Jos ette mua te herrat Utrechtin
käsitä, ehkä käsittää tää kansa:
lyön vetoa, ett' ymmärtää mua neitsyt.
MARTTA-ROUVA.
Mit' on tuo? Oitis nyt suu puhtaaksi!
EEVA.
Oi, rakas äiti!
MARTTA-ROUVA.
Äläs huolikaan!
RUPRECHT.
Oo, lemmon työläästi suus puhtaaks puhut,
kun omatunto salpaa kurkkuas.
AADAM.
Nyt kita kiinni, nulkki!
MARTTA-ROUVA.
Ken se oli?
EEVA.
Voi Jeesus!
MARTTA-ROUVA (Ruprechtille).
Tarhapöllö, heittiö!
— Voi Jeesus! Niinkuin tyttö oisi portto.
Vai Herra Jeesus?
AADAM.
Rouva Martta, mitäs?
Tyhmyyttä! Saakoon tyttö tahtonsa!
Te lasta säikytätte — portto — narttu.
Ei kelpaa se. Hän järkiins' ehtii pian.
RUPRECHT.
Ohoo, vai järkiinsä.
AADAM.
Nyt vaiti, tursas.
RUPRECHT.
Hän rajasuutaria muistaa jo.
AADAM.
Tuo piru! Tänne poliisi! Hanfriede!
RUPRECHT.
No no, oon vaiti, herra tuomari!
Minuunkin asti ehtii tyttö kyllä.
MARTTA-ROUVA.
Tääll' älä temppuile, sen neuvon saat.
Viel' elää vuoden tahdon kunnialla
ja niin viiskymmenvuotiaaksi tulla;
taas ylihuomenna mä syntymääni
saan viettää. Tunnustustas jouduta!
AADAM.
No hyvä, Martta-rouva, käyköön niin!
MARTTA-ROUVA.
Kuollessaan sanoi isäs: »Kuule Martta,
sä tyttärelle hanki kelpo mies.
Vaan jos hän taipuu porttoin poluille,
niin haudankaivajalle äyri anna
ja hoivaa jälleen selälleni minut:
ma, jumaliste, käännyn haudassani.»
AADAM.
Heh, hauska juttu.
MARTTA-ROUVA.
Nyt jos isääsi
ja äitiäsi, rakas Eeva, tahdot
neljännen käskyn mukaan kunnioittaa,
niin sano: »päästin sisään suutarin
tai jonkun muun, mut sulhastani en.»
RUPRECHT.
Mä säälin häntä. Antaa ruukun olla,
vien vaikka Utrechtiin sen. Moinen ruukku —
melkeinpä soisin rikkoneeni sen.
EEVA.
Hyi raukka, häpeähän, ettet sano:
»No hyvä, minä rikoin ruukun sen!»
Hyi, Ruprecht, hyi, sä häpee, että mua
epäillä teosta voit sellaisesta.
Käteni enkö myöntäin suonut sulle,
kun kysyit: »Eeva, minut tahdotko?»
Tokihan suutarin oot veroinen!
Avaimenreiästä jos nähnyt oisit
ruukusta kera Lebrechtin mun juovan,
vain oisit aatellut: »Hyv' Eeva on,
kaikk' kääntyy kyllä kunniaksi hälle,
jos tässä ei, niin toisess' elämässä,
ja viel' on meillä ylösnousemus.»
RUPRECHT.
Sit' odottaa en jaksa, Eeva, en;
vain siihen luotan, mitä käsiin saan.
EEVA.
Jos todella ois Lebrecht rikkoja,
en kuolokseni käsitä, miks sitä
en sulle, ainut, koht' ois ilmaissut;
vaan josp' ois syytä salata se mulla,
niin miksi en, oi Ruprecht, miks en sais
sanoa palvelijoille, naapureille
sun luvallasi, että sinä oot se.
Niin, miks en saisi? Miksi, miks en sais?
RUPRECHT.
Oo, lempo soi, niin sano, tyydyn siihen,
jos niin voit häpeästä säästyä.
EEVA.
Voi kiittämätön räähkä! Parast' on
mun häpeäni säästää! Parast' on mun
sanalla kunniahan itseni
ja sinut ikiturmaan toimittaa.
WALTER.
Noo —? Ja se ainut sana —? Antaa tulla —.
Ei Ruprecht olekaan siis rikkoja?
EEVA.
Ei, armon herra, — koska itse niin
hän tahtoo, kiellän väärän väitteeni:
tuon ruukun rikkoja ei Ruprecht ole,
jos kieltää itsekin, niin uskokaa.
MARTTA-ROUVA.
Ei Ruprecht? Eeva, eikö?
EEVA.
Ei, ei, äiti!
Mit' eilen sanoin, valhettelin vain.
MARTTA-ROUVA.
Vaan minä katkon kaikki niveleesi!
(Laskee ruukun alas.)
EEVA.
Tahtonne tehkää.
WALTER (uhaten).
Rouva Martta!
AADAM.
Hoi,
poliisi, työnnä pihalle tuo noita!
Miks sen juur Ruprecht olla pitäisi;
siin' olitte kai valon näyttäjänä?
Paraiten, luulen, neitsyt tiennee sen:
oon konnakin, jos ei se ollut Lebrecht.
MARTTA-ROUVA.
Oliko Lebrecht se? Hä, oliko?
AADAM.
Sanohan, Eeva-kulta: eikös ollut Lebrecht?
EEVA.
Te hävytön, te kuinka julkeatte
sanoa, että Lebrecht —
WALTER.
Mitä, neitsyt!
Mit' uskallatte? Arvonantoa
tuo onko la'in edustajaa kohtaan?
EEVA.
Ooh, tämä tuomari! Ois, syntisäkki,
omiaan itse eteen oikeuden —
jok' itse parhain tietää, ken se oli!
(Kääntyen kylätuomariin:)
Lähetittehän eilen Lebrechtin
Utrechtiin, rekryyttien värväyspaikkaan,
paperit taskussaan! Vai ettekö?
Kuin voitte Lebrechtin sen olleen väittää,
vaikk' on, kuin tiedätte, hän Utrechtissa?
AADAM.
No ken siis, jos ei Lebrecht, lempo vie,
ei Ruprecht eikä Lebrecht —? Mitäs mahdan?
RUPRECHT.
Ei, totta puhuin, herra tuomar' Aadam,
voi tyttö tässä valhetellakaan;
tapasin eilen itse Lebrechtin
Utrechtiin menoss' aamuhämärissä,
ja iltakymmeneen tuo länkisääri
takaisin huhtoa ei ole voinut,
kun häll' ei ollut hevoskyytiä.
Kai siellä joku kolmas ollut lie.
AADAM.
Vai länkisääri! Pässi! Sepä poika
se sentään saapastaa kuin riivattu.
Hiis syököön minut elävältä, ellei
saa paimenkoira keskikokoinen
ravata tiuhaan häntä seuratessaan.
WALTER.
Tapaus kerro!
AADAM.
Anteeks, Armonne!
Ei neitsyt voine tehdä mieliksenne.
WALTER.
Ei mielikseni? Eikö voi? Miks ei?
AADAM.
Laps hyvä on, mut turhan kaino, nähkääs,
viel' oraallansa, tuskin ripin käynyt;
kun miehen parran näkee, kainostuu.
Nää ihmiset, ne sietävät sen salaa,
ja kieltävät sen eessä tuomarinsa.
WALTER.
Kovinhan suojeleva, lempeä
olette tyttöön nähden, tuomar' Aadam.
AADAM.
Niin, herra Neuvos, tämä totuus on:
hyv' ystäväni oli tytön isä.
Jos herra Neuvos suopea on tänään,
niin teemme täällä vain, mit' tulee meidän,
ei enempää, ja tytön päästämme.
WALTER.
Mä kovin mielin, herra tuomari,
tään jutun pohjaa myöten selväks saada.
— Laps, sano suoraan, kuka rikkoi ruukun.
Ei tällä hetkell' ota hairahdusta
jyrkästi tuomitakseen täällä kukaan.
EEVA.
Tuon tapauksen kertomisesta
mun suokaa päästä, hyvä, arvon herra.
Kieltäymistäni älkää oudoksuko:
vain taivaan ihmeellinen kaitselmus
suun multa sulkee tässä asiassa.
Jos vaaditte, niin pyhäll' alttarilla
vahvistan valalla tään sanani:
tuo ruukun rikkoja ei Ruprecht ole.
Vaan muine piirteineen on tapahtuma
tuo eilinen mun salaisuuttani,
eik' äiti multa koko kudosta
voi vaatia sen ainoon loimen vuoksi,
mi hänen omanaan sen läpi kulkee.
Tääll' en voi ilmaista, ken ruukun rikkoi:
kajoisin salaisuuksiin, jotka ei
asiaan kuulu, jotk' on muiden omaa.
Viel' äiti aikanaan sen tietää saa,
mut tääll' ei, lakituvass', ole hällä
oikeutta multa sitä kysellä.
AADAM.
Ei, kautta kunniani, oikeutt' ei,
kyll' oikein tietää tyttö selittää.
Jos valan täällä lakituvassa
hän tehdä tahtoo, raukee äidin syyte:
ei sitä vastaan mitään väittää voi.
WALTER.
Selitys tyydyttääkö rouva Marttaa?
MARTTA-ROUVA.
Jos kohta sit' en riko sanallani,
niin, pyydän, armon herra, uskokaa:
vain hämmästys niin lamaa kieleni.
On usein nähty, kuinka syntiskurja,
maailman kunniata pyytäissään,
la'in eessä tohtii tehdä väärän valan;
vaan ensi kerran maailma nyt näkee,
ett' taitaa pyhäll' alttarilla joku
sen tehdä, kaakinpuuhun päästäkseen.
Jos päältäkatsoenkaan mahdollista
ois, että joku muu kuin Ruprecht eilen
kamariin tytön pääsi, armon herra,
mua ymmärtäkää — tääll' en viipyisi;
ens esteeksi mä tuolin veisin eteen
kamarin oven, sanoen: »Pois, tyttö,
pois laajaan maailmaan saat hävitä,
ja perinyt oot pitkät hiukset: niillä
kuristaa viime hädäss' itses saat.»
WALTER.
Rauhassa, rouva Martta!
MARTTA-ROUVA.
Asiani
kun sentään todistaa voin toisinkin
kuin sillä tavoin, jot' ei tyttö salli,
ja kun oon vakuutettu, että vain
tuo, eikä kukaan toinen rikkoi ruukun,
niin halu valall' asiasta päästä
viel' epäilyyn vie minut katalaan.
Tään ruukun tuhoomisen lisäksi
toinenkin rikos piilee viime yössä.
Siis tietkää, armon herra, sotilaaks
on Ruprecht otettu, koht' Utrechtissa
on hänen lippuvala tehtävä;
maan nuoret miehet maasta matkaavat
No, viime yönä näin hän ehkä sanoo:
»Maailma suur' on, lähde mukaan, Eeva!
Sull' onhan arkkujesi avaimet —»
ja tyttö, — hiukan vastaan tyttö tenää:
sit' uraa ois he voineet edetä,
— kostoksi poika, tyttö lemmen tähden —
jos minä en ois heitä häirinnyt.
RUPRECHT.
Mit' on tuon haaskan puhe: »arkkujesi
avaimet sull' on —»
WALTER.
Vaiti!
EEVA.
Hänkö karkaisi?
WALTER.
Asiaan! Tääll' on puhe ruukusta. —
Todistakaahan Ruprecht rikkojaksi!
MARTTA-ROUVA.
No hyvä, armon herra. Täällä ensin
todistan, että Ruprecht rikkoi sen,
ja sitten tyystin tutkin kotona. —
Jokaiseen sanaan, hänen sanomaansa,
mä, nähkääs, vastatodistajan saan,
ja kohta täällä ois ne riviss' olleet,
jos aavistanut oisin kaukaa edes,
ett' tyttöä en todistamaan saa;
vaan kutsukaas Brigitta-rouva nyt,
Ruprechtin täti, hänkin riittää mulle,
päätodistuksen, nähkääs, hän voi antaa.
Hän, hän se puistossa puol' yksitoista,
siis ennen ruukun rikontaa jo, tapas
Ruprechtin Eevan kanssa puheissa;
ja itse nähkää, jalot tuomarit,
mitenkä jutun, hänen punomansa,
repäisee päästä päähän hajalleen
vaan sana suusta yhden todistajan.
RUPRECHT.
Ken minut—?
VEIT.
Sisar Briitta?
RUPRECHT.
Puistoss' Eevan kanssa?
MARTTA-ROUVA.
Kanss' Eevan, puistossa, puol' yksitoista,
ennenkuin juttus mukaan huoneeseen
sä yhdentoista aikaan rynnistit;
olitte hyväilleet ja kinastelleet,
kuin suostutellut oisit tyttöä.
AADAM (itsekseen).
On, onpa piru mulle suopea!
WALTER.
Se vaimo esiin!
RUPRECHT.
Herrat, uskokaa:
ei ole totta tuoss', ei yhtä sanaa.
AADAM.
Odotas, nulkki! —Poliisi, hoi, Hanfried!
Vain pakeneva rikkoo ruukkuja—.
— Brigitta-rouva tuokaa, kirjuri!
VEIT.
Sen lemmon lurjus, mitäs, mitäs teit?
Sun luusi vielä rikki lyön!
RUPRECHT.
Ja miksi?
VEIT.
Miks salasit, ett' tytön kanssa keikuit
jo puoli yksitoista puistossa?
Miks salasit sen?
RUPRECHT.
Miksi salasin?
Tuli ja leimaus, kun se on valhett', isä!
Jos toteen saatte, minut hirttäkää
ja täti vaikka sääristänsä viereen.
VEIT.
Vaan jos se toteen saadaan — varo itses!
Te, sinä ja tuo siisti Eeva-neitsyt,
kuin kiemuroittekin eess' oikeuden,
piilette yhä saman peiton alla.
Teill' yhä salaisuus on saastainen,
min tyttö piiloittaa vain säälistä.
RUPRECHT.
Mi-mikä salaisuus?
VEIT.
Miks illalla
kokosit kampeitas, hä, sanos miksi?
RUPRECHT.
Vai kampeitani?
VEIT.
Paitaa, housua
ja muuta vaatteenpuolta kantotaakan?
RUPRECHT.
Kun Utrechtiin on meno minulla,
kun lähden sotaan, tuhat tulimmaista!
Mun luuletteko —
VEIT.
Utrechtiin? Vai niin!
Kovinpa Utrechtiin nyt hätiköit!
Toispäivänä et tiennyt, milloin lähdet:
viidenkö vaiko kuuden päivän päästä.
WALTER.
Mit' isä tietää tähän asiaan?
VEIT.
En mitään väitä vielä, armon herra.
Kotona olin ruukun rikkuessa,
ja myöntää täytyy mun, kun punnitsen
asianhaarat kaikki: viel' en tiedä
mä mitään toisestakaan juonesta,
mi epäluulon kääntäis poikaani.
Täydesti luottain syyttömyyteensä
mä tulin, jälkeen riidan ratkaisun
avioaikeet pojan purkaakseni
ja hälle kihlat peruuttaakseni:
hopeakäädyt, muistorahan, jotka
sai neitsyt viime syyssä häneltä.
Jos harmaapäänä nyt saan ilmi jotain
paosta, petoksesta, niin se mulle
yht' uutta, herrat, on kuin teillekin:
vaan piru silloin pojan nylkeköön.
WALTER.
Brigitta-rouva tänne, tuomar' Aadam!
AADAM.
Tää juttu eikö teidän Armoanne
jo väsytä? Se kovin pitkistyy.
Jälellä teill' on vielä kassani
ja arkistoni. — Mitäs kello on?
LICHT.
Löi puolta juuri.
AADAM.
Puolta yhtätoista!
LICHT.
Ei, puolta kahtatoista.
WALTER.
Sama se.
AADAM.
Nyt kumpi teistä hourii: te vai aika!
(Katsoo kelloaan.)
Oon veijari —. Niin, mitäs käskette?
WALTER.
Mun mielestäni —
AADAM.
Lopetetaan? Hyvä —!
WALTER.
Ei, ei! Mun mielestäni jatketaan.
AADAM.
Vai niinkö? — Hyvä niinkin. Muuten kyllä,
sen takaan, aamu-yhdeksään tään jutun
mä tyydytykseksenne päättäisin.
WALTER.
Tiedätte tahtoni.
AADAM.
Ja täytän sen.
— Licht, kutsuttakaa poliisilla heti
Brigitta-rouva eteen oikeuden.
WALTER.
Ja asiaa myös itse suvaitkaa
vähäisen auttaa, — aikani on kallis.
(Licht poistuu.)
KYMMENES KOHTAUS.
Edelliset (paitsi Licht). (Myöhemmin) eräitä piikoja.
AADAM (nousten).
Sopispa hetkeksi, jos sallitte,
myös hieman nousta jaloilleen —.
WALTER.
Hm, kyllä
Mit' aioinkaan ma —
AADAM.
Lasketteko myös
Brigitta-rouvan tuloon riitapuolet —?
WALTER.
Mihinkä heidät?
AADAM.
Ulos eteiseen —?
WALTER (itsekseen).
Voi juutas! (Ääneen.) Kuulkaas, herratuomar' Aadam,
sill' aikaa viinilasi tarjotkaapa!
AADAM.
Sydämen halull', armon herra! — Reetta,
hoi, Reetta! — Teette onnelliseks minut.
(Piika tulee.)
PIIKA.
Kas tässä!
AADAM.
Mitä juotte: Ranskaako?
Rein-viiniä? — Pois, väki, eteiseen!
WALTER.
Rakasta reiniläistä.
AADAM.
Hyvä. — Menkää!
WALTER.
Ja minne?
AADAM.
Oven taakse vain. — Täss' avain,
menehän, Reetta! Sinetöity pullo!
WALTER.
Hm, jääkää!
AADAM.
Mene, Reetta, pian! Pois!
Ja nuorta voita, Limburg-juustoa
ja vahva Pommer-hanhen paisti tuo!
WALTER.
Seis, älkää vielä! Älkää toki tehkö
niin paljon puuhaa, herra tuomari.
AADAM.
Huis hornaan siitä! Täytä käskyni.
WALTER.
Pois väen ajatteko?
AADAM.
Mitä, armo?
WALTER.
Miks ulos —?
AADAM.
Syrjään käy he, luvallanne.
Brigitta-rouvan tuloon saakka vain.
Vai eikö sopis —?
WALTER.
Hm, kuin mielitte.
Vaan tokko asia tään vaivan maksaa?
Hyvinkin työläs onko teistä tänne
tuo rouva saada?
AADAM.
Nyt puunnountipäivä
on, herra neuvos; naiset kuusikkoon,
risuja keräämään, men' enimmät.
On luultavaakin —
RUPRECHT.
Kotona on täti.
WALTER.
Kotona? Olkoon.
RUPRECHT.
Pian tääll' on hän.
WALTER.
Hän pian tääll' on. Tuokaas viiniä.
AADAM (itsekseen).
Voi hiisi!
WALTER.
Joutuin. Mut suupalaksi
vain kuivaa leipää, suolaa hiukan, pyydän.
AADAM (itsekseen).
Vain hetkeksikään tytön kanssa kahden —
(Ääneen.) Ooh, kuivaa leipää, suolaa! Ee —!
WALTER.
Niin, niin.
AADAM.
Tokihan edes Limburg-juusto-viilu,
ei ilman maistu suussa viinikään.
WALTER.
No niin, siis juustoviilu, mut ei muuta.
AADAM.
Niin mene, valkoliinaan pöytä kata.
— Hienoint' ei meillä, mut ei huonointakaan.
(Piika menee.)
Yks etu surkeudess' on vanhanpojan:
muut vaimon sekä lasten kera saa
huolella jakaa niukan hyvyytensä,
hän nauttii sitä kyllältään, kun sopii,
kanss' ystävän.
WALTER.
Mit' äsken mielinkään?
Mitenkä saitte haavan, tuomar' Aadam?
Tukala pääss' on haava, totta vie!
AADAM.
Ma kaaduin.
WALTER.
Kaaduitte. Vai niin! Ja milloin?
Eilenkö illall'?
AADAM.
Ei, vaan varahin
tän' aamuna, juur' ylös noustessani.
WALTER.
Ja mihin?
AADAM.
Mihin — armon herra Neuvos —.
Sanonpa toden: omaan itseeni.
Päistikkaa nähkääs syöksyin uunin kylkeen,
ja viel' en tajua ma, mistä syystä.
WALTER.
Kai takaperin —?
AADAM.
Tjaa —!
WALTER.
Vai etuperin?
Kaks haavaa teili' on, takana ja eessä.
AADAM.
Taka- ja etuperin. — Reetta, hoi!
MOLEMMAT PIIAT (tuovat viiniä y.m. Kattavat pöydän ja
poistuvat).
WALTER.
Mitenkä?
AADAM.
Ensin näin ja sitten noin.
Löin ensin uuninkulmaan otsaluuni,
luot' uunin lensin taapäin permantoon
ja iskin siihen takaraivoni. (Täyttää lasit).
Nyt olkaa hyvä!
WALTER (ottaa lasin).
Jos ois teillä vaimo,
niin, tuomar' Aadam, kovin kummia
ma uskoisin.
AADAM.
Ja miksi?
WALTER.
Taivas nähköön,
niin yltä päältä repeloitu ootte.
AADAM (nauraa).
En, Herran kiitos, vaimon kynsiss' ollut.
WALTER.
Sen uskon. Vanhanpojan etu taas.
AADAM (yhä nauraen).
Pensaita oli silkkimadoille
luo uunin aseteltu kuivumaan.
Juon terveydeksenne! (Juovat).
WALTER.
Ja juuri tänään
peruukki meni myös niin kummasti!
Se haavanne ois sentään peittänyt.
AADAM.
Niin, kaksoisethan kaikk' on tapaturmat
— Nyt lihavata juustoa —.
WALTER.
No viilu.
Vai Limburgista —?
AADAM.
Limburgista suoraan.
WALTER.
— Vaan miten, piru vie, se sattuikaan?
AADAM.
Niin mikä?
WALTER.
Että peruukkinne meni?
AADAM.
Kas, illall' istuin, luin erästä
asiakirjaa, ja kun silmälasit
hukannut olin, painuin paperiin
niin syvään, että ilmivalkeaan
sytytti kynttilä mun peruukkini.
Uskoinpa taivaan tulen pääni syövän;
käyn käsin peruukkiin, pois aion heittää,
vaan niskanauha viel' ei auki, kun se
kuin Sodoma ja Gomorra jo palaa;
ja tuskin säilyy kolme hiustani.
WALTER.
Kas lempo! Ja on toinen kaupungissa?
AADAM.
Peruukkimaakarilla. — Mutta asiaan.
WALTER.
Ei hätäillä, mä pyydän, tuomar' Aadam!
AADAM.
Vaan kas, kuin hetki rientää. Naukku vielä.
(Täyttää lasit)
WALTER.
Se Lebrecht — jos tuo pölhö totta puhui —
se myöskin pahasti on kaatunut.
AADAM.
On, totta vie! (Juo.)
WALTER.
Jos, kuten pelkäänkin,
ei tänään selviä tää juttu täällä,
niin rikkojan te kyllä haavastaan
tunnette vielä täällä kylässänne, (juo.)
Niersteiniä?
AADAM.
Tää?
WALTER.
Vai hyvää Oppenheimiä?
AADAM.
Niersteiniä. Tepäs, tepäs tuntija!
Kuin omaa tuomaani sielt', armon herra.
WALTER.
Ma kerran maistoin sitä tehtaassa.
AADAM (täyttää jälleen lasit).
WALTER.
— Kuin korkeell' ikkuna on, rouva Martta?
MARTTA-ROUVA.
Mik' ikkuna?
WALTER.
Sen kamarin, miss' on
tyttönne maannut.
MARTTA-ROUVA.
Kamari on tosin
jo ensi kerroksessa, kellar' allaan,
ehk' yhdeksää ei jalkaa maasta lasiin;
vaan koko paikka hyvin huonosti
on soveltuva alas-hyppimiseen:
kaks jalkaa seinästä on viiniköynnös,
mi seinän pituudelta rönsyilee
säleistön läpi haaroin nystyräisin
ja ympär' ikkunankin punoutuu.
Vain vaivoin harjasniska karjukin
sen läpi pääsis pyytäjäänsä pakoon.
AADAM.
Ken siin' ois riippunut! (Täyttää lasinsa.)
WALTER.
Vai niin?
AADAM.
Ei kukaan! (Juo.)
WALTER (Ruprechtille).
Päähänkö sitä hurttaa osasit?
AADAM.
Kas tässä.
WALTER.
Kiitos, ei.
AADAM.
Oh, antakaas.
WALTER.
On vielä puolillaan.
AADAM.
Mä täytän sen.
WALTER.
Ei, kuulkaas.
AADAM.
Hyvä luku täyteen!
WALTER.
Tepäs —!
AADAM.
No toki! Pytagoraan säännön mukaan.
(Täyttää hänen lasinsa.)
WALTER (jälleen Ruprechtille).
Kuin monta reikää hurtan päähän sait?
AADAM.
Yks — se on Herra; kaks — on synkkä Kaaos;
ja kolme — maailma. Ja parhaaksi
on kolme lasia: juo kolmannessa
säteitä päivän, muissa taivaan äärtä.
WALTER.
Kuin monta reikää hurtan päähän sait,
mä kysyn sulta, Ruprecht.
AADAM.
Vastaatkos?
Kuin monasti löit juutasta? Häh, sanos!
Vie horna! Tiedätkö sit' itsekään—.
Jo unohditko?
RUPRECHT.
Rivalla —?
AADAM.
Tai millä —
WALTER.
Kun hosuit häntä ikkunasta alas?
RUPRECHT.
Kaks kertaa, herrat.
AADAM.
Saipas, heittiö! (Juo.)
WALTER.
Kaks kertaa! Kuules, niistä lyönneist' oisi
hän voinut heittää henkensä —!
RUPRECHT.
Jos ois,
niin ois, — en sitä surkeilis. Jos tässä
hän lepäis laudalla, niin puheeni
sais loppuponnen: »Herrat, hän se oli.»
AADAM.
Niin kyllä, jos ois kuollut! Vaan kun ei —.
(Täyttää lasit.)
WALTER.
Hänt' etkö tuntenut siis pimeässä?
RUPRECHT.
En, armon herra, vaaksaakaan. Ja kuinkas?
AADAM.
Pitäisit silmäs auki! — Terve taas!
RUPRECHT.
Vai auki silmät! Renkaina ne katsoi —
se piru sokais ne.
AADAM (salamyhkää).
Niin soralla.
Ken käskee rengassilmät auki pitää.
— Nyt kaiken rakkaan malja, armon herra.
WALTER.
Niin, oikean ja hyvän, tuomar' Aadam! (juovat)
AADAM.
Nyt loppuun siis, jos suvaitsette niin. (Täyttää lasit.)
WALTER.
Te, herra tuomar' Aadam, ootte joskus
kai Martta-rouvan vieraana. Ken siellä,
sanokaas, seurustelee, paitsi Ruprecht?
AADAM.
En usein, annon herra, siellä käy.
Ja perheen tutuimmist' en mitään tiedä.
WALTER.
Vai niin, vai ette usein vieraana
käy parhaan ystävänne lesken luona?
AADAM.
En, todellakin harvoin.
WALTER.
Rouva Martta!
Välinne tuomar' Aadamiin lie huonot,
kun tein' on vähän kanssakäymistä?
MARTTA-ROUVA.
Hm, armon herra, ei niin huonotkaan.
Hyvänä ystävänäni viel', luulen,
hän pitää itseään; vaan kehu en,
ett' usein meillä herra kuomaa näkyy.
Yhdeksän viikkoa siit' on, kun kävi
taas viimeks, sivumennen silloinkin.
WALTER.
Kuin kauan? Yhdeksänkö viikkoa—?
MARTTA-ROUVA.
Torstaina kymmenenkin. Siemeniä
pyys multa, neilikkain ja esikkoin.
WALTER.
Ja — pyhäisin, kun menee meijerille —?
MARTTA-ROUVA.
No, ikkunasta sisään kurkistaa
ja mua tervehtii ja tytärtäni;
vaan kohta taas hän jatkaa matkaansa.
WALTER (itsekseen).
Hm! Mitä miehest' uskoa —.
(juo.) Kun teillä
apua väliin taloudessanne
on tyttärestä, luulin kiitokseksi
luon' äidin joskus teidän vierailevan.
AADAM.
Kuink', armon herra?
WALTER.
Kuinka? Tytönhän
sanoitte kanojanne hoivaavan,
kun sairastuu ne. Eikös tänäänkin
täss' asiassa neuvonut hän teitä?
MARTTA-ROUVA.
Niin kyllä, armon herra, niin hän tekee.
Toispäivänäkin hälle tuomari
lähetti kuolinsairaan helmikanan.
Vuos sitten paransi hän kanansampaat,
ja tämänkin hän ruokkii elämään;
vaan kiittämään ei tuomaria näy.
WALTER (hämmästyneenä).
Taas kaatakaas, ja kohta, olkaa hyvä.
Taas tarjotkaas. Viel' yksi lasi vain.
AADAM.
Oo, mieliksenne! Teette ilon mulle. (Täyttää lasit.)
WALTER.
Siis onneksenne! — Kyllä tuomar' Aadam
tuleekin varhemmin tai myöhemmin.
MARTTA-ROUVA.
Niin luuletteko? — Minä epäilen.
Toist' ois, jos kaataa herra kuomalle
ma voisinkin Niersteiniä, jota juotte
ja jota kellarissaan ajoittain
miesvainaanikin, kappalainen, piti;
vaan mitäs leskirievull' ois, mi häntä
talooni houkuttais.
WALTER.
Sen parempi.
YHDESTOISTA KOHTAUS.
Licht. Brigitta-rouva (kädessään peruukki).
Piiat. Edelliset.
LICHT.
Brigitta-rouva, sisään, tänne.
WALTER.
Se rouva tämä onko, herra Licht?
LICHT.
Hän on Brigitta-rouva, armon herra.
WALTER.
No niinpä päättäkäämme tämä juttu.
Pois viekää nämä, piiat.
PIIAT (korjaavat pois lasit y.m.).
AADAM (sillävälin).
Kuules, Eeva,
nyt kanalleni oiva pilleri
sa laita, niin tän' iltana mä teillä
käväisen kuore-keiton syönnissä.
Kitansa täyteen saakoon haaska nyt,
jos ei saa niellyks, siihen tukehtukoon.
WALTER (huomaa peruukin).
Vaan minkäs peruukin Brigitta-rouva
tuo meille?
LICHT.
Armon herra?
WALTER.
Minkäs tuo
peruukin meille rouva?
LICHT.
Hm!
WALTER.
Niin minkä?
LICHT.
Aa, anteeks suokaa—.
WALTER.
Saanko tietää sen?
LICHT.
Jos rouvalt' armon herra kysymään
suvaitsee panna tuomar' Aadamin,
niin, olen varma, selviää niin hyvin,
kenenkä peruukki on, kuin myös muu.
WALTER.
En kysy, kenen on se. Miten joutui
se rouvan käsiin? Mistä hän sen löysi?
LICHT.
Sen Martta-rouvan seiniviereltä
löys rouva säleaitaan tarttuneena;
kuin linnunpesän köynnöskierteissä,
ja aivan alta tytön ikkunan.
MARTTA-ROUVA.
Ääs, mitä? Minun säleaidastani?
WALTER (salaa).
Jos herra tuomarin' on sydämellään
jotakin, niin la'in arvon nimessä
puhukaa mulle kaikki, olkaa hyvä.
AADAM.
Minulla —?
WALTER.
Eikö —?
AADAM.
Kautta kunniani — (Käy kiinni peruukkiin.)
WALTER.
Ei teidän ole siis tää peruukki?
AADAM.
On, herrat, tämä peruukki on minun!
Tuli ja leimaus, juuri tätähän
jo viikko sitten laitoin pojan tuon
Utrechtiin viemään mestar' Mehlille.
WALTER.
Kenenkä?
AADAM.
Ruprechtin.
RUPRECHT.
Mun?
AADAM.
Enkös, lurjus,
Utrechtiin viikko sitten mennessäs
ma peruukkia sulle antanut,
sen siellä viedäksesi korjatteelle?
RUPRECHT.
Jaa, sitäkö —? Niin annoittehan —.
AADAM.
Mikset
siis, hirtehinen, sitä vienyt sinne?
Miks sit' et, niinkuin käskin, antanut
työhuoneess' itse mestarille käteen?
RUPRECHT.
Vai miksi —? Miksi? Horna nielköön teidät!
Mä veinhän sen työhuoneeseen ja annoin
mestari Mehlin käteen —
AADAM.
Annoitko?
Ja nyt se riippui Martan säleistössä!
Ooh, hurtta, varos! Näin et pääsekään.
Jotakin salajuonta täss' on varmaan,
mit' uppiniskaisuutta lie. — Kai suotte
mun heti rouvaa tästä tutkia?
WALTER.
Peruukin todellako —?
AADAM.
Armon herra,
kun viime tiistaina tuo nulkki ajoi
isänsä härill' Utrechtiin, hän poikkes
virastoon, sanoi: »Herra tuomari,
teill' oisko asioita kaupunkiin?»
Ma sanoin: »Poikani, teet oikein hyvin,
jos korjatteelle viet tuon peruukin.»
En toki sanonut: »Vie, piiloon laita,
tee valetukka tuosta itsellesi,
ja Martan säleaitaan ripusta.»
BRIGITTA-ROUVA.
Ei, herrat, Ruprecht ei sit' ole tehnyt,
sen uskon, hänet päästäkää. Viim' yönä
tätini luo kun menin meijeriin,
— hän lapsivuoteess' sairastaa —, niin kuulin
puutarhast' Eevan toran hillityn,
äänt' tukahdutti pelko taikka raivo:
»Hyi, hävetkää, hyi, katala, pois menkää,
tai huudan äidin! Mitä aiotte?»
Kuin espanjalaiset maassa ois.
Ma aidan takaa huudan: »Eeva, Eeva,
mik' on sun, mitä siellä —?» — Vaietaan.
»No, vastaatkos sa?» — »Mitä täti tahtoo?»
»Mik' on sun siellä?» kysyn. — »Mitäs siitä?»
»Se onko Ruprecht?» — »Kukas muu kuin Ruprecht
Menkäähän, menkää vain.» — »No, keitä tees.
— Ne rakastelee», mietin, »muut kun kinaa.»
MARTTA-ROUVA.
No siis!
RUPRECHT.
No —?
WALTER.
Vaiti! Loppuun saakka, rouva.
BRIGITTA-ROUVA.