keskiyöllä suunnilleen, ja ehtinyt
oon juuri Martta-rouvan lehmuskujaan,
niin puikkii sivuitse mies kaljupää,
kaviojalka, jättäin jälkeensä
kuin pien, jouhen, tulikiven katkun.
Rukoilen Isä-meidän, kauhulla
takaisin käännyn, vaan, voi taivas, herrat,
viel' lehmuskujaa pitkin kaljun nään, kuin
lahovan kannon, kaukaa loistavan.
RUPRECHT.
Äh, hiisi — taivas!
MARTTA-ROUVA.
Houritteko, Briitta?
RUPRECHT.
Olikoon piru —?
LICHT.
Hss!
BRIGITTA-ROUVA.
Kautt' autuuteni,
mä tiedän, mitä näin ja haistaa sain.
WALTER (kärsimättömästi).
En tutki, rouva, oliko se piru,
hänt' eihän, häntä, lakiin saada voi.
Jos muista jotain tiedätte, niin hyvä;
vaan jääkööt jutut tuosta riettaasta.
LICHT.
Salliiko Armo hänen jatkaa loppuun?
WALTER.
Nää hourupäitä on!
BRIGITTA-ROUVA.
No, vaiti oon.
Vaan, herra Licht, te todistajan' ootte.
WALTER.
Te, tekö todistaja?
LICHT.
Tavallani —.
WALTER.
En totta totisesti ymmärrä —.
LICHT.
Mä pyydän aivan alamaisesti,
puhetta rouvan älkää keskeyttäkö.
En väitä, että piru oli se,
vaan jos en pahoin erehdy, on perää
puheessa kaviosta, kaljusta
ja katkusta, mi jälkeen jäi. — Vain eespäin!
BRIGITTA-ROUVA.
No, kummakseni tänään kuulen ma
tapauksen rouva Martta Rullin luona,
ja ruukun rikkojasta, jonka yöllä
ma kohtasin, kun selvää ottamaan
käyn niiltä paikoin, jonne hyppäs hän,
niin, herrat, lumessapa jäljet löydän —
ja mitkä jäljet, mitäs luulette?
Ain' oikea on siro, selvä, täsmällinen,
kuin ihmisjälki konsanaan,
vaan vasen raskaan tönkin töytäisemä,
kavion jälki suuri, kamala.
WALTER (äkeissään).
Lorua hourupäistä, horna vieköön —!
VEIT.
Ei suinkaan, rouva!
BRIGITTA-ROUVA.
Kautta kunniani!
On, nähkääs, ensin hyppypaikalla
lavea pyörö lumeen pahnattuna,
kuin emäsika siin' ois rypenyt;
vaan ihmisjalka — kavio siit' alkain,
ja jalka sekä kavio ja jalka sekä kavio,
puutarhan kautta kaikkeen maailmaan.
AADAM.
Se oiskoon lempo pirun mallia
rohjennut matkia —?
RUPRECHT.
Hä, minä?
LICHT.
Vaiti!
BRIGITTA-ROUVA.
Ei mäyrän pyytäjä, tien löydettyään
sen pesään, iloitse kuin minä silloin.
»Nyt, herra Licht», ma sanon, juuri nähkääs
tää arvon herra saapuu luotanne,
»nyt käräjät on turhat, herra Licht,
syypäät' ei teidän tuomionne yllä,
sill' itse helvetissä istuu hän;
ja näitä jälkiä hän hävis sinne.»
WALTER.
Siis itse näitte ne!
LICHT.
Niin, armon herra,
on rouva jäljist' oikein kertonut.
WALTER.
Kavio oli?
LICHT.
Ei, vain ihmisjalka,
mut _praeter propter_ niinkuin kavio.
AADAM.
Vakava seikka, herrat, minusta.
Jumalan olemassaolo usein
on pilkkakirjoituksiss' evätty.
Mut ateisteinkaan en tiedä vielä
pirua häätäneen pois viralta.
Tää tapaus erikoista tutkimusta
mun nähdäkseni vaatii. Ehdoitan
siis, ennenkuin me päätöksemme teemme,
kysyttäväksi Haagin synoodilta,
sopiiko oikeuden olettaa
Belseebubia ruukun rikkojaksi.
WALTER.
Tuot' ehdoitusta teiltä odotinkin.
Mit' ajattelee herra kirjuri?
LICHT.
Ei synoodia teidän armonne
lie tarvis tässä päätöstänne varten.
Te, Briitta-rouva, loppuun kertokaas,
— kai sallitte! Käy toivoakseni
tapaus siitä selväks syitään myöten.
BRIGITTA-ROUVA.
Niin sitten sanoin: »Herra kirjuri,
katsastetaanpa hieman jäljistä,
se piru onko minne pujahtanut.»
»Niin juuri, niin», hän sanoo, »Briitta-rouva,
ehk' on vain pieni kierros tarvis tehdä,
luo tullaksemme tuomar' Aadamin».
WALTER.
No, silloin löytyi —?
BRIGITTA-ROUVA.
Ensin löydämme
puutarhan takaa, lehmuskujalta,
sen paikan, missä piru sivuitseni
pois töytäs, tulikivikatkun jättäin:
kuin arka koira siin' ois kaartanut,
kun kissa sylkien sen eteen istuu.
WALTER.
Ja sitten?
BRIGITTA-ROUVA.
Vähän matkaa siit' on puussa
sen muistomerkki, mi mua säikäyttää.
WALTER.
Sen muistomerkki?
BRIGITTA-ROUVA.
Niinpä niinkin, saatte —
AADAM (itsekseen).
Äh hitto raajojani.
LICHT.
Ohi, pyydän,
se sivuuttakaa, rouva Brigitta.
WALTER.
Mä tietää tahdon, minne jäljet vei!
BRIGITTA-ROUVA.
Toi, taivas nähköön, tänne suoraa päätä,
sen oikein arvasikin herra Licht.
WALTER.
Vai tänne, tähän taloon?
BRIGITTA-ROUVA.
Juuri. Kujalta
ylitse pellon, pitkin puroa,
ja portaan kautta, sitten hautuumaata,
— ja juuri tänne, tuomarimme taloon.
WALTER.
Luo tuomar' Aadamin?
AADAM.
Mun talooni?
BRIGITTA-ROUVA.
Niin juuri, taloonne.
RUPRECHT.
Kai piru siis
käräjätaloss' asuu?
BRIGITTA-ROUVA.
Enpä tiedä,
en tottakaan, tääll' asuuko hän myös;
mut tänne hän on poikennut, sen vannon:
tuo jäljet takaa kynnykselle saakka.
AADAM.
Kai varmaan täst' on läpi kulkenut —?
BRIGITTA-ROUVA.
Niin, taikka läpi kulkenut. Kun jäljet
ol' eessä talon —
WALTER.
Jäljet sielläkin?
LICHT.
Ei, anteeks, Armo, siell' ei ollut niitä.
BRIGITTA-ROUVA.
Niin, jäljet tallatut ol' eessä talon.
AADAM.
Hiis otti. Tallatut. Se täst' on mennyt.
Se tääll' on, saatte nähdä, lakeja
jotenkin häväissyt. Oon kunniaton,
silt' ellei arkistossa hajahda.
Jos laskuni, jot' epäillä en voi,
siell' aivan hujan hajan löydettäneen,
mä siit' en vastaa ensinkään, sen vannon.
WALTER.
En minäkään, (itsekseen.) Hm, vasenko se oli?
Vai oikeako? Toinen jaloistaan —
Tuomari, pyydän nuuskarasiaanne!
AADAM.
Oo, nuuskaa?
WALTER.
Nuuskaa, tuokaas!
AADAM (Lichtille).
Viekääs herra Neuvokselle!
WALTER.
Aa, mitäs mutkia? Yks askel vain.
AADAM.
Sen herra Licht jo tekee. — Tässä, viekääs!
WALTER.
Olisin teille jotain kuiskannut
AADAM.
Meill' ehkä myöhemmin on tilaisuus —
WALTER.
No niin. (Lichtin jälleen istuuduttua.)
Mut tietävätkö herrat ketään
jaloiltaan epäluomaa Huisumissa —?
LICHT.
Hm, joku kyllä tääll' on —
WALTER.
Kuka se?
LICHT.
Ehk' Armo herra tuomarilta sitä
kysyä tahtoo —
WALTER.
Tuomar' Aadamilta?
AADAM.
En minä tiedä. Vuotta kymmenen
tääll' ollut virass' oon, mut tietääkseni
kaikk' ovat täällä suorin kasvaneet.
WALTER (Lichtille).
No ketäs tarkoititte?
MARTTA-ROUVA.
Näkyviin vain jalat!
Miks säikytitte alle pöydän ne?
Vois luulla, että teidän on ne jäljet.
WALTER.
Kenenkä? Tuomar' Aadamin?
AADAM.
Mun? Jäljet?
Ma oonko piru? Kavio tää onko?
(Näyttää vasenta jalkaansa.)
WALTER.
(Salaa.) On jalka hyvä, totta tosiaan.
— Istunto kohta loppuun saattakaahan!
AADAM.
Jos pirun oisi jalka tällainen,
hän tanssiaisissakin menestyisi.
MARTTA-ROUVA.
Sitähän minäkin. Miss' oiskaan tuomar' Aadam —
AADAM.
Aah, mitäs! Minä!
WALTER.
Loppuun, sanoinhan!
BRIGITTA-ROUVA.
Muut' epäröitävää ei, arvon herrat,
lie enää pait tää juhlakoriste!
AADAM
Mi-mikä juhla —
BRIGITTA-ROUVA.
Tämä peruukki!
Siin' asussa ken pirua on nähnyt?
Ylevä torni, talin-uhkuva
kuin tuomiorovastilla virassaan!
AADAM.
Muodeista helvetin on meillä täällä
vain puutteellinen tieto, Briitta-rouva!
Hän muka yleens' omaa tukkaa pitää;
vaan varma oon: maan päällä peruukkiin
hän päänsä pukee, täällä käydäkseen
mist' arvohenkilöstä hyvänsä.
WALTER.
Te kunnoton! Ois oikein teidät häätää
istuimeltanne kaiken kansan nähden!
Vain arvo oikeuden teit enää suojaa.
Istunto päättäkää!
AADAM.
Ei, toivon vain —
WALTER.
Ei, ette mitään toivo! Erillenne!
AADAM.
Mun, tuomarin, te uskotteko eilen
peruukin säleaitaan jättäneen?
WALTER.
Jumala varjelkoon! Sen teiltähän
kuin Sodoman ja Gomorran söi tuli.
LICHT.
Ei, armon herra, eihän toki, koska
ol' eilen siihen kissa penikoinut.
AADAM.
Jos syylliseltä, herrat, näytän mä,
niin pyydän, malttakaas. Tää juttu tietää
mun häväistystäni tai kunniaani.
Mik' oikeus teili' on syyttää mua, niin kauan
kuin tyttö vaiti on, en ymmärrä.
Ma tuomarina istun Huisumissa
ja lasken pöydälle tään peruukin:
jos kuka väittää, ett' on mun se, hänet
Utrechtin ylioikeuteen ma haastan.
LICHT.
Hm! Sentään sopii teille peruukki,
kuin kasvanut se oisi kiireellänne.
(Panee sen hänen päähänsä.)
AADAM.
Ääh, juutas!
LICHT.
Eikös —?
AADAM.
On jo harteilleni
viitaksi väljä, saati sitten päähän.
(Tarkastaa itseään peilistä.)
RUPRECHT.
Kas siinä lemmon liero!
WALTER.
Vaiti, vait!
MARTTA-ROUVA.
Kas siinä siisti tuomari, no onpas!
WALTER.
Asia munko täytyy päättää, kysyn vielä?
AADAM.
Mit' tahdoittekaan?
RUPRECHT (Eevalle).
Hänkö se ol', Eeva?
WALTER.
Mit' uhoilet sä siinä, hävytön?
VEIT.
Suus kiinni, kuuletko!
AADAM.
Saat vielä, hylky!
RUPRECHT.
Kaviohiisi, hyi!
WALTER.
Hoi, poliisi!
VEIT.
Et malta kieltäs?
RUPRECHT.
Tänään jäitkin loukkuun!
Et tänään lyökään soraa silmiini.
WALTER.
Miss' äly-vähänne on, tuomar' Aadam —?
AADAM.
No niin, jos sallii teidän Armonne,
asiast' annan heti tuomion.
WALTER.
Hyv' on, se tehkää.
AADAM.
Nyt on seikat selvät,
ja rikkoja tuo Ruprecht hurtta on.
WALTER.
Vain paranee. Ja sitten!
AADAM.
Raudan kaulaan
mä hälle tuomitsen, ja tuomarilleen
kosk' on hän ollut kovin töykeä,
mä hänet heitän taakse ristikon,
kuin kauaks aikaa, siitä määrään sitten.
EEVA.
Ruprechtko rauta kaulaan?
RUPRECHT.
Vangiks minä?
WALTER.
Pois huoli, lapset — Valmis ootteko?
AADAM.
Mun puolestani ruukun korvatkoon, tai älköön.
WALTER.
No hyvä. Istunto on päättynyt
Ja Ruprecht vetoo oikeushoviin Utrechtin.
EEVA.
Vai hänen Utrechtiin on vedottava?
RUPRECHT.
Minunko?
WALTER.
Niin, vie hiis, ja siihen saakka —
EEVA.
Ja siihen saakka—?
RUPRECHT.
Raudoiss' olla saan?
EEVA.
Vai rauta kaulaan? Tekin tuomari?
Tuo tunnoton, tuo, joka istuu tuolla,
hän itse, hän se —
WALTER.
Vait, tai piru vie sun!
Viel' ei hält' taitu hiustakaan —
EEVA.
Nyt, Ruprecht!
On tuomar' Aadam ruukun rikkoja!
RUPRECHT.
Aa, varros!
MARTTA-ROUVA.
Hänkö?
BRIGITTA-ROUVA.
Tuo?
EEVA.
Niin, hän! Nyt, Ruprecht!
Sun Eevas luona illall' oli hän!
Käy kiinni, pui nyt häntä kyllältäsi!
WALTER.
Seis! Kuka järjestystä —
EEVA.
Siitä viis!
Jott' ansaitsisit raudan, joudu, Ruprecht,
käy, survaa hänet alas istuimeltaan.
AADAM.
Anteeksi, herrat! (juoksee tiehensä.)
EEVA.
Joudu!
RUPRECHT.
Kiinni hän,
se juuttaan kämpä!
EEVA.
Juokse! Saitko kiinni!
RUPRECHT.
Ää, kuolema ja kiusa, — sain vain vaipan!
WALTER.
Pian tänne poliisi!
RUPRECHT (lyö vaippaa.)
Nyt saunan saat
Kas tuossa! Tarkenetko? Tuossa vielä!
Ja tuossa vielä, kosk' ei luita riko!
WALTER.
Sä riiviö! — Tääll' eikö totella!
Jos et sä kohta ole aloillas,
saat todella jo tänään rautaa kantaa.
VEIT.
Sa lemmon kuotus, ole aloillas!
KAHDESTOISTA KOHTAUS.
Edelliset (paitsi Aadam. — Kaikki siirtyvät näyttämön etualalle).
RUPRECHT.
Voi, Eeva, kuink' oon häväissyt sua tänään!
Ja entäs eilen, Herra armahda!
Voi sydänkäpyseni, kullanmuru,
eläissäs voitko mulle anteeks antaa?
EEVA (heittäytyy oikeusneuvoksen jalkoihin).
Nyt, herra, apuun, tai me hukumme!
WALTER.
Hukutte, miksi?
RUPRECHT.
Taivas, mitä nyt?
EEVA.
Sodasta Ruprecht pelastakaa! — Nähkääs,
hän Itä-Intiaan on värvätty,
— sen salaisuuden mulle ilmaissut
on tuomar' Aadam —; ja se tiedetäänhän:
vain joka kolmas mies sielt' enää palaa!
WALTER.
Oo, houritkos? Vai Itä-Intiaan!
EEVA.
Bantamiin, Armo, älkää kieltäkö!
Täss' on se kirje, salamääräys,
min hallitus on maalaisrekryyteistä
vast'ikään juuri voimaan saattanut:
mä, näettehän, tiedän asiat.
WALTER (ottaa kirjeen ja lukee sen).
Petosta suunnatonta, kettumaista!
On kirje väärennetty!
EEVA.
Väärennetty!
WALTER.
Sanokaas itse, herra Licht, tää säädös
Utrechtist' onko teille saapunut?
LICHT.
Tuo säädös? Sitä ryöttää! Omin käsin
hän sepittänyt on tuon töherryksen!
— Ne joukot, jotka värvättiin, ne viedään
maan sisäosiin; Itä-Intiaan
ei kukaan aio niitä lähettää!
EEVA.
Ei, älkääs, herrat!
WALTER.
Kunniani kautta!
Ja jos et usko mua, ja jos niin on
kuin sanoit, Ruprechtin ma vapaaks ostan!
EEVA (nousten).
Oi taivas, kuinka tahtoi kurja pettää!
Tuon huolen myrskyn, nähkääs, syömeeni
hän vuodatti ja tul' yöaikaan mulle
Ruprechtin atestia tyrkyttämään;
ja väitti väärän sairastodistuksen
vapaaksi aivan hänet auttavan;
ja selitti ja vakuutti, ja hiipi
mun kamariini, kirjoittaakseen sen;
ja multa, herrat, pyys niin rietasta,
ett' tytönsuu ei sanoakaan julkee.
BRIGITTA-ROUVA.
Voi petturia kurjan katalaa!
RUPRECHT.
Mitäpä kavioista, kulta, mitä!
Nääs, vaikk' ois hevonen sun luonas ollut,
ma öisin yhtä äkeä kuin nyt.
(Suutelevat toisiaan.)
VEIT.
Se on oikein! Sovinnossa rakastelkaa;
ja helluntain' on häät, jos tahdotte!
LICHT (ikkunan ääressä).
Kas tuomar' Aadamia, katsokaas:
kuin hirsipuuta pakoon mennä painaa
lumista, kuhmuraista pellonharjaa!
WALTER.
O-onko tuomar' Aadam tuo?
LICHT.
On, on!
ÄÄNI JOUKOSTA.
Nyt tielle pääsee hän! Kas kas, kuin selkään
lyö häntä peruukki!
WALTER.
Pian jälkeen! Hänet
takaisin tuokaa, herra kirjuri,
ett' tyhmyydell' ei pahaa pahentaisi
Virasta kyllä hänet pidätän
ja sijaiseksi määrään teidät täällä
asian loppuselvittelyyn saakka;
mut toivon kassain kunnoss' olevan,
ja siks en vielä pakoita hänt' eroon.
Pian tuokaa hänet, teette mielikseni!
KOLMASTOISTA KOHTAUS.
Edelliset (paitsi Licht).
MARTTA-ROUVA.
Sanokaas, herra Neuvos, mistä päin
ma Utrechtissa hallituksen löydän.
WALTER.
Ja miksi, rouva Martta?
MARTTA-ROUVA.
Hm! Kai siellä
ma oikeutta ruukulleni saan?
WALTER.
Aa, anteeksi Totta kai. Suurtorin varrell'
istunnot tiistain' on ja torstaina.
MARTTA-ROUVA.
Hyv' on! Mä sinne saavun viikon päästä.
(Kaikki poistuvat)
Loppu.