuin aurinkoa hän hymyili kävellessään, katse
hajamielisenä ja huulet tietämättään hymisten erästä laulua, sen
sanojen mennessä sikin sokin. Hän katsoi hiekkaa; ja, kuin ohilentävän
kyyhkysen siiven suhahduksen, sai äkkiä vaikutelman, että joku hymy
oli kulkenut ohi. Hän kääntyi ja näki, että he juuri olivat kulkeneet
sivu toistensa, hän ja se tyttö. Ja juuri tällä hetkellä, kuitenkaan
herkeämättä kävelemästä, käänsi tyttö päätään, hymyten katsoakseen
häntä. Silloin Pierre ei enää epäröinyt, vaan riensi tytön luo, kädet
miltei oikoisina, niin nuorekkaalla ja lapsellisella innolla, että
tyttö vaistomaisesti jäi häntä odottamaan. Pierre ei pyytänyt anteeksi.
Heillä ei ollut mitään ujostelemista. Hän näytti jatkavan alkanutta
keskustelua.
-- Te nauratte minulle, sanoi hän; ja siihen onkin täysi oikeus!
-- Enkä naura. -- (Hänen äänensä oli, niinkuin askelkin, eloisa ja
sulava.) -- Te hymyilitte yksinänne; ja minä hymyilin; kun näin teidät.
-- Hymyilinkö todellakin?
-- Te hymyilette vielä nytkin.
-- Nyt tiedän minkä vuoksi.
Tyttö ei häneltä sitä kysynyt. He kävelivät yhdessä. He olivat
onnelliset.
-- Herttaisen kaunis päivä! sanoi tyttö,
-- Uudestisyntynyt kevät!
-- Sillekö te äsken hymyilitte?
-- En yksin sille. Ehkä enemmän teille.
-- Viekastelija! Ilkiö! Tehän ette tunne minua.
-- Kaikkia te puhutte! Mehän olemme nähneet toisemme jo en tiedä kuinka
monta kertaa!
-- Kolme, kun tämä lasketaan.
-- Ah! Te muistatte!... Näette nyt, että me olemme vanhoja tuttavia.
-- Puhutaan siitä!
-- Mielelläni. Sitähän minä vain tahdon!... Oo, istutaan tuonne!
Hetkiseksi, eikö niin? Siinä on niin hyvä, veden reunalla!
(He olivat lähellä Galatéen suihkukaivoa, jonka ylle muurarit
rakensivat suojusta pommeja vastaan.)
-- Minä en voi, minä myöhästyn raitiovaunusta...
Tyttö ilmoitti ajan. Pierre osoitti että oli lähes puoli tuntia aikaa.
Vaikka, mutta hänen piti ensin mennä ostamaan välipalansa Racine-kadun
kulmasta, missä on hyviä sämpylöitä. Pierre otti sämpylän taskustaan.
-- Ei parempia kuin tämä... Ettekö tahdo?...
Tyttö nauroi ja epäröi. Pierre pani sen hänen käteensä eikä
laskenutkaan kättä irti.
-- Te tekisitte minulle niin suuren ilon! Tulkaa, tulkaa istumaan...
Hän vei tytön eräälle penkille suihkulähteen allasta reunustavan
käytävän keskipaikoille.
-- Minulla on vielä muutakin...
Hän veti taskustaan palan suklaata.
-- Herkkusuu!... Ja mitä vielä?...
-- En tiedä kehtaanko... se ei ole paperissa.
-- Antakaa, antakaa!... Nythän on sota.
Pierre katseli kun tyttö pureksi.
-- Ensimmäistä kertaa kai, sanoi hän, minä tulen ajatelleeksi, että
sodasta on mitään hyvää.
-- Oi, ei puhuta siitä! Se on niin kauhean kamalaa!
-- Niin, vastasi Pierre innostuneena, me emme puhu siitä koskaan.
(Ilma tuntui äkkiä kevyemmältä.)
-- Katsokaa noita varpusia, sanoi tyttö, jotka tulevat kylpemään.
(Hän näytti varpusia, jotka siivosivat itseänsä altaan reunalla.)
-- Mutta sittenhän te sinä iltana (Pierre seurasi omaa ajatustaan),
sinä iltana junassa, sanokaa, te siis näitte minut.
-- Tietysti.
-- Mutta te ette kertaakaan katsahtanut minun puolelleni... Te
seisoitte koko ajan kääntyneenä toisaanne päin!... Nähkää, niinkuin
nyt...
(Pierre näki hänen profiilinsa, joka nakersi hänen leipäänsä katsoen
eteensä silmät veitikkamaisina.)
-- ... Katsokaa minua hiukan!... Mitä te katselette?
Tyttö ei kääntänyt päätään. Pierre tarttui hänen oikeaan käteensä,
jonka hansikkaan etusormi oli revennyt, niin että siitä näkyi sormen
pää.
-- Mitäkö minä katselen?
-- Te katselette minun hansikastani... Antakaa olla repimättä sitä
enempää!
(Pierre oli hajamielisesti suurentamassa reikää.)
-- Oo, anteeksi!... Mutta kuinka te voitte nähdä?
Tyttö ei vastannut; mutta veitikkamaisessa profiilissa näki Pierre
hymyilevän silmän.
-- Ah! Viekas!
-- Se on aivan yksinkertaista. Kaikki tekevät niin.
-- Minä en voisi.
-- Koettakaa!... Katsotte vain kieroon.
-- Minä en koskaan voisi. Nähdäkseni täytyy minun katsoa ihan suoraan
vasten naamaa.
-- Ei, ei noin vasten naamaa!
-- Mutta nythän minä näen teidän silmänne.
He katsoivat toisiaan herttaisesti nauraen.
-- Mikä teidän nimenne on?
-- Luce.
-- Se on kaunis nimi, kaunis kuin tämä päivä!
-- Entä teidän?
-- Pierre... Niin tavallinen.
-- Hyvä nimi, jolla on siivot ja kirkkaat silmät.
-- Niinkuin minun.
-- Kirkkaat ne kyllä on.
-- Kun näkevät Lucen.
-- Lucen!... Sanotaan: "Neiti".
-- Ei.
-- Eikö?
(Pierre pudisti päätään.)
-- Te ette ole "neiti". Te olette Luce ja minä olen Pierre.
He pitivät toisiaan kädestä; ja katsomatta toisiansa, silmät
lehdettömien puiden oksien välitse taivaan hienossa sinessä,
vaikenivat. Heidän kättensä kautta kulki ajatusten virta yhteen. Luce
sanoi:
-- Sinä iltana me pelkäsimme molemmat.
-- Niin, sanoi Pierre, mutta tuntui niin hyvältä. (Myöhemmin he
hymyilivät, että kumpikin oli lausunut, mitä toinen ajatteli.)
Tyttö irroitti kätensä ja nousi äkkiä, kuullessaan kellonsoiton.
-- Oh, minulla ei ole enää aikaa kuin...
He läksivät yhdessä kulkemaan lyhyttä juoksujalkaa, joka parisilaisilta
käy niin sirosti ettei, nähdessään heidän juoksevan, tule ajatelleeksi
vauhdin nopeutta, kun se näyttää niin vaivattomalta.
-- Kuljetteko te täällä usein?
-- Joka päivä. Mutta enimmäkseen toisella puolen pengertä. (Hän näytti
puutarhaa, Watteaun puita.) Minä palaan Museosta.
(Pierre katsoi piirustuskoteloa.)
-- Maalariko? kysyi hän.
-- Ei, vastasi tyttö, se on liian suuri sana. Huono töhertäjä.
-- Mitä varten? Huvinko vuoksi?
-- Oo ei! Rahasta.
-- Rahasta!
-- Se on rumaa, eikö olekin? Harrastaa taidetta rahasta?
-- Ihmeellisintä on ansaita rahaa, jos ei osaa maalata.
-- Siinäpä se juuri on. Minä selitän, toisen kerran.
-- Toisen kerran, suihkukaivon luona syödään vielä.
-- Saa nähdä. Jos on kaunista.
-- Mutta tulettehan aikaisemmin? Eikö totta?... Sanokaa... Luce...
(He olivat pysäkillä. Tyttö hypähti vaunun astinlaudalle.)
-- Vastatkaa, sanokaa, päivänsäde...
Tyttö ei vastannut; mutta kun vaunu lähti, sanoi hän silmillään
"tulen", ja vaikkei hän mitään puhunut, saattoi Pierre lukea hänen
huuliltaan:
-- Minä tulen, Pierre.
Kotia kulkiessaan ajatteli kumpainenkin:
-- Kumma, kuinka ihmiset ovat tyytyväisen näköisiä tänään.
Ja he hymyilivät tahtomatta tehdä itselleen tiliä siitä, mitä oli
tapahtunut. He tiesivät vain että he olivat sen löytäneet, saaneet
sen kiinni, ja että se oli heillä. Mikä? Ei mikään. He ovat rikkaita
tänä iltana!... Kotia tultuaan katsoivat he itseään peilistä, niinkuin
katsotaan ystävää, lempein silmin. He sanoivat itselleen: "Hän katseli
sinua." Ja menivät levolle varhain, uupuneina, mistä siis? suloisesta
väsymyksestä. Ja riisuutuessaan he ajattelivat:
-- On sentään hyvä, että on olemassa huomispäivä.
6.
Huomispäivä!... Meidän jälkeemme tulevien polvien on vaikea kuvitella,
mitä nimetöntä epätoivoa, mitä määrätöntä tuskaa tämä sana herätti
neljäntenä sotavuonna!... Mitä tympäisyä! Miten monesti olivatkaan
toiveet pettäneet! Sadat huomiset seurasivat toisiaan eilisen ja
tämänpäivän kaltaisina, aivan yhtäläisesti uhrattuina odotukseen ja
tyhjään ja tyhjän odotukseen. Aika ei enää kulkenut. Vuosi oli kuin
Tuonelan virta, joka mustamujuisin vesinsä saartaa elämän umpeen; jonka
hämyiset laineet eivät liiku. Huomispäiväkö? Huomispäivä on kuollut.
Näiden kahden lapsen sydämissä oli Huomispäivä ylösnoussut.
Huomispäivä näki heidät uudelleen istumassa suihkulähteen luona. Ja
seuraavat huomiset. Kaunis ilma suosi näitä ylen lyhyitä kohtauksia,
jotka hiukan pitenivät joka päivä. Kumpikin toi mukanaan välipalansa,
nautinnon vuoksi saada niitä vaihtaa. Pierre odotti nyt Museon
portilla. Hän tahtoi nähdä Lucen töitä. Vaikka Luce ei ollut niistä
ylpeä, näytti hän niitä estelemättä. Ne olivat pienoisjäljennöksiä
kuuluisista tauluista tai taulujen osista, joku ryhmä, joku henkilö
tai muu kohta. Eivät suorastaan epämiellyttäviä ensi silmäyksellä,
mutta aivan arvottomia. Siellä täällä oikeita ja siroja otteita, mutta
rinnalla oppilasvirheitä, jotka eivät ainoastaan ilmaisseet alkeellista
tietämättömyyttä, vaan myös täydellistä huolettomuutta siitä, mitä
niistä saattoi ajatella. -- "Joutavia! Kyllä se kelpaa näinkin!..."
-- Luce mainitsi jäljennettyjen taulujen nimet. Pierre tunsi ne
hyvin. Hänen teki pahaa. Luce tunsi, että hän ei ollut tyytyväinen;
mutta näytti urhoollisesti kaikki -- ja vielä tämä... Paan!...
kaikkein rumin! Hän yhä hymyili pilkallisesti, yhtä paljon itselleen
kuin Pierrelle, mutta ei ollut vähääkään pahoillaan. Pierre puristi
huuliansa ollakseen mitään sanomatta. Mutta lopulta tuli sentään liian
paksua. Luce näytti hänelle jäljennöstä eräästä Raphaelin taulusta.
-- Mutta tässähän ei ole samoja värejäkään! sanoi Pierre.
-- Oo, se olisikin kumma! vastasi Luce. Minä en ole sitä nähnytkään.
Minä olen tehnyt sen valokuvasta!
-- Eikö teille sanota mitään?
-- Kuka? Ostajatko? Ei nekään ole sitä nähneet... Ja jos olisivatkin,
eivät he katso niin tarkkaan! Punainen, vihreä, sininen, niissä näkevät
he vain tulta. Joskus minulla on värillinen malli, mutta minä muutan
värit... Katsokaa, esimerkiksi tämä... (Eräs Murillon enkeli.)
-- Katsotteko te tätä paremmaksi?
-- En, mutta se huvitti minua... Ja sitten, se oli mukavampi... Ja,
minullehan se on sama. Pääasia, että se menee kaupaksi...
Tämän viimeisen ylimielisyyden jälkeen hän lopetti, otti kuvat pois ja
purskahti nauruun.
-- Hoh! Se on vielä rumempi kuin uskoittekaan?
Pierre sanoi huolestuneena:
-- Mutta miksikä, miksikä teette te semmoista?
Luce katseli hänen kauhistuneita kasvojansa, äidillisen pilan
herttaisella hymyllä: tuo rakas pikku porvarispoika, jolle kaikki oli
ollut niin huoletonta ja joka ei käsittänyt että täytyy tinkiä...
Pierre kysyi uudelleen:
-- Miksikä? Sanokaa, miksi!
(Hän oli aivan nolona, niinkuin hän itse olisi ollut töherrysten
tekijä!... Poikakulta! Lucen olisi tehnyt mieli häntä suudella... vain
varovasti, otsalle.)
Hän vastasi hiljaa:
-- Elääkseni!
Pierre oli aivan järkytetty. Sitä hän ei ollut ajatellut.
-- Elämä on mutkallinen juttu, jatkoi Luce keveällä ja hilpeällä
sävyllä. Ensinnäkin täytyy syödä, ja syödä joka päivä. Illalla on
aterioitu. Huomenna taas kaikki sama. Ja täytyy vaatettaa itsensä.
Vaatettaa kaikki, ruumis, pää, kädet, jalat. Silloin vasta on puku. Ja
sitten maksaa kaikesta. Elämä on maksamista.
Ensimmäistä kertaa näki Pierre, mitä hän rakkautensa lyhytnäköisyydessä
ei ollut huomannut: Lucen vaatimattoman ja paikoitellen kahnautuneen
puvun, hiukan kuluneet kengät, puutteen jälkiä, jotka pikku
pariisittaren luontainen sirous saa unohtumaan. Ja hänen sydäntänsä
kouristi.
-- Ah! Enkö minä ehkä, enkö minä voisi teitä auttaa?
Luce loittoni hiukan ja punastui:
-- Ei, ei, sanoi hän torjuen; se ei tule kysymykseen... Ei koskaan...
Minä en tarvitse...
-- Mutta minä olisin niin onnellinen!
-- Ei... Siitä ei puhuta enää. Taikka ei olla enää ystäviä.
-- Ollaanko siis ystäviä?
-- Ollaan. Se on, jos te vielä olette, nähtyänne nämä hirviöt?
-- Totta kai! Eihän se ole teidän syynne.
-- Mutta se koskee teihin?
-- Noh, koskee kyllä.
Luce nauroi tyytyväisyydestä.
-- Ja sitä te nauratte, pahanilkinen!
-- Ei, ei se ole ilkeää. Te ette ymmärrä.
-- Miksi te sitten nauratte?
-- Sitä en teille sano.
(Hän ajatteli: "Rakkaus! Sinä olet ihana, kun sinuun koskee, jos minä
teen jotakin rumaa!")
Luce sanoi:
-- Te olette hyvä. Kiitos!
(Pierre katsoi häntä ällistyneenä.)
-- Älkää yrittäkö ymmärtää, sanoi Luce, silittäen häntä hiljaa
kädelle... Puhutaan muusta...
-- Olkoon... Yksi sana vielä... Minä tahtoisin kuitenkin tietää...
Sanokaa minulle (älkää loukkaantuko!)... Oletteko te tällä hetkellä
hiukan puutteessa?
-- En, en, minä mainitsin sen äsken sentähden, että joskus on ollut
vaikeita hetkiä. Mutta nyt käy paremmin. Äiti on saanut paikan, josta
hän saa hyvän palkan.
-- Onko äitinne työssä?
-- On, eräässä varustehtaassa. Siellä saa kaksitoista frangia päivässä.
Sehän on jo omaisuus.
-- Varustehtaassa! Sotatehtaassa!
-- Niin.
-- Mutta sehän on kauheata!
-- Mitä vielä! Täytyy ottaa, mitä saa!
-- Luce, mutta jos te, jos te, jos teille tarjottaisiin?...
-- Minä, näettehän että minä töhertelen... Siinähän näette, että teen
oikein, kun tuhrin näitä töherryksiä!
-- Mutta jos täytyisi ansaita eikä olisi muuta neuvoa kuin mennä
tehtaaseen, joka tekee ammuksia, menisittekö te?
-- Jos täytyisi ansaita, eikä olisi muuta neuvoa?... Menisin tietysti!
Juoksisin!
-- Luce! Ajatteletteko, mitä siellä tehdään?
-- En, sitä en ajattele.
-- Semmoista, mikä tuottaa kärsimystä, kuolemaa, mikä raatelee,
polttaa, kiduttaa semmoisia olioita kuin te, kuin minä...
Luce pani kätensä suulleen antaakseen hänelle merkin olla vaiti.
-- Minä tiedän, tiedän kaiken tuon, mutta en tahdo sitä ajatella.
-- Ette tahdo sitä ajatella?
-- En.
Ja hetken perästä lisäsi Luce:
-- Täytyy elää... Jos rupeaa ajattelemaan, ei voi enää elää... Minä
tahdon elää, tahdon elää. Jos minua pakotetaan elääkseni tekemään tuota
tai tätä, rupeanko minä kiduttamaan itseäni tuon tai tämän vuoksi? Se
ei minulle kuulu, minähän en sitä tahdo. Jos se on pahaa, eihän se ole
minun syyni. Se, mitä minä tahdon, ei ole pahaa.
-- Mitä te tahdotte?
-- Ensinnäkin tahdon elää.
-- Rakastatteko elämää?
-- Rakastan. Onko se väärin?
-- Oi, ei! On niin hyvä, että te elätte...
-- Entä te, ettekö te sitä rakasta?
-- En rakastanut, kunnes...
-- Kunnes?
(Kysymys ei vaatinut vastausta. He tiesivät sen molemmat.) Seuraten
ajatustaan sanoi Pierre:
-- Te sanoitte: "ensinnäkin"... "Ensinnäkin tahdon elää"... Ja mitä
sitten? Mitä muuta tahdotte!
-- En tiedä.
-- Tiedätte kyllä.
-- Te olette sangen tungetteleva.
-- Olen, sangen.
-- Minua ujostuttaa sanoa sitä teille...
-- Sanokaa se minulle korvaan. Niin ei kukaan kuule.
Luce hymyili:
-- Minä tahtoisin... (hän epäröi). Minä tahtoisin _pikkuhiukkasen_
onnea...
(He olivat aivan lähellä toisiaan.)
Luce jatkoi:
-- Onko se liikaa pyydetty?... Minulle on usein sanottu, että se on
itsekästä, mutta minä olen joskus miettinyt: "mihinkä ihmisellä on
oikeus?..." Kun näkee niin paljon kurjuutta, niin paljon kärsimyksiä
ympärillään, ei uskalla vaatia... Mutta, kaikesta huolimatta, minun
sydämeni vaatii ja huutaa: "On, minulla on oikeus, minulla on oikeus
pieneen, pieneen onnen muruseen..." Sanokaa minulle ihan suoraan: onko
se itsekästä? Pidättekö sitä pahana?
Pierre tunsi sanomatonta sääliä. Tämä sydämen huuto, tämä vaatimaton,
pieni, lapsellinen huudahdus riipaisi häntä sydämen pohjasta. Kyyneleet
kihosivat hänen silmiinsä. Istuen ihan kiinni toisissaan penkillä
tunsivat he toistensa lämpöä. Pierre olisi tahtonut kääntyä, ottaa
hänet syliinsä. Mutta ei uskaltanut liikahtaa pelosta, ettei voisi enää
liikutustaan hillitä. He katsoivat hievahtamatta eteensä, jalkoihinsa.
Nopeasti, lämpimällä ja matalalla äänellä, melkein huuliaan
liikuttamatta, sanoi Pierre:
-- Voi rakas pikkuruiseni! Sydänkäpyni! Minä tahtoisin pitää pieniä
jalkojanne käsissäni, suullani, minä tahtoisin syödä teidät kokonaan...
Hievahtamatta ja sangen nopeaan ja hiljaa niinkuin Pierrekin sanoi
Luce, aivan hämmentyneenä:
-- Hullu! Mieletön... Hiljaa!... Minä pyydän teitä...
Eräs vanha herra käveli hitaasti heidän ohitseen. He tunsivat kumpikin
ruumiinsa riutuvan hellyydestä...
Käytävällä ei ollut enää ketään. Pörröinen varpunen pyristeli hiekassa.
Suihkukaivo rapisutteli pieniä kirkkaita pisaroitaan. Arasti kääntyivät
heidän kasvonsa toisiaan vasten; ja tuskin olivat heidän katseensa
koskettaneet toisiaan, kun heidän huulensa yhtyivät, niinkuin lintuset,
pelokkaina ja arkoina, ja sitten lennähtivät taas erilleen. Luce
hypähti ylös lähteäkseen. Pierre oli myöskin noussut. Luce sanoi
hänelle: "Jääkää tänne."
He eivät enää uskaltaneet katsoa toisiinsa. Pierre mutisi:
-- Luce... Se pikkuhiukkanen... Se pieni onnen murunen... sanokaa,
nythän se meillä on!
7.
Sää keskeytti välipala-ateriat varpusten lähteen luona. Usva oli
peittänyt helmikuun auringon. Mutta se ei voinut sumentaa aurinkoa,
joka paistoi heidän sydämessään. Tulkoon mikä sää tahansa: pakkanen,
helle, sade, tuuli, pyry tai päivänpaiste! Se olisi aina sangen hyvä.
Aina entistä parempi. Sillä kun onni on kasvamisen iässä, on kaunein
kaikista päivistä kunakin kertana käsissä oleva päivä.
Usva tuli heille mieluisaksi aiheeksi olla toisiaan jättämättä osaksi
päivää. Oli vähemmän vaaraa tulla nähdyksi. -- Pierre lähti aamulla
odottamaan häntä raitiopysäkille ja saattoi häntä hänen juoksuillaan
läpi Pariisin. Hän kulki palttoon kaulus pystyssä. Lucella oli pyöreä
karvalakki, puuhka lämpimästi kierrettynä leukaan asti, hyvin tiheä
harso, johon hänen huulensa tekivät pyöreän kupuran. Mutta paras harso
oli suojelevan sumun kostea verkko. Se oli kuin tiheää, harmaata,
vähän kellervänhohtoista tuhkaa. Ei nähnyt kymmentä askelta eteensä.
Se sakeni sitä mukaa kuin tultiin alas Seineä vastaan kohtisuorassa
olevia vanhoja katuja. Ystävällinen sumu, jossa unelma uinuu hyisten
palleiden välissä ja hytisee nautinnosta. He olivat niinkuin sydän
hedelmän kotelossa tai liekki salalyhdyn kätkössä. Pierre piti
kainalossaan Lucen vasenta käsivartta; he astuivat samaa jalkaa, samoin
uumentenheilahduksin, puoliääneen livertelevä Luce pikkuista pitempänä,
vartalot aivan toisissaan kiinni: Pierre olisi tahtonut suudella harson
pientä kosteaa kupuraa.
Luce oli matkalla myymään "nauriitaan" ja "rediisejään"
"vääräin-vanhojen"-kauppiaalle, joka niitä häneltä tilasi. Heillä
ei koskaan ollut kovaa kiirettä saapua perille, ja tekemättä sitä
muka tahallaan (niin he ainakin vakuuttivat) kulkivat pisintä tietä,
siirtäen erehdyksensä sumun laskuun. Kun lopuksi kuitenkin määräpaikka
tuli, huolimatta kaikista heidän yrityksistään sitä kiertää, jäi Pierre
vähän matkan päähän ulkopuolelle. Luce meni puotiin. Pierre odotti
kadunkulmassa. Hän odotti kauan, eikä hänellä ollut erikoisen lämmin.
Mutta hän nautti odottamisesta, vilusta, jopa pitkästymisestäkin, se
kun näet tapahtui Lucen vuoksi. Vihdoin tuli Luce ulos, ja riensi
ripeästi luokse, hymyillen, hellänä, levottomana, ettei Pierre vain
ollut kylmettynyt. Pierre näki hänen silmistään, milloin kauppa oli
onnistunut, ja iloitsi siitä ikäänkuin hän itse olisi kaupanteosta
ansainnut. Mutta useimmiten palasi Luce tyhjin käsin; piti tulla
takaisin kahden tai kolmen päivän päästä maksua saamaan. Onnellisena
jo, jos ei annettu tilausta takaisin ja moitittu! Tänään, esimerkiksi,
oli nostettu melu eräästä valokuvan mukaan tehdystä pienoismaalauksesta
kuolleesta miehestä, jota hän ei ollut koskaan nähnyt. Perhe suuttui,
ettei silmien ja hiusten väri ollut oikea. Täytyi tehdä uudestaan.
Kun Luce oli taipuvainen katsomaan ennemminkin vastoinkäymistensä
koomillista puolta, nauroi hän urhoollisesti. Mutta Pierre ei nauranut.
Hän oli raivostunut.
-- Senkin pöllöt ja pölkkypäät!
Kun Luce näytti hänelle valokuvia, joista hänen oli tehtävä värillinen
jäljennös, salamoi Pierre raivosta -- (ah! kuinka Luce nautti
hänen koomillisesta raivostaan) -- näitä typeriä valokuvahymyyn
virnistyneitä naamoja kohtaan. Että Lucen rakkaiden silmien piti
mukautua heijastamaan, hänen kättensä jäljentämään näiden murjaanien
kuvia, oli Pierrestä pyhyyden herjausta. Ei, se oli järkyttävää!
Museokopioiminen oli sittenkin parempaa. Mutta niitä ei käynyt enää
ajatteleminen. Viimeisetkin museot suljettiin, eivätkä ostajat enää
niitä kuvia tilanneet. Nyt ei ollut enää Neitsyen ja enkelien, vaan
sotapoikain aika. Jokaisella perheellä oli omansa, kuollut tai elossa
oleva, tavallisesti kuollut, ja jokainen tahtoi ikuistuttaa hänen
piirteensä. Rikkaimmat värillisinä; se oli hyvin maksettua työtä, jota
kuitenkin sai vain harvoin; eikä auttanut olla nirso. Sen puutteessa
oli turvauduttava vain valokuvien suurentamiseen naurettavasta maksusta.
Selvä seuraus tästä oli, ettei Lucella enää ollut syytä viipyä
Pariisissa, kun ei ollut museojäljennöksiä; oli vain käytävä
taidekauppiaan konttorissa vastaanottamassa ja viemässä tilauksia joka
toinen tai kolmas päivä; työn saattoi suorittaa kotona. Mutta tämä
ei suuresti huolettanut näitä kahta lasta. He jatkoivat harhailuaan
kaduilla saamatta päättäneeksi lähteä asemalle.