language: Finnish
RIKOTTU RUUKKU
Huvinäytelmä
Kirj.
HEINRICH von KLEIST
Suomentanut
J. Siljo
Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1916.
HENKILÖT:
WALTER, oikeusneuvos.
AADAM, kylätuomari.
LICHT, kirjuri.
ROUVA MARTTA RULL.
EEVA, hänen tyttärensä.
VEIT TÜMPEL, talonpoika.
RUPRECHT, hänen poikansa.
ROUVA BRIGITTA.
Palvelija, poliisi, piikoja j.n.e.
Tapahtumapaikka: alankomaalainen kylä likellä Utrechtia.
ENSIMÄINEN KOHTAUS.
Näyttämö: käräjätupa.
Aadam (istuu sidellen säärtään). Licht (tulee sisään).
LICHT.
Oh hemmetissä! Mitä, kuoma Aadam,
on tapahtunut? Kuink' on laitanne?
AADAM.
Kas, tuiskahtaakseen tarvitsee vain jalat;
mi tuisku lattian on liukkaaks saanut?
Ma tuohon tuiskahdin; vaan kukin kantaa
kompastuskiven tuhman itsessään.
LICHT.
Ee, ystävä, vai kantaa kiven kukin —?
AADAM.
Niin, itsessään!
LICHT.
Vie hiiteen!
AADAM.
Mitäs, mitäs —?
LICHT.
Es'isistänne eräs, kevytkenkä,
alussa aikojen jo lankesi,
ja lankeemuksesta pääs maineeseen;
te ette kai —?
AADAM.
No?
LICHT.
Samoin —?
AADAM.
Minä —? Mitä —?
Mä tähän lankesin, sen sanoinhan.
LICHT.
Tuo ei vain vertauskuva ole?
AADAM.
Ei, ei!
Lie ollut paha nähdä kuva se.
LICHT.
Ja milloin sattui tapaturma tuo?
AADAM.
Juur' äsken, kun ma nousen vuoteestani.
Viel' aamulaulua mä hyräilen,
niin jopas aamun helmaan hoiperran,
ja ennenkuin mä päivää ehdin alkaa,
mult' on jo Herra Isä jalan taittaa.
LICHT.
Ja vielä vasen jalka sattui?
AADAM.
Vasen?
LICHT.
Tuo tukeva?
AADAM.
Niin oikein!
LICHT.
Armias!
Ilmankin vaivoin polkee synnin teitä.
AADAM.
Häh, jalka! Vaivoin?
LICHT.
Kämpä!
AADAM.
Kämpäkö?
Ei jalka toinen kämpyrämpi toista.
LICHT.
Oh, vääryyttä nyt oikealle teette.
Noin paljon jalka oikea — ei paina,
ja halull' etsii liukkaat tiet.
AADAM.
Ohoo!
Ei toinen jää, jos toinen kuinka rientää.
LICHT.
Ja mikä kehno runtoi kasvonne?
AADAM.
Mun kasvoni?
LICHT.
Niin, ette tiedä kai —?
AADAM.
En lempo vie — minnäköiset siis on ne?
LICHT.
Minnäköiset?
AADAM.
Niin, kuoma.
LICHT.
Kamalat!
AADAM.
Selittäkäähän!
LICHT.
Nyljetyt ne on,
hui hirmu! Poskesta on poissa pala,
vaa'alla punnittava kerrassaan.
AADAM.
Voi helperi!
LICHT (tuo peilin).
Täst' itse tutkikaa.
Ei lammas, koirain hätyyttämä, jätä
enemmän villaa orjantappuroihin
kuin teilt' on lihaa jäänyt — hiis ties minne.
AADAM.
Hm, niin! Niin on! Ei näytä kauniilta.
Nenäänkin sattunut on.
LICHT.
Silmään myös.
AADAM.
Ei silmään, kuoma!
LICHT.
Onpas, poikkipäin
on tuossa verijuomu, Herra nähköön,
kuin hullu rättäri ois hotaissut.
AADAM.
Sattuipa silmän päälle! — Nähkääs nyt,
nyt vasta tämän kaiken havaitsen.
LICHT.
Niin, sattuu niinkin taiston tuoksinassa.
AADAM.
Hoo, taiston! — Taistelin, jos niiksi tulee,
luon' uunin lemmon pukinpäätä vastaan:
menetän tasapainon, hapuilen
kuin tukehtuva ympärillän' ilmaa,
käyn kiinni housuihin, jotk' illalla
valumaan heitin kuivuuriu'ulle —
niin, nähkääs, tartun niihin, aion, hölmö,
pidellä kiinni niistä, — riuku katkee,
ja minä, riuku, housut, hupsis vain!
Ja otsalautani ma pahoin pusken
päin uunin kuvetta, ja juuri siihen,
jost' esiin pukki päänsä ojentaa.
LICHT (nauraa).
Oh oivaa!
AADAM.
Lempo!
LICHT.
Teille ensimäinen
Aatamin-lankeemus se vuoteest' oli!
AADAM.
Niin, Herra Jee! — Mut kysyähän aioin uutisia.
LICHT.
Niin, uutisia! Kehno periköön,
jopahan olin unhoittaa ne.
AADAM.
Mitä?
LICHT.
Arvaamatonta vierasta on teidän
Utrechtist' odotettava.
AADAM.
Ohoo!
LICHT.
Niin, herra Oikeusneuvos tulee.
AADAM.
Kuka?
LICHT.
Utrechtist' Oikeusneuvos, herra Walter.
Hän tarkastusta pitäin matkustaa,
ja tääll' ois hänen oltava jo tänään.
AADAM.
Jo tänään! Houritteko?
LICHT.
Enpä maar!
Hän eilen Hollan rajakyläss' oli
ja siellä tarkasti jo virastot.
Hevoset vaunuin eteen valjastetun
jo kuuluu, tuomaan häntä Huisumiin.
AADAM.
Jo tänään täällä Oikeusneuvos! Hän!
Ja tarkastaa, tuo rehti mies, jok' itse
etunsa katsoo, narripelit hylkää.
Hän Huisumiin, vain meitä nolaamaan!
LICHT.
Hän tulee Huisumiin, kun Hollaankin.
Pitäkää varanne!
AADAM.
Äh, menkää!
LICHT.
Nähdään!
AADAM.
Jo menkää juttuinenne, sanon ma.
LICHT.
No hiis, mies muuan oli nähnyt hänet.
AADAM.
Mit' ei ne tihrusilmät juuttaat näe!
Ne miekkoset ei osaa kasvoja
kaljusta takaraivost' eroittaa.
Vain kolmikolkkahattu kepin päähän
ja viitta ylle, saapaspari alle,
— kas siin' on kyllin herraa hölmöille!
LICHT.
Niin, piruun älkää uskoko, hän kunnes
ovelle ilmestyy!
AADAM.
Hän, ilmestyy!
Valmistamatta meitä sanall' edes!
LICHT.
Tyhmyyttä! Niinkuin tarkastajana
viel' entinen ois, neuvosmies Wachholder!
Nyt tarkastamass' onkin neuvos Walter.
AADAM.
Olipa vaikka! Menkää, pyydän rauhaa.
Mies virkavalans' onhan vannonut,
ja voimass' olevien säädösten
ja tapain mukaan toimii hän kuin mekin.
LICHT.
No, vakuutan, ett' oikeusneuvos Walter
arvaamatt' eilen Hollaan ilmestyi,
tarkasti kassat, kirjat, pidätti
virasta tuomarin ja kirjurit.
Miks? Sit' en tiedä, — _ab officio_.
AADAM.
Vie hiis! Se mieskö tuon on kertonut?
LICHT.
Ja muutakin —
AADAM.
Oo?
LICHT.
Tahdotteko kuulla?
Tän' aamuna ei kuulu tuomaria,
jok' oli kotiarestia saanut
— no, heinäladosta hän löydetään,
siell' oli kattoniskaan ripustaunut.
AADAM.
Mi-mitä!
LICHT.
Apu sentään tulee, alas
otetaan hänet, häntä hierotaan
ja valellaan, ja henkiheitto virkoo.
AADAM.
Vai virkoo?
LICHT.
Vaan nyt kaikk' on talossa
takana sinettein ja uhkasakkoin,
kuin vainaja sen haltija jo ois,
ja tuomarvirankin jo peri toinen.
AADAM.
Kas helperi! — Hän rietas runtti oli,
vaan muuten, jumaliste, rehti mies,
ja hyvin hänen kanssaan tuli toimeen;
vaan ylen rietas, täytyy myöntää se.
Jos Hollass' oli Oikeusneuvos tänään,
miespahan paha peri, uskon sen.
LICHT.
Ja vain tään jutun syy on, kertoi mies,
ett' Oikeusneuvos viel' ei ole täällä;
vaan varmasti hän puolipäiväks saapuu.
AADAM.
Vai niin! No kuoma, ystävyys suo neuvot.
Kaks kättähän voi pestä toisensa,
sen tiedätte. Te kylätuomariksi
myös haluatte, tiedän, ja jos kukaan,
te, vannon, ansaitsette tulla siksi.
Mut tänään sentään viel' ei sovi se,
viel' ohi malja tänään laskekaa.
LICHT.
Mik' onkaan aatoksenne minusta?
AADAM.
Puheesta pidätte te taitavasta
ja Amsterdamin kouluss' olette
kuin kukaan Ciceroonne perehtynyt.
Mut tänään pyyteestänne kieltäytykää!
Viel' ehditte te kyllä vastakin
kykynne näyttää, kunniaanne päästä.
LICHT.
Me kunnon veikot! Mikä riivaa teitä?
AADAM.
Ajallaan vaikeni Demostheneskin.
Suurt' opettajaa siinä seuratkaa.
Kuningas Makedonian enhän ole,
mut osaan silti kiittää tavallani.
LICHT.
Pois epäluulonne jo, sanon sen.
Milloinka —?
AADAM.
Minä, nähkääs, puolestani
minäkin seuraan suurta kreikkalaista.
Vois koroista ja talletuksista
puheenkin kyllä saada pidetyksi,
vaan ken ne lausejaksot sorvailisi?
LICHT.
No siis!
AADAM.
Siit' ei voi mua moittia,
hiis vieköön! Ja jos mitä udellaan,
yön laskuun jääkööt juttuset, joit' ilmi
nenäkäs päivä vaatii.
LICHT.
Ymmärrän.
AADAM.
En, taivaan nimessä, en näe, miksi
ois tuomarin, pait tuomaristuimella,
jääkarhun-jäykkä herra oltava!
LICHT.
En minäkään.
AADAM.
No, kuoma, menemme
vähäisen arkistoa katsastamaan;
asiakirjapinkat järjestäisin,
ne röyköss' on kuin torni Baabelin.
TOINEN KOHTAUS.
Eräs palvelija (astuu sisään). Myöhemmin kaksi piikaa.
PALVELIJA.
Jumalan rauha herra tuomarille!
Sit' toivoo herra Walter, oitis saapuu hän.
AADAM.
Oo, taivas nähköön! Joko suoriutui
hän Hollasta?
PALVELIJA.
Jo, on jo Huisumissa.
AADAM.
Hoi, Liisa, Reetta!
LICHT.
Tyynnä, tyynnä nyt!
AADAM.
Voi kuoma!
LICHT.
Tervetulleeks toivottakaa!
PALVELIJA.
Huomenna Hussaheseen lähdemme.
AADAM.
Nyt mitä teen ja jätän?
(Koettaa pukeutua).
ENSIMÄINEN PIIKA (tulee).
Mitä, herra?
LICHT.
Nuo, nuoko housut jalkaanne? Huh, älkää!
TOINEN PIIKA.
Täss' olen, herra tuomari.
LICHT.
Nyt takki.
AADAM (katsoo ympärilleen).
Ken tuli? Oikeusneuvos?
LICHT.
Eh, vain piika.
AADAM.
Liperit! Viitta! Kaulus!
ENSIMÄINEN PIIKA.
Ensin liivi!
AADAM.
Häh! — Takki pois ja pian!
LICHT (palvelijalle).
Neuvos Walter
on hyvin tervetullut! Sanokaa,
ett' oitis voimme ottaa vastaan hänet.
AADAM.
Hiis vieköön! Tuomar' Aadam pyytää anteeks:
on este hällä.
LICHT.
Este?
AADAM.
Este, niin.
Hän onko tulossa jo!
PALVELIJA.
Kievarissa
hän viel' on. Sepän tilas hän, kun vaunut
menivät rikki.
AADAM.
Hee! Mun terveiseni!
On seppä laiska. — En voi ottaa vastaan,
näes niskani ma olin rusentaa,
ja jalkani. Kas nyt mua kuvatusta!
Ja säikäys aina rikkoo vatsani.
Oon sairas, sano niin.
LICHT.
Voi päättömyyttä!
Mit' aiottekaan, mitä?
AADAM.
Piru vieköön,
jos ei jo kuume kierrä suonissani!
LICHT.
Hänt' oikein jäljillenne opastakaa.
AADAM.
Hoi, Reetta, hoi, luusäkki! Liisa!
MOLEMMAT PIIAT.
Mitä?
Täss' oommehan.
AADAM.
Pois, sanon! Arkistosta
pois juustot, sianlihat, makkarat,
voit, pullot korjatkaa! Ja tuokiossa!
Et sinä, — toinen! Sinä, tollukka!
Tuli ja leimaus, Reetta! Liisa menköön,
navettapiika! (Ensim. piika menee.)
TOINEN PIIKA.
Selvään käskekää!
AADAM.
Suu kiinni nyt! Hae peruukkini tänne,
mars, suori pois jo! Kirjakaapista!
(Toinen piika menee.)
LICHT (palvelijalle).
Ei herra Oikeusneuvokselle, toivon,
tiell' ole ikävyyttä sattunut?
PALVELIJA.
On, onpas. Solatie kaas vaunumme.
AADAM.
Voi rutto! Sääriräähkä! Saanko saappaat?
LICHT.
Aa, taivas armahda! Kaas vaununne?
Ei sentään pahoin käynyt?
PALVELIJA.
Ei niin pahoin.
Vain käden nyrjähytti herra neuvos.
Ja aisa taittui.
AADAM.
Kun ei kaula hältä!
LICHT.
Oo, taivas! Nyrjähytti! Seppä saatiin?
PALVELIJA.
Kyll' aisaa varten.
AADAM.
Eikös tohtori?
LICHT.
Miks?
PALVELIJA.
Aisaa varten?
AADAM.
Ei, ei, kättä varten?
PALVELIJA.
Hyvästi, herrat! — Järjiltään ne lie. (Poistuu.)
LICHT.
Tarkoitin seppää.
AADAM.
Vait ois paras olla.
LICHT.
Miks?
AADAM.
Hämillänne ootte.
LICHT.
Hoo?
ENS. PIIKA (astuu sisään).
Hoi, Liisa?
AADAM.
Mit' on?
ENS. PIIKA.
Braunschweigin makkarata, herra.
AADAM.
Nää holhouskirjat —
LICHT.
Hämillänikö?
AADAM.
Vie jälleen arkistoon ne.
ENS. PIIKA.
Makkarat?
AADAM.
Vai makkarat? Ehei, vaan tämä käärö.
LICHT.
Se oli erehdys.
TOINEN PIIKA (tulee).
Ei kirjakaapiss' ole
peruukkianne, herra tuomari.
AADAM.
Miks ei?
TOINEN PIIKA.
Hm, — te kun —
AADAM.
No?
TOINEN PIIKA.
Te illallahan
tulitte —
AADAM.
Sano!
TOINEN PIIKA.
— kello yksitoista
kotia peruukitta, muistakaahan.
AADAM.
Hoo, peruukitta minä?
TOINEN PIIKA.
Juuri niin.
Tuo Liisa kyllä voi sen todistaa.
Ja toinen on peruukkimaakarilla.
AADAM.
Oo, minä —?
ENS. PIIKA.
Niin, sen vannon, herra Aadam!
Kotia kaljupäänä tulitte;
sanoitte kaatuneenne, muistattehan?
Mä vielä päästänne sain veren pestä.
AADAM.
Hävytön!
ENS. PIIKA.
Vannon kautta kunniani.
AADAM.
Suu kiinni, sanon, juorupuhe pois!
LICHT.
Eilenkö saitte haavan jo?
AADAM.
Ei, tänään
sain haavan, eilen meni peruukki.
Se puuteroituna mull' oli päässä,
ja, jumalista, sisään tullen sen
erehdyin hatun kanssa riisumaan.
Tuo mitä lienee pessyt, sit' en tiedä.
— Häviä helvettiin, siell' on sun paikkas.
Pois, arkistoon! (Ens. piika menee.)
Sä, Reetta, mulle käy
peruukki lainaan veli lukkarilta!
Mun peruukkiini, sano, kissa räähkä
aamulla oli penikoinut. Jaa,
niin, sängyn allahan se roska onkin!
LICHT.
Oo, kissa? Älkää —
AADAM.
Hiisi vie: viis poikaa
keltaista, mustaa, — yks vain valkoinen.
Pois annan mustat hukuttaa, vaan muille
mit' osaan tehdä? Tahdotteko jonkun?
LICHT.
Vai peruukkiin?
AADAM.
No, Herra paratkoon!
Makuulle mennessäni ripustin
sen tuolin karmille, mut yöllä satun
sen siitä sipaisemaan lattiaan —
LICHT.
Käy kissa hampain siihen —
AADAM.
Niinpä niin.
LICHT.
Vie sängyn alle sen, — ja penikoi —
AADAM.
Ei, hampain, ei!
LICHT.
No kuinkas?
AADAM.
Kissako?
LICHT.
Vai ei? Te ehkä itse—?
AADAM.
Hampain! Hiisi!
Potkaisin sängyn alle aamulla
kun näin sen.
LICHT.
Hyvä.
AADAM.
Lemmot soidintaan
pitävät, penikoivat mihin sattuu!
TOINEN PIIKA (hihittäen).
Menenkö siis?
AADAM.
Niin, mene, terveiseni
vie lukkarilan rouvalle ja sano:
peruukin tänään jo hän ehjänä
saa takaisin, — mut itse lukkarille
ei sanaa! Ymmärrätkö?
TOINEN PIIKA.
Huoleti olkaa. (Menee.)
KOLMAS KOHTAUS.
Aadam ja Licht.
AADAM.
En tänään, veli, hyvää aavista.
LICHT.
Miks?
AADAM.
Sekaisin on pääni kerrassaan.
Käräjätkinhän tänään on?
LICHT.
Niin on.
Jo oven eessä vartoo kantajat.
AADAM.
Näin unta, että eräs kantaja
toi, raastoi minut oikeuden eteen;
mut itse sentään tuomarina istuin
ja itselleni äyskin, porasin,
tuomitsin raudan kaulaan itselleni.
LICHT.
Oo, itse itsellenne?
AADAM.
Kautta kunniani.
Mut yhdeks sitten yhtyin pakenimme
molemmat, — saimme viettää metsäss' yön.
LICHT.
No mitäs unesta?
AADAM.
Hiis, vaikkakaan
ei unesta, niin joku veijari
jotenkin tepposet voi tehdä mulle!
LICHT.
Tuo pelko lapsekas! Kun Oikeusneuvos
on saapuvilla, tuomaristuimelta
lain mukaan oikeutta vain jakakaa,
niin uni häväistystä tuomarista
ei toisellakaan tapaa toteen käy.
NELJÄS KOHTAUS.
Oikeusneuvos Walter (tulee). Edelliset.
WALTER.
Jumalan rauha teille, tuomar' Aadam.
AADAM.
Oo, terve—» tervetullut, armon herra,
kyläämme! Luojani, ken saattoi, ken
näin mieluist' odottaakaan vierasta —
tän' aamunakaan viel' ei uskaltanut
ees uni ennustaa sit' iloa.
WALTER.
Nopea tiedän olleeni; ja saanpa
ma valtiomme puolest' tyytyväinen
matkaani olla, jos on vilpitön
ain isäntäini viime hyvästely.
Vaan ma jo tullessani toivotan
todella hyvää tervehdykselläni.
Utrechtin oikeushovi haluaa
Alankomaissa parantaa lainkäytön,
miss' ilmennyt on paljon puutoksia,
ja väärinkäytöt ankarasti oiotaan.
Helpompi sentään matkatehtäväni
on _mun_: vain katsoa, ei rangaista;
ja pikku puutoksiin en takerru,
jos yleensä on kaikki siedettävää.
AADAM.
Todella jaloa noin ajatella!
Lainkäytön vanhat tavat Armolle
kyll' antaa syytä joskus moitokseenkin.
Ne ajoist' onhan Kaarle Viidennen
Alankomaissa olleet voimassa:
vaan mitä ajatuksella ei keksis?
Maailma viisastuu, on sananparsi,
ja tiedän, Pufendorffia lukee kaikki,
vaan Huisum pien' on osa maailmaa
ja yleisviisaudesta osansa
vain saa, ei enempää, ei vähempää.
Valaiskaa Huisumissa suopeasti
te oikeutta, ja nähkää, armon herra:
pois ette vielä ehdi rientää sieltä,
kun teidät täysin se jo tyydyttää.
Vaan jos jo tänään näätte toiveitanne
sen vastaavan, se ihmeekseni käy:
hämärä tahtonne viel' onhan sille.
WALTER.
Niin, säädöksiä on vähän. Vaikka kyllä
on liiaksikin, niiss' on seulaa tarvis.
AADAM.
Ja suurta: akanoit' on paljon, paljon!
WALTER.
Te herra kirjuri?
LICHT.
Oon kirjuri,
Licht, Armon palvelija. Helluntaihin
vuott' yhdeksän oon lakivirass' ollut.
AADAM (tuo tuolin).
Kas tässä.
WALTER.
Turhaa.
AADAM.
Hollast' ehditte jo?
WALTER.
Vain pari penikulmaa, — mistä tiedätte?
AADAM.
Jaa mistä, Armonne —?
LICHT.
Mies muuan kertoi.
jok' äsken juuri saapui Hollasta.
WALTER.
Mies?
AADAM.
Nöyrin palvelijanne!
WALTER.
No niin, sattui
ikävä seikka siellä, kerrassaan
pilaten multa hyvän mieleni,
min toimissamme meit' ois seurattava.
Siit' on jo teille kerrottu?
AADAM.
Se onko
siis totta, herra, että tuomar Pfaulin,
kun kotiarestia hieman sai,
niin epätoivo valtas, houkan, että
hän hirttäytyi?
WALTER.
Ja pahensi vain pahan.
Mi sekavuudelta vain näytti, se
nyt näyttää kavallukselta, jot' ei
tietysti laki enää anteeks anna.
Kuin monta kassaa teill' on?
AADAM.
Viisi, herra.
WALTER.
Mitenkä? Täyttä kassaa kysyin. Viisi!
Vain neljä luulin olevan —
AADAM.
Ma, anteeks,
myös Reinin-patoamis-apukassan luin.
WALTER.
Myös Reinin-patoamis-apukassan?
Mut eihän Rein nyt ole padottu,
siis apukassaakaan ei tarvis pitää.
— Kai teill' on tänään oikeusistunto?
AADAM.
Jaa meillä?
WALTER.
Niin?
LICHT.
On, viikon ensimäinen.
WALTER.
Ja ihmisparvet nuo, jotk' eteisessä
mä näin, ne ovat siis —?
AADAM.
Ne aikoo —
LICHT.
Ne
on kantajia, ovat koolla jo.
WALTER.
No hyvä. Tästä pidän. Hyvät herrat,
suvaitkaa sisään heidät laskea.
Oon istunnossa läsnä, nähdäkseni
mitk' ovat täällä teillä lakitavat.
Kun tästä suoriutuneet olemme,
katsomme sitten vasta kirjat, kassat.
AADAM.
Kuin käskette. — Hoi, poliisi, Hanfriede!
VIIDES KOHTAUS.
Toinen piika (astuu sisään). Edelliset.
TOINEN PIIKA.
Rouvalta lukkarin ne terveiset
sain teille, herra —
AADAM.
Vaan et peruukkia?
TOINEN PIIKA.
Hän lainais, mut on aamusaarna tänään.
Peruukki toinen lukkarill' on päässään,
toist' ei voi käyttää, joten tänään ois
peruukkimaakariin se vietävä.
AADAM.
Voi juutas!
TOINEN PIIKA.
Vaan kun saapuu lukkar', oitis
hän teille peruukkinsa lähettää.
AADAM.
Nyt tuhmat teki, armon herra —
WALTER.
Miten?
AADAM.
Peruukit molemmat mult' ilkeä
vei sattuma. Ja lainaan pyytämään!
en ehdi saada. Oikeutta siis
mun kaljupäänä täytyy istua.
WALTER.
Ooh, kaljupäänä?
AADAM.
Aivan, Herra nähköön,
kuin saankin peruukitta itseni
vajaaksi tuomar-arvokkuutta tuta.
— Varana viel' on meijeri, sielt' ehkä
saan isännöitsijältä —
WALTER.
Meijerin?
Muist' eikö täkäläisistä vois kukaan —?
AADAM.
Ei todellakaan —
WALTER.
Pappi kukaties?
AADAM.
Jaa pappi? Ee —
WALTER.
Tai koulumestari?
AADAM.
Kun säkki-kymmenykset poistettiin,
jot' autoin viran puolest', armon herra,
senjälkeen välttää saan ma kumpaakin.
WALTER.
Vaan, herra Aadam, oikeusistunto?
Tukanko ensin kaljuun kasvatatte?
AADAM.
Niin, suokaa, meijeriltä haetan.
WALTER.
Ja onko sinne pitkältä?
AADAM.
E-ei,
vain puolen tunnin matka.
WALTER.
Puolen tunnin!
Ja istuntonne tunti juuri löi.
Mun matkaa pian on jatkettava. Toimeen!
AADAM.
Niin toimeen —!
WALTER.
Päänne puuteroikaa edes!
Ja mihin lempoon peruukkinne jäi?
Parhaanne mukaan suoriukaa, vaan joutuin!
AADAM.
Jaa joutuin!
POLIISI (astuu esiin).
Täss' on poliisi.
AADAM.
Kai pyytää
saan eineelle: Braunschweigin makkara,
Danzigin viina maistuis kai —
WALTER.
Ei, kiitos.
AADAM.
Täss' aivan seisaalta?
WALTER.
Ei, ei, jo söin!
Te menkää, hetket käyttäkää, sill' aikaa
mä hieman kirjoittelen kirjaani.
AADAM.
No, niin jos tahtonne on —. Tule, Reetta!
WALTER.
Ooh, loukkaunuthan ootte, tuomar' Aadam;
kai langennut?
AADAM.
Niin, suoraan surmaani
tän' aamuna ma vuoteesi' olin syöstä;
vuoteesta ulos, herra Oikeusneuvos,
kuin hautaan putoaisi kerrassaan.
WALTER.
Ikävä seikka. — Seurauksitta sentään
kai menee?
AADAM.
Luulen. Eikä tointani
mitenkään häiritä se saa. — Siis menen!
WALTER.
Niin, näkemiin!
AADAM (poliisille).
Mars, huuda kantajat!
(Aadam, piika ja poliisi menevät).
KUUDES KOHTAUS.
Martta-rouva, Eeva, Veit, Ruprecht (tulevat).
Walter ja Licht (taempana.)
MARTTA-ROUVA.
Te ruukunrikkojat, sen heittiöt!
Te sakot saatte!
VEIT.
Tyynnä, Martta-rouva,
vain tyynnä! Täällä kaikki selviää.
MARTTA-ROUVA.
Vai selviää! Kas viisastelijaa!
Rikottu ruukku mulle selviää.
Ken selvittää voi ruukun sirpaleet?
Kun täällä selvittävät, käteen mulle
jää ruukun sirpaleet. Niin selvästä
en tuomiosta sirpaletta antais.
VEIT.
Sanoinhan: jos on laki puolellanne,
mä korvaan sen.
MARTTA-ROUVA.
Vai korvaat ruukun mulle —
jos laki on mun puolellani, korvaat
Koeta panna ruukku paikoilleen,
aseta ikkunalle se! Vai korvaat!
Vai korvaamattoman sa korvaat mulle,
vai panet jalattoman jaloilleen!
VEIT.
Mit' äyskitte? Jo sanoinhan: jos meistä
sen joku rikkoi, saatte hyvityksen.
En enempää voi tähän.
MARTTA-ROUVA.
Hyvityksen!
Kuin joku Punikkini puhuisi!
Kai sinust' Oikeus ruukkumaakar' on?
Ja tulkoot suuret herrat sitokoot
vyöliinat vyölleen, viekööt uuniin ruukun
ja tekosensa tehkööt mitkä vain,
mua hyvittää ei vois he. — Hyvittää!
RUPRECHT.
Pois, isä, jättäkää se lohikäärme!
Ei ruukun sirut hällä syömellään,
vaan häät joik' on kuin verkko revenneet:
väkisin hän ne paikata tääll' aikoo,
vaan minä vielä päälle polkaisen,
— en ota, lempo vieköön, tuota lutkaa!
MARTTA-ROUVA.
Sua piimäpartaa! Paikkaamaan mä häitä!
Ei edes paikkalangan arvoiset
ne oisi häät, ei ruukun sirpaleen.
Ja jos ois edessäni häät kuin ruukku
viel' eilen välkkyvänä ikkunalla,
hääruukun korviin kiinni ottaisin
ja kalloos halki kumauttaisin oitis;
vaan paikata ei tee mun mieleni!
Vai paikata!
EEVA.
Voi Ruprecht!
RUPRECHT.
Hiiteen!
EEVA.
Ruprecht!
RUPRECHT.
Pois silmistäni!
EEVA.
Kuule, rakas Ruprecht!
RUPRECHT.
Sen narttu! Inhosta ma vaikenen.
EEVA.
Vain sana kuule kahdenkesken —
RUPRECHT.
En,
en sanaa!
EEVA.
Ah, nyt sotilaaksi lähdet!
Ken ties, sua näänkö jälleen konsanaan,
kun kantamaan sa joudut muskettia.
Ties sotaan, ajattele, sotaan käy:
näin vihamielin minust' erootko?
RUPRECHT.
En, Herra varjelkoon, en vihamielin!
Jumala siunatkoon sua hyvyydellä
parhaansa mukaan! Vaan jos palaan ma
viel' elävänä, jäntein rautaisin,
ja ikäkuluks elän Huisumissa,
sinulle haudastakin huudan: lutka!
Valalla aiothan siks itses näyttää.
MARTTA-ROUVA (Eevalle).
Sanoinhan sulle, tiehes! Tahdotko
viel' itses häväisyttää? Arvoisesi
on jäykkäjalka herra korpraali,
jok' keppiään ei turhanpäiten kanna,
vaan mik' on pölhö tuo, jok' alle kepin
selkänsä taivuttaa saa tänään. Tänään
on kihlajaiset, häät, ja olla sais
myös ristiäiset, hautajaisiani
en kammois, kun oon maahan polkenut
sen korskan, jonka kuohut ruukun rikkoi.
EEVA.
Voi äiti, antaa ruukun olla jo!
Mä etsin kaupungista mestarin,
jok' osaa korjata sen mieliksenne.
Jos sit' ei voi, niin säästörahani
ma kaikki annan teille uuden ostoon.
Ken sallii saviruukun, vaikka se
Heroodeen aikuinen ois, aikaan saada
niin paljon epäsopua ja pahaa.
MARTTA-ROUVA.
Sä pääsi jälkeen puhut. Tahdot kai
pilkaksi tulla, Eeva, kirkossa
ens sunnuntaina katumusta tehdä?
Täss' oli ruukussa sun hyvä nimes,
maailman eess' sen kanssa kaatui se,
vaikk' eikään Luojan eess', ei mun, ei itses.
Vain tuomaria mestariks on tarvis,
vain jalkapuuta, raippaa tarvis on,
ja hulttiot nuo roviolle, siten
voi kunniamme vasta valjeta
ja välkkeensä tää ruukku saada jälleen.
SEITSEMÄS KOHTAUS.
Aadam (virka-asussaan, mutta ilman peruukkia, astuu sisään).
Edelliset.
AADAM (itsekseen).
Oh, Eeva, kas! Ja sekin Ruprecht, nulkki,
sen pölikkä! Hoo, hitto, koko katras.
— Mua itselleni syyttäisköhän nuo —?
EEVA.
Voi rakas äiti, tulkaa, rukoilen,
paetaan tästä turman paikasta!
AADAM.
Sanokaa, kuoma, mit' on noilla täällä?
LICHT.
Ties taivas, mitä joutavata toraa.
Vain joku ruukku kuuluu rikotun.
AADAM.
Vai ruukku, hoo! — No kukas rikkoi ruukun?
LICHT.
Jaa, kuka rikkoi?
AADAM.
Niin.
LICHT.
Heh, käykäähän
oikeutta istumaan, niin saatte tietää.
AADAM (salaa).
Hss, Eeva!
EEVA (samoin).
Menkää!
AADAM.
Sana vain!
EEVA.
Ei mitään!
AADAM.
Mit' asiaa on teillä?
EEVA.
Sanon: menkää!
AADAM.
Oh, Eevaseni, sano: mit' on tää?
EEVA.
Jos ette kohta—! Kuulettehan: menkää!
AADAM (Lichtille).
Oh, Herra nähköön, ystävä, en jaksa.
Niin haavaa sääriluussa jomottaa.
Te oikeus istukaa, mun täytyy maata panna.
LICHT.
Te maata? Oletteko sekaisin?
AADAM.
Hiis ottakoon! Mua ylen kuvottaa.
LICHT.
Taidatte oikein potea. — No minä
koen teitä auttaa. Ehkä Neuvos suostuu,
kun pyydätte. — Ties mikä teitä vaivaa.
AADAM (taas Eevalle).
Kautt' tuskieni, Eeva, rukoilen:
mi tänne teidät toi?
EEVA.
Pian saatte kuulla.
AADAM.
Tuo ruukku vain, mi äitis kädess' on?
Mä sitä kovin —
EEVA.
Niin, vain ruukun jätteet
AADAM.
Ja muuta ei?
EEVA.
Muut' ei.
AADAM.
Ei varmasti?
EEVA.
Sanoinhan, jättäkää jo rauhaan minut!
AADAM.
Sua neuvon: ole viisas, Herra nähköön!
EEVA.
Hävytön!
AADAM,
Nimi Ruprecht Tümpel on
fraktuurakirjaimin täss' atestissa,
täysvalmiina min kuulet ratisevan
mun taskussani. Niin, sen voiman voit
ens vuonna nähdä, kautta kunniani.
Saat mustiin kasvos, vartes verhota,
kun kuulet: henkensä jo Ruprecht heitti
Bataviassa, — vei kai mätäkuume,
tai keltatauti, rokko, mikä lie.
WALTER.
Asiallisten kanssa, tuomar' Aadam,
ei ennen istuntoa puhella!
Tääll' istuimelta heitä tutkikaa.
AADAM.
Mitenkä? Mitä käskee armon herra?
WALTER.
Mitäkö käsken? Selvään sanoinhan:
asiallisten kanss' ei salamyhkää
saa ennen istuntoa puhella.
Tää virkapaikkanne on, kuulustelun
alatte täältä julkisen. Ma varron.
AADAM (itsekseen).
Nyt piru vei! En jaksa rohkaistua —!
— Kun läksin sieltä, jotain kilahti —
LICHT (säikäyttäen häntä).
Olette, herra tuomar' —
AADAM.
En, en totta!
Peruukin varovasti ripustin,
ja nauta öisin ollut —
LICHT.
Mitä?
AADAM.
Mitä—?
LICHT.
Mä kysyin, —
AADAM.
olenko mä —
LICHT.
Oletteko kuuro, kysyin.
On teitä armon herra huutanut.
AADAM.
Oo, luulin —. Kuka huutaa?
LICHT.
Herra Neuvos.
AADAM (itsekseen).
Aah, hitto vie, kaks juttuahan on!
No, enemp' ei, ja taittuu, mik' ei taivu.
— Mä täytän oitis armon herran tahdon,
niin oitis, oitis! Nytkö aletaan?
WALTER.
No tehän merkillinen. Mik' on teidän?
AADAM.
Niin, nähkääs, helmikanallani, joka
on tuotu Intiast', on kielisampaat;
mun sitä syöttää pitäis, mut en osaa,
ja neuvoa vain kysyin tytöltä.
Niiss' asioissa, nähkääs, olen houkka,
ja kanat mulle on kuin lapsiani.
WALTER.
Kas tähän istukaa ja alkakaa.
Ja herra Licht, hän pitää pöytäkirjaa.
AADAM.
Kuink' armon herra oikeutt' istumaan
mun vaatii: puustavin ja muotojenko
vai täkäläisten tottumusten mukaan?
WALTER.
Lain säätämien muotoin mukaan, joihin
on Huisumissa totuttu, ei muuten.
AADAM.
Jaa niin. Teen mieliksenne. Olette
kai valmis, herra kirjuri?
LICHT.
Teen työni.
AADAM.
Niin tee siis oikeuskin tehtäväsi!
Ken kantaja?
MARTTA-ROUVA.
Mä, herra tuomari!
AADAM.
Ken olette?
MARTTA-ROUVA.
Ken oon—?
AADAM.
Niin, sanokaa,
nimenne, säätynne ja asuntonne!
MARTTA-ROUVA.
Kai pilaa laskee herra Aadam!
AADAM.
Pilaa?
Ma, rouva Martta, oikeutt' edustan,
ja oikeus tahtoo tietää, ken te ootte.
LICHT (puoliääneen).
Noin älkää kyselkö —.
MARTTA-ROUVA.
Te meillehän
pistäytte joka pyhä, meijerille
kun menette!
WALTER.
Tään rouvan tunnetteko?
AADAM.
Tuoss' asuu raitin kulmass', Armonne,
puutarhan portilta vie polku sinne.
Hän papinleski on ja kätilö,
maineeltaan muuten kunniallinen.
WALTER.
Kun hänest' on noin tarkat tiedot teillä,
noin kysellä ei tarvis, tuomar' Aadam.
Nimensä kirjoittakaa pöytäkirjaan
ja viereen pankaa: oikeudelle tuttu.
AADAM.
No niin. Te muodoist' ette välitä.
Me teemme, kuten Armonne on mieli.
WALTER.
Asiaa kantajan nyt kysykää.
AADAM.
Mun onko —?
WALTER.
Niin, nyt syytä tiedustatte!
AADAM.
Se, anteeks, on vain ruukku.
WALTER.
Vainko?
AADAM.
Ruukku,
niin, ruukku vain. — Se syyksi merkitkää
ja viereen pankaa: oikeudelle tuttu.
LICHT.
Mun pelkän arveluni nojalla
aiotte —
AADAM.
Taivas nähköön, kirjoittakaa
kun käsken! — Ruukkunnehan, Martta-rouva —?
MARTTA-ROUVA.
Niin, tämä —.
AADAM.
Siinähän se on.
MARTTA-ROUVA.
On sirut.
AADAM.
Mit' epäröitte tyhjää.
LICHT.
Kuulkaapas —
AADAM.
Ja kuka rikkoi sen? Tuo juntti varmaan —?
MARTTA-ROUVA.
Tuo juntti juuri.
AADAM (itsekseen).
Mulle riittää jo.
RUPRECHT.
Se, herra tuomari, ei ole totta.
AADAM (itsekseen).
Nyt rohkaise vaan mieles, vanha Aadam!
RUPRECHT.
Suun täydeltä hän valhettelee —
AADAM.
Vait,
sen hölö, ehdit saada raudan kaulaas!
— Niin, kirjoittakaa, herra kirjuri,
siis ruukku ynnä nimi rikkojan.
Pian tämä juttu selville nyt joutuu.
WALTER.
Oh, herra tuomari, mit' on tää oikeusmeno!
AADAM.
Mitäkö?
LICHT.
Muotoin mukaan toki —!
AADAM.
E-ei,
muodoista eihän herra Neuvos pidä.
WALTER.
Jos ette taida, herra tuomar' Aadam,
ees alkaa oikeuskuulustelua,
sit' opetella nyt ei päinsä käy.
Lainkäyttöä jos ette toisin osaa,
pois käykää, kirjuri ehk' osaakin.
AADAM.
Niin, nähkääs, näin on tapa Huisumissa,
ja käskyst' Armon sitä käytin mä.
WALTER.
Minunko?
AADAM.
Totta niin?
WALTER.
Mä käskin teitä
lain mukaan oikeutta jakamaan;
ja samoiksi lait luulin Huisumissa
kuin muuallakin liittovaltioissa.
AADAM.
Siis anteeks saan mä pyytää nöyrimmin!
On, luvallanne, täällä Huisumissa
meill' omat omituiset säädökset,
ei kirjoitetut, myönnän kyllä, mutta
perinnän vanhan vakauttamat.
Ja tohdin toivoa: ne muodot olen
mä tähän saakka tyystin täyttänyt.
Vaan tottunut oon muotoonne myös toiseen,
kai yleisemmin käytettyyn. Voin antaa
todisteen, jos niin tahdotte: voin käyttää
oikeutta eri tavoin, tarpeen mukaan.
WALTER.
Näin, tuomar' Aadam, huonon käsityksen
saan teistä. Vaan nyt juttu uudelleen!
AADAM.
Sen mieliksenne teen mä, saatte nähdä!
— Esille syytös, rouva Martta Rull!
MARTTA-ROUVA.
Tään ruukun vuoks oon täällä, tiedättehän;
mut ennenkuin sen kohlut kerron mä,
kuvailla suokaa mun myös, mik' ol' arvo
minulle sillä.
AADAM.
Teill' on puheenvuoro.
MARTTA-ROUVA.
Tään ruukun näettekö, arvon herrat?
Tään näettekö?
AADAM.
Toki näemme.
MARTTA-ROUVA.
Ei, ette, suoraan sanoin: palat vain.
Paloina ruukku kaunehista kaunein!
Tään tyhjän aukon paikall' oli kuva,
miss' Espanian Fiilip vastaanottaa
Alankomaiden kaikkein hallinnon.
Karl Viides tässä seisoi loistossaan,
vain jalat näette nyt keisarista.
Polvistuin Fiilip vastaanotti kruunun;
hän ruukussa on peräpuoltaan myöten,
ja sekin aika tuustin saanut on.
Ja tässä silmiänsä kuivailivat
kuningattaret Unkarin ja Ranskan,
molemmat hänen serkkujaan; on toinen
kuin itseään hän itkis, viedessään
kädellään nenäliinan silmilleen.
Ja täällä seurueessa Filibert,
jonk' eestä isku keisaria kohtas,
nojautuu vielä miekkaan, mokoma,
samaten Maksimilian, — vaikka kyllä
he kaatuis nyt, kun katkenneet on miekat.
Täss' seisoi keskell' Arras'n arkkipiispa,
päässänsä pyhä hiippa, — itsensä
vei hänet piru luineen, nahkoineen,
vain pitkä varjo vielä katuun heittyy.
Taustalle henkivartiat keihäineen
ja pertuskoineen oli parveutuneet;
taloja Brüsselin täss' oli, tuolta
viel' ikkunasta joku kurkistaa
toria kohti, — mitä nähnee nyt.
AADAM.
Elämäkerta noiden palasien
ei, rouva Martta, kuulu asiaan.
Aukosta kertokaa, ei kuvasta,
sen kohdalla jok' oli historioineen.
MARTTA-ROUVA.
Ooh, ruukun kauneus kuuluu asiaan!
Kun Brieliin hyökkäs rantasisseineen
Oraanialainen, saalisti tään ruukun
Childerich, kattiloiden paikkaaja.
Juur' aikoi sillä eräs spanialainen
suuhunsa nostaa viiniä, kun hänet
Childerich heitti maahan takaapäin
ja otti ruukun, pohjaan joi, ja meni.
AADAM.
Kas siinä rantasissi!
MARTTA-ROUVA.
Sitten peri
sen Fürchtegott, se haudankaivaja.
Vain kolmasti sai raitis suunsa maistaa
siit' eläissään, ja vedetönt' ei koskaan:
ens kerran, kun hän nuoren vaimon otti
kuuskymmenvuotiaana; taas kun vaimo
sai terveen pojan kolmen vuoden päästä;
ja sitten vielä vaimon kuoltua,
jost' oli viisitoista lasta hällä.
AADAM.
Sitäpä kelpaa kuulla.
MARTTA-ROUVA.
Ruukun sitten
Sakeus sai, Tirlemontin räätäli;
miesvainajani juuri hänen suustaan
kaikk' kuuli, mitä kertoa nyt aion.
Kun ranskalainen ryösti kaupunkia,
hän kaiken kaman heitti ikkunasta,
— myös ruukun, — itse hyppäs lopuksi
ja päänsä, houkka, halkas; mutta ruukku
jäi jaloilleen, jäi ehjäks saviruukku.
AADAM.
Asiaan, hyvä rouva Martta Rull,
asiaan!
MARTTA-ROUVA.
Vuonna kuusiseitsemättä,
— mull' oli mieheni jo, Herra kanssaan! —
niin silloin siinä tulipalossa —
AADAM.
Vie hiisi! Vaimo, mitä matkailette?
MARTTA-ROUVA.
Jos puhua en, tuomar' Aadam, saa,
oon täällä tarpeeton, ja lähden siis
oikeutta etsimään, mi kuulee mua.
WALTER.
Puhukaa pois, mut älkää muuta kuin
mi kuuluu asiaan. Kun sanotte,
ett' on tuo ruukku ollut kallis teille,
se riittää, tuomita jo voimme sitten.
MARTTA-ROUVA.
En tiedä enkä tutki, mikä teille
jo riittää, voidaksenne tuomita;
sen sentään tiedän: kun ma kanteen teen,
mun täytyy saada sanoa, min vuoksi.
WALTER.
No hyvä. Nytpä loppuun. Mitä sattui,
mit' tapahtui siis tulipalossa
ruukulle vuonna kuusiseitsemättä —?
Sen kuulla saammeko?
MARTTA-ROUVA.
Niin ruukulle?
Ei sille mitään, nähkääs herrat, mitään
ei sille sinä vuonna sattunut
Se ehjäks jäi, jäi ruukku liekeiss' ehjäks,
ja talon tuhkast' esiin nostin mä
sen huomenissa, lasinkiiltävänä,
kuin valaja sen tois juur' uunistaan.
WALTER.
Hyv' on. Nyt ruukun tunnemme, mit' on
se kokenut, mit ei, nyt tiedämme.
Viel' onko lisättävää?
MARTTA-ROUVA.
Nähkääs, tämän ruukun,
— paloina vielä ruukun arvoisen:
kuin tehty vallan neitossuuta varten,
maaherran rouva leskellekin kelpais, —
tään ruukun, arvon herrat tuomarit,
tuo hulttio tään ruukun rikkoi multa.
AADAM.
Ken?
MARTTA-ROUVA.
Tuo, tuo Ruprecht.
RUPRECHT.
Herra tuomari,
se valhett' on.
AADAM.
Vait, kunnes kysytään!
Sun vuoros tulee kyllä vielä tänään.
— Kaikk' onko tullut pöytäkirjaan?
LICHT.
Kaikk' on.
AADAM.
Kuink' oli tapaus, arvon rouva Martta?
MARTTA-ROUVA.
Mä yhdentoista aikaan —
AADAM.
Milloin?
MARTTA-ROUVA.
Eilen —
AADAM.
Aamulla?
MARTTA-ROUVA.
Anteeks, ei, vaan illalla —
yölampun aioin juuri sammuttaa,
kun mua säikäytti miesäänet, jyry
kamarist' etäisestä tyttäreni,
niin kerrassaan kuin ryntäis vihollinen.
Ma pikaa raput pääsen alas, huomaan
kamarinoven selko selällään,
mua vastaan parjausta ryöppyää,
ja oviaukkoa kun valaisen,
näen, herra tuomari, niin, mitä näen!
Paloina ruukun näen lattialla
ja joka nurkassa on sirpale;
käsiään tyttö vääntää, ja tuo tursas
kuin hullu huitoo huoneen keskellä.
AADAM.
Voi rietas!
MARTTA-ROUVA.
Mitä?
AADAM.
Kas vaan, rouva Martta!
MARTTA-ROUVA.
Niin, ja kuin käsivartta kymmenen
vihani hurskas antoi minulle,
ja kotkankynnet tunsin jokaisessa.
Mä tältä vaadin vastuun, mitä hällä
yömyöhään tekemistä täällä on,
kenenkä luvin talon ruukut rikkoo:
ja hän, hän mulle vastaa, arvatkaas —
sen hävytön, sen heittiö! Sen hirteen
mä toimitan, tai eläissäni en
käy nauttimaan yönunta tyytyväisnä:
hän vastaa, että joku toinen ruukun
sysäsi ikkunalta — toinen, kuulkaas! —
vaan hänen eestään ehti livahtaa;
ja tyttörievun parjaa yltä päältä.
AADAM.
Aa, aika kettu! — Entä sitten?
MARTTA-ROUVA.
Sitten?
Ma katson kysyvästi tyttöön: hän
kuin kuollut seisoo. Sanon: »Eeva!» sanon —
hän istuutuu, — »tääll' onko muita ollut?»
»Voi Joosef—Maaria! Mit' äitikin
voi ajatella?» huutaa hän. — »Siis ken se —?»
»Ken muu», hän vastaa, »ja ken muu se voiskaan —?»
Ja vannoo mulle, että tuo se oli.
EEVA.
Vannoinko? Mitä teille vannoin ma?
En mitään vannonut, en mitään!
MARTTA-ROUVA.
Eeva!
EEVA.
En! Valhettanne on se.
RUPRECHT.
Kuulkaas nyt
AADAM.
Vait oitis, hurtta, riiviö! Vai kitas
tääll' onko tukittava nyrkillä?
On vielä vuoros, mut ei nyt.
MARTTA-ROUVA.
Sä etkö —?
EEVA.
En, äiti! Sitä väärin väitätte!
Syvästi viiltää mieltän', uskokaa,
ett' täytyy julkisesti selitellä:
vaan vannonut en ole, en, en mitään.
AADAM.
Järkiinne tulkaa, lapset.
LICHT.
Merkillistä!
MARTTA-ROUVA.
Voi Eeva, et siis vakuuttanut mua,
et Joosef-Maariata huutanut?
EEVA.
En vannoin, en! Kas tämän vannon nyt
ja vetoon Joosefiin ja Maariaan.
AADAM.
Oo, mitäs, mitäs, hyvä rouva Martta?
Vain araksi noin saatte lapsenne.
Kun tyttö rauhass' ehtii ajatella,
tyynesti tapausta muistelee,
— mit' tapahtui ja mitä tapahtua
voi vielä, ellei puhu hän kuin tulee —:
niin saatte nähdä, tänään samoin hän
kuin eilen puhuu, vaikk'ei ehkä vanno.
Jutusta Joosef-Maaria päästäkää.
WALTER.
Ei toki, tuomar' Aadam, ei! Ken neuvoo
kaksmielisesti vastapuolia!
MARTTA-ROUVA.
Päin kasvoja jos sanoa voi mulle
hävytön, kevytkenkä heilakka,
ett' teki joku toinen sen, ei Ruprecht,
niin minun puolestani — no, en jatka —,
vaan vakuutanpa, herra tuomari,
ja vaikk' en hänen vannoneen voi väittää,
niin vannon hänen sanoneen sen eilen,
ja vetoon Joosefiin ja Maariaan.
AADAM.
No neitsytkin kai vielä —
WALTER.
Herra tuomari!
AADAM.
Mit' Armo? — Etkö tahdo, Eeva-kulta?
MARTTA-ROUVA.
Suu puhtaaks! — Etkö sanonut niin mulle?
Niin etkö eilen sanonut, vai etkö?
EEVA.
Kukapa kieltääkään sen —
AADAM.
Kas, kas niin.
RUPRECHT.
Sua lutkaa!
AADAM.
Kirjoittakaa!
VEIT.
Hyi, sen —! Hyi!
WALTER.
En tiedä, tuomar' Aadam, mitä mun
lainkäytöstänne pitäis ajatella.
Jos ruukku juuri teill' ois tunnollanne,
kiivaammin ette epäilystä häätää
vois päällänne tään nuoren miehen päälle.
— Muut' ette kai te, herra kirjuri,
merkitse, kuin vain tytön tunnustuksen
puheestaan eilisestä, ei _de facto_.
— Jo onko tytön todistaja-vuoro?
AADAM.
On tottakin, on hänen vuoronsa.
— Erehdys sattuu helpost', Armo, täällä.
Kai syytetylt' ois nyt mun kysyttävä?
Nyt paljon hyvää opin, totisesti!
WALTER.
Kuink' yksinkertaista! — Niin, kysykää!
Kysykää, kiiruhtakaa, pyydän kovin:
tään jutun jälkeen muita ette johda.
AADAM.
Ooh, enkö muita? — Jaa, niin, syytetyltä!
— Mit' aikailetkaan, vanha tuomari?
— Sen hiton helmikanan kielisampaat!
Ois rutto riipaissut sen Intiassa!
Sen suurusruoka yhä muistuu mieleen.
WALTER.
Vai muistuu? Mikä suurus —?
AADAM.
Joka mun
ois kanalleni, nähkääs, annettava;
jos täky se ei kelpaa riiviölle,
en totta tiedä, mitä neuvoks saan.
WALTER.
Hiis vieköön! Tehkää tehtävänne, sanon!
AADAM.
Syytetty esiin!
RUPRECHT.
Tässä, tuomar' Aadam:
Ruprecht, tään Veitin poika, Huisumista.
AADAM.
Sen kuulitko, mist' äsken sinua
oikeuden eessä syytti rouva Martta?
RUPRECHT.
Sen kuulin, herra tuomar'.
AADAM.
Uskallatko
sä siihen jotain väittää vastaan, mitä?
Sa tunnustatko, vaiko yrität
syys kieltää, kuten vallan paatunut?
RUPRECHT.
Mitäkö siihen, herra tuomari,
voin vastaan väittää? Oh, tään, luvallanne:
hän puhunut ei totta sanaakaan.
AADAM.
Vai ei! Ja todistaa tuon aiot?
RUPRECHT.
Kyllä.
AADAM.
Vain tyynnä, hyvä rouva Martta, tyynnä!
Ei totuus salaan jää.
WALTER.
Mit' asiaa
on tuomarilla rouva Martalle?
AADAM.
Jaa mitä—? Taivas! Voinko kristittynä —
WALTER.
Teill' onko jotain puolustukseksenne?
Ehk' osaa herra Licht tään jutun johtaa?
AADAM.
Ohoo!
LICHT.
Mi-minä, — jaa, jos Armonne —
AADAM.
Mit' äljöttelet? Millä puolustaudut?
Kuin härkä seisoo siinä, älliö!
Sä millä puolustaudut?
RUPRECHT.
Milläkö?
WALTER.
Niin, tapaus teidän nyt on kerrottava.
RUPRECHT.
Kun, totta vie, suunvuoron saisin ensin —
WALTER.
Niin, herra tuomari, näin ei käy laatuun.
RUPRECHT.
Siin' oli ilta-kymmenissä kai,
— ja tammikuinen ilma lauha oli
kuin kevätyö, — kun sanoin isälle:
»käyn vielä vähän Eevan luona, isä.»
Tuon Eevan minä, nähkääs, aioin naida:
se riuska tyttö on, näin leikkuussa,
kuin rutosti se käsistään sai kaiken,
kuin tuiskus siltä viljakouraukset
Niin sanoin: »Suostutko?» Hän sanoi: »Äh,
sua hölöä.» Vaan sitten sanoi: »Kyllä.»
AADAM.
Asias muista! Mitä? »Hölöä»?
»Ma sanoin: Suostutko?' Hän sanoi: 'Kyllä.'»
RUPRECHT.
Niin juuri, herra tuomar'!
WALTER.
Eespäin, eespäin!
RUPRECHT.
Niin, sanoin silloin: »Isä, menen nyt,
viel' ikkunasta vähän juttelemme.»
»No pistäy», sanoi hän, »vaan jääkin pihaan!»
»Jään pihaan», vastasin, »sen vakuutan».
»No pistäy», sanoi, »tunnin päästä palaat».
AADAM.
»No», sanot, hölötät. Ei loppua.
Pian etkö ehdi loppuun jo?
RUPRECHT.
»No», sanon,
»no siihen sanaan», heitän lakin päähän
ja menen. Mut on puro tulvillaan
ja kylän kautta täytyy kiertää mun.
»Ai hitto», muistan, »Ruprecht, portinsalpa!
Puutarhanportti siell' on kiinni jo!»
Näet kymmeneen sen tyttö auki pitää,
jos silloin siell' en ole, ulos jään.
AADAM.
Kas riettautta sitä!
WALTER.
Entä sitten?
RUPRECHT.
Niin, lehmuskujaa kulkein ehdin mä
luo Martan talon, mi puuryhmän varjoss'
on synkkänä kuin kirkko Utrechtin,
niin puistonportti käy, sen kuulen kaukaa.
»Kas siell' on, — siell' on Eeva vielä!» sanon
ja sinne, mistä ääni korviini
toi viestin, suuntaan silmät ilomielin,
— ja sokeiksi ne palattuaan soimaan
ja oitis toimitan ne uudelleen
paremmin ympärilleen katsomaan
— ja pärjääjiksi pahoiksi ne soimaan
ja ärsyttäjiks, salailkkujiksi,
ja lähetän ne vielä, tuumien,
ne että, tehtävänsä tehtyään,
riistäyvät harmissaan pois päästäni
ja jonkun toisen palvelukseen käyvät
»Se Eeva on, sen tunnen liivistään,
ja vielä siell' on joku toinenkin.»
AADAM.
Hoo, toinenkin? Ja kukahan, suupaltti?
RUPRECHT.
Niin, totta vie, se juur' on kysymys —.
AADAM.
No vannaan sinunmoises vekara!
WALTER.
Eespäin! Te hänen jatkaa sallikaa!
Miks häntä keskeytätte, tuomari?
RUPRECHT.
Mä siitä valalle en tohdi käydä,
kuin padankylki oli maailma.
Vaan nähkääs, Lebrecht, rajasuutari,
jok' äsken vapaaksi pääs vankilasta,
se kauan kaarrellut on tyttöäni.
Jo syksyllä mä sanoin: »Kuules, Eeva,
en kärsi mä tuon luiron liehintää.
Hän ei sua niellä saa, niin sano hälle,
tai, jumaliste, katuun hänet heitän.»
Hän sanoo: »Mua kiusaat», hälle sanoo
jotakin tyhjää: luuta ei, ei lihaa;
mä silloin menen, heitän katuun ruojan.
AADAM.
Kas, kas! Nim' oli Lebrecht?
RUPRECHT.
Lebrecht, niin.
AADAM.
Hyv' on. Se nimi meidät loppuun vie.
— Kai herra kirjuri sen merkitsi?
LICHT.
Merkitsin, herra tuomari, ja muunkin.
AADAM.
Nyt eespäin, Ruprecht, poikani.
RUPRECHT.
Kun kohtaan
sen parin yhdentoista aikana,
niin kuohua mun alkaa sisuni.
»Seis», ajattelen sentään, »maltas, Ruprecht,
saat malttaa, kunnes hirvensarvet saat:
sun täytyy tarkoin otsaas tunnustella,
siell' eikö nystyrät jo kihelmöi».
Ja hiljaa portista ma puistoon painun
ja marjakuusipehkoon piiloudun;
ja kuiskutusta, kikatusta kuulen
ja kiertelyä, kaartelua, herrat:
voi taivas auta, pakahtua oon.
EEVA.
Mua häväistä vain koet, voi sua kurjaa!
MARTTA-ROUVA.
Saat, hurtta, nähdä vielä hampaani,
kun kahden oomme! Malta, vihani
tulena vielä tunnet nahassasi!
RUPRECHT.
Neljännestunti kuluu niin, mä tuumin:
»Mit' onkaan siellä tekeill', eihän häät?»
Ja ennenkuin saan loppuun mietteeni,
hip! ennen pappia pääs pari sisään.
EEVA.
Pois menkää, äiti, käyköön miten käy —
AADAM.
Sua neuvon: vaiti! Taikka jylyä
pian korvas kuulevat, suupaltti tyttö!
Odota, kunnes puhumaan sua vaadin.
WALTER.
Mit' on tää, taivas?
RUPRECHT.
Silloin, tuomar' Aadam,
vereni silloin tulvii, kuohahtaa.
Pois nappi hellii takin rinnast': »Ilmaa!»
Mä liivit, paidat auon: »Ilmaa nyt!»
Käyn kumarassa, astun ärjähdellen
taa tytön oven, jok' on säppiin pantu,
— yhdellä olanpuskulla se auk' on.
AADAM.
Sua hurttaa!
RUPRECHT.
Samassa kuin rämähtää
se auki, sinkoo lattiaan tuo ruukku,
ja joku karkaa ulos ikkunasta,
näen vain, kuin takin hännys häilähtää.
AADAM.
Se oli Lebrecht?
RUPRECHT.
Kukas, tuomar' Aadam?
— Kuin patsas seisoo tyttö, työnnän sen
pois nurkkaan, riennän ikkunaan, näen vielä,
ett' tarttunut mies säleaitaan on,
mi viiniköynnöst' alle räystään nostaa.
Ja kun jäi, oven rämähtäissä sisään,
käteeni säppi, häntä raudalla
kumautan kalloon naulanpainoisella:
senverran ehdin, herra tuomari.
AADAM.
Se säppi oliko?
RUPRECHT.
Niin, oven säppi.
AADAM.
No siksi —
LICHT.
Luulitteko säilän olleen?
AADAM.
Mitenkä, säilän?
RUPRECHT.
Säilän?
LICHT.
Niinpä niin.
Voi väärin kuulla helposti. Ja säppi
hyvinkin paljon säilään vivahtaa.
AADAM.
Luulenpa —!
LICHT.
Entä ripa, tuomar' Aadam?
AADAM.
Jaa ripa?
RUPRECHT.
Ripa! Se ei ainakaan,
vaan säpin painavampi pää.
LICHT.
Ohoo!
AADAM.
Siis säpin painavampi pää.
RUPRECHT.
Mut olipa
sen ponnessa suur harkko lyijyä,
kuin miekankahva, tunnustaa mun täytyy.
AADAM.
Kuin kahva —
LICHT.
Hyvä, niinkuin miekankahva.
Mä kyllä tiesinkin, ett' olla täytyi
sen jokin lyömäase kavala.
WALTER.
Vain asiassa, herrat, asiassa!
AADAM.
Taas syrjään, herra kirjuri! — No sitten?
RUPRECHT.
Mies tipahtaa, ma aion kääntyä,
kun pimeessä se pystyyn kimpoaa.
»Viel' elät?» tuumin, nousen ikkunalle,
ja aion tielle juuttaan jouduttaa:
vaan, herrat, juuri kun oon valmis hyppyyn,
niin kourallisen soraa karkeaa
kuin raeryöpyn saan päin silmiäni,
— ja miest' en enää nää, en ajattele,
tupertuneena seison ikkunalla,
kuin säkkiin maa ja taivas humahtaa.
AADAM.
Kas hitossa! Ken teki sen?
RUPRECHT.
Ken? Lebrecht
AADAM.
Katala oli!
RUPRECHT.
Hiis!— Jos hän se oli.
AÄDAM.
Kukapa muu!
RUPRECHT.
Kuin myrskysade puskis
rinteeltä kymmensyliseltä minut,
niin syöksyn ikkunalta huoneeseen;
ma luulen murtavani lattian.
En tosin taita niskaani, en riko
— ma ristiluitani, en muutakaan,
mut miestäkään en tavoittaa voi enää,
vaan istun silmiäni siivoomaan.
»Ah, taivas, mik' on sun», tuo tulee, tyttö,
ja huutaa: »Ruprecht!» — No, ma nostan jalan,
en onneks nähnyt, mitä töyttäsin.
AADAM.
Niin sora yhä sokais silmät?
RUPRECHT.
Niin.
AADAM.
Se rietas, miten osui!
RUPRECHT.
Nousen siitä—.
»Sinuunko sormellani kajoisin?»
ma solvaan tyttöä ja sanon: »Lutka!»
ja tuumin: »Hyvänään sen pitäköön!»
Vaan silti itku kuroo kurkkuani —
kun, nähkääs, Martta-rouva tuli sisään
ja nosti lamppua ja edessäni
näin tytön surkeana väristen,
— jok' ennen katseli niin pelotta —
niin tuumin: »Sokeana paremp' ois.»
Olisin silmäni mä antanut,
vaikk' arpanopat niist' ois joku saanut.
EEVA.
Hän, heittiö, ei ansaitse —
AADAM.
Vait, vaiti!
RUPRECHT.
Muun tiedätte jo.
AADAM.
Muunko tiedämme?
RUPRECRT.
No, Martta-rouva tuli tuohuksissaan,
ja tuli naapur' Ralf ja naapur' Hinz,
ja täti Suso, täti Liisa tuli,
ja rengit, piiat, koirat, kissat kaikki.
Se nähtävää! Ja Martta-rouva kysyi
tytöltä ruukun rikkojaa, ja tuo,
tuo sanoi — tiedättehän — minut siksi.
No, hiis, se aluks onkin totta, herrat:
sen rehjan, jota ruukkunaan tuo juotti, —
sen rikoin, reikä pääss' on suutarin.
AADAM.
Mi Martta-rouvalla on vastaus
puheeseen tähän?
MARTTA-ROUVA.
Tuohon puheeseen?
Se livahtaa luo totuuden kuin näätä,
sen kuristain kuin kanan kaakottavan.
Sen öisen pedon ansaan saattamaan
kaikk' oikeuden rakkaus yhdistyköön.
AADAM.
Väitteenne saatte myöskin todistaa.
MARTTA-ROUVA.
No toki! — Puhu, todistajani!
AADAM.
Ei, Martta-rouva! Tyttärenne?
WALTER.
Miksei?
AADAM.
Todistajana, Armo? — Eikös laki,
— _titulo quarto?_ vaiko _qvinto?_ — sano:
jos nuoret nulkit rikkoo ruukkuja
tai muuta, mitä sattuukin, niin tytär
äitinsä puolest' ei voi todistaa.
WALTER.
On tiede sekä erhe päässänne
yhdeksi taikinaksi vatkattuna;
molempaa joka lauseell' annatte.
Ei neitsyt vielä todista, vain kertoo;
ja sitten selviää, hän voiko tai
tahtooko todistaa ja kenen puoleen.
AADAM.
Niin, kertoo. Hyvä on. _Titulo sexto_.
Vaan hänen kertomaans' ei uskota.
WALTER.
Käy esiin, tyttönen!
AADAM.
Hoi, Liisa! — Anteeks,
on kurkkuni niin kuivillaan —. Hoi, Reetta!
KAHDEKSAS KOHTAUS.
Piika (tulee). Edelliset.
AADAM.
Tuo lasi vettä.
PIIKA.
Heti.
AADAM.
Kai myös teille —?
WALTER.
Ei, kiitos!
AADAM.
Renskaa? Tahi Moselia?
WALTER (epää kumartaen; piika tuo vettä ja poistuu).
YHDEKSÄS KOHTAUS.
Edelliset (paitsi piika).
AADAM.
Jos avoimesti puhun, Armonne,
niin juttu tää pois sietäis sopia.
WALTER.
Sopia? Sepä kummaa, tuomar' Aadam.
Sopia järkevät voi ihmiset;
vaan mielisinpä kuulla suustanne,
kuink' aikaan saisitte te sovinnon,
kun yhtä vyyhteä on juttu vielä.
Sanokaas, miten tarkoititte sen?
Teill' onko tuomio jo valmis?
AADAM.
Johan!
Jos, la'in jättäessä minut pulaan,
mun viisausoppiin täytyy turvata,
niin — Lebrecht se —
WALTER.
Ken?
AADAM.
Taikka Ruprecht —
WALTER.
Kumpi?
AADAM.
Tai Lebrecht — se se rikkoi ruukun tuon.
WALTER.
Siis kumpi rikkoi, Lebrecht vaiko Ruprecht?
Te näytte kaahmaisevan tuomionne
kuin kourauksen hernesäkistä.
AADAM.
Anteeksi!
WALTER.
Vaiti, pyydän, vait!
AADAM.
Vait oon!
Paraiksi minusta ois, totta vie,
jos syypäät oisivat he kumpikin.
WALTER.
Kyselkää, saatte tietää.
AADAM.
Mielelläni.
Vaan juutas oon, jos selville se saadaan.
— Teill' onko protokolla valmiina?
LICHT.
On.
AADAM.
Hyvä.
LICHT.
Käännän uuden lehdenkin,
ja mietin, mitä tiennee kohta sekin.
AADAM.
Niin oikein, uusi lehti!
WALTER.
Puhu, lapsi!
AADAM.
Nyt puhu, neitsyt Eeva, kuules, puhu!
Totuutta siru, sydänkäpynen,
suo Jumalalle sekä maailmalle.
Oot eessä taivaan tuomaristuimen,
— niin tunne, jottet turhaa laverrellen
ja kieltäin pahoittaisi tuomarias.
Vaan mitäs! Sinähän oot järkevä.
On tuomar' aina tuomari, sen tiedät,
ja kaikkein tarvis hänt' on, milloin minkin.
Jos sanot: »Lebrecht oli se», hyv' on;
jos sanot taas: »Ei, Ruprecht», — hyvä niinkin.
Niin puhu, puhu niin, oon kunnoton,
jos juttu ei sun toivees mukaan pääty.
Jos toisista täss' aiot kieliä,
nimiä syrjäisiä esiin vetää,
— varasi pidä, laps, en muuta sano.
Sua, hiis vie, Huisumissa kukaan ei,
Alankomaiss' ei kukaan uskois, Eeva.
Ei valkoseinä todista, sen tiedät,
vaan sekin osaa puolustautua;
ja Ruprechtisi peris sarvipää.
WALTER.
Kun pitäisitte suuta pienempää!
Lorua loputonta, puuta heinää!
AADAM.
Tät' eikö Armo ymmärrä?
WALTER.
Vain eespäin!
Olette siellä liioin jaaritellut.
AADAM.