Meillä on edessämme problemi, miten kommersialismi itse saatettaisiin
vararikkoon. Meidän on voitettava Saksa, ei sen vuoksi että
militaristien hallusinatsiot ja meidän oma epäröintimme pakotti Saksan
ryhtymään tähän sille niin epätoivoiseen sotaan hetkellä, joka oli
sille niin epäedullinen, vaan siitä syystä, että se on ruvennut ajamaan
sellaista oppia, että sotainen voima on kansallisen suuruuden pohja ja
perusta ja sotaisa valloitus menetelmä, jonka avulla korkeimman
kulttuurin saavuttanut kansakunta voi pakottaa naapurinsa omaksumaan
tuon kulttuurin. Syynä siihen, miksi olen suvainnut sanoa kenraali von
Bernhardia mielipuoleksi, on se, että hän määrittelee tarkalleen tämän
sotilaallisen ylivallan ehdot huomaamatta, että se, mitä hän tekee, on
_deductio ad absurdum_. Sillä hän selittää teoreetikkona minkä Napoleon
huomasi käytännössä, että militaristi-otteen ihmisten mielikuvituksessa
voi säilyttää vain ravitsemalla heitä alituiseen vereksellä kunnialla.
Täytyy siirtyä menestyksestä toiseen; ken epäonnistuu, hän menettää
kaiken, sillä kaiken perustana on voima voittaa, jonka vuoksi ihmiset
ovat alistuneet tyranniaan ja kestäneet kärsimyksiä ja suorittaneet
sotatoimien aiheuttamat kustannukset. Napoleon voitti voittamistaan ja
kuitenkin, voitettuaan useammissa taisteluissa kuin hulluinkaan
preussilainen voi konsanaan toivoa omalta osaltaan, täytyi hänen jatkaa
taisteluitaan, ikäänkuin ei olisi koskaan voittanut mitään.
Tyhjennettyään kaikki mahdollisuudet hänen täytyi yrittää mahdottomia
ja lähteä Moskovaan. Hän epäonnistui; ja siitä pitäen hänen olisi ollut
parempi olla filadelfialainen kveekkari kuin Marengon, Austerlitzin,
Jenan ja Wagramin voittaja. Siitä aamusta, jolloin hän seisoi Leipzigin
ulkopuolella viheltäen "Marlborough hän sotaan kulki", sillä välin
kuin hänen lyöty armeijansa veti viimeisiään joessa tai pakeni
luotituiskussa vihollista, jonka kenraaleilla ei ollut kymmenettäkään
osaa hänen maineestaan, ei ennättänyt kulua kovinkaan pitkää aikaa, kun
jo tapaamme hänen postirengin valepuvussa kyyristelevän masentuneena
vaunun oven suojassa, sillä välin kuin Ranskan kansa, jonka hän oli
neljännesvuosisadan aikana ahtanut täyteen kunniaa, etsiskeli häntä
repiäkseen hänet palasiksi. Menestys oli tehnyt hänestä kaikkien muiden
maiden paitsi Ranskan vihollisen; hänen tappionsa teki hänestä koko
ihmissuvun vihollisen. Ja sen vuoksi Europpa lopulta nousi ja murskasi
hänet, vaikka Englannin hallitus, joka hyötyi tästä työstä, sorti
kansaansa kolmenkymmenen vuoden ajan paljoa raskaammin kuin Napoleon
olisi sitä sortanut, ja sen liittolaiset asettivat hänen sijaansa
Ranskan valtaistuimelle velton tyrannin, joka ei ollut kelvollinen
päästämään hänen kengänpaulojaan. Ei mikään voi lopullisesti pelastaa
militarismia. Vaikka nerokin antautuu sille polulle, niin sen loppuna
on sittenkin tuho. Kun pelkkä pöyhkeys antautuu sille, on loppu aivan
sama, vaikka siihen voi johtua paljoa äkillisemmin ja turmiollisemmin.