1. Sotaa on jatkettava pontevasti, ei siinä tarkoituksessa
että Saksan armeija saataisiin lopulta murskatuksi
englantilais-ranskalaisen yhtymän ja Venäjän miljoonain välissä, vaan
jotta englantilais-ranskalainen yhtymä saisi yksinään todetuksi
sotaisan etevämmyytensä. Voitto, jota ei kävisi saavuttaminen ilman
Venäjän apua, olisi tappioksi Länsi-Europan vapaamielisyydelle: Saksan
tappiota emme aiheuttaisi me, vaan militaristinen itsevaltius, joka on
pahempi kuin sen oma. Uhraamalla Preussin Puolan ja Itävallan
valtakunnan slaavilaiset osat voisivat Saksa ja Itävalta tyydyttää
Venäjän ja sulautua yhdeksi ainoaksi, saksalaiseksi valtakunnaksi, joka
voisi sitten pitää kurissa Ranskan ja Englannin saatuaan todetuksi,
että ne eivät kykene voittamaan sitä ilman Venäjän apua. Voimme varsin
hyvin sallia Venäjän valloittaa Itävallan, jos se kykenee sen tekemään;
se on Venäjän luonnollinen osa tässä yrityksessä. Mutta jos me molemmat
emme voi Venäjän avutta voittaa Potsdamia tai ainakin pitää sitä niin
kovassa pinteessä, että se käsittää olevan mahdotonta kukistaa meidät,
silloin meidän täytyy yksinkertaisesti antaa Saksalle perää ja luottaa
Amerikan liittoon saadaksemme pitää paikkamme auringossa.
2. Me emme voi tuhota ja tehdä kykenemättömäksi Saksaa, kuinka
perinpohjaisesti sen voitammekin, koska sen saatamme tehdä vain
surmaamalla naiset, ja hyödytöntä on teeskennellä, että me pystymme
sellaisiin konnantöihin. Yksinpä taloudellistenkin vaikeuksien
aiheuttaminen ryhtymällä sotarosvoukseen tuottaisi meille vain
tappioita, koska Saksa on meidän kauppa-asiakkaitamme ja niitä
naapureita, joiden luona useimmiten käymme. Meidän on, jos voimme,
karkoitettava se Belgiasta. Ranska karkoittakoon sen Elsassista ja
Lothringista. Venäjä karkoittakoon sen Puolasta. Avatessaan tulen se
tiesi, että pelissä oli otettava lukuun nämä mahdollisuudet; ja meidän
velvollisuutemme on tukea Ranskaa ja Venäjää, kunnes ne on voitettu tai
menetetty, ellei tasaväkisyys muuta koko sodankäyntitapaa
järjettömyydeksi. Myöskin Itävalta tiesi, että sen slaavilaiset osat
olivat pelipanoksia. Voittamalla nämä panokset saavat liittoutuneet
Kaiserin heräämään unesta, jossa Preussi esiintyy kirkon päämiehenä
Pyhässä saksalaisessa valtakunnassa, ja he opettavat häntä
kunnioittamaan meitä. Mutta kun se on kerran suoritettu, silloin emme
saa antaa sotatoveriemme tehdä kaikkea taasen turhaksi alentavilla
nöyryytyksillä ja pakotuksilla, jotka eivät voisi vakavasti runnella
Saksaa ja saattaisivat meidän välillemme pahaa verta kokonaisen
sukupolven ajaksi meidän omaksi epämukavuudeksemme, onnettomuudeksemme,
häpeäksemme ja tappioksemme. Meidän ja Ranskan on elettävä Saksan
yhteydessä sodan jälkeen; ja kuta pikemmin päätämme tehdä sen
jalomielisesti, sitä parempi. Taistelun jälkeen ei maailmassa saa olla
kaunaa; sillä ellei Ranskan, Saksan ja Englannin välillä vallitse
rauha, ei voi olla puhettakaan maailmanrauhasta.
3. Kun tämä sota on päättynyt, on kaikkien sotivien virallisesti
hävitettävä sota luonteen kouluna ja hyveen kasvattajana. On kyllä
aivan totta, että huonosti kasvatettuja ja porsasmaisia kansoja voivat
herättää tilaansa ja kohtaloansa tarkastamaan vain maanjäristykset,
rutot, nälänhädät, pyrstötähdet, jättimäiset haaksirikot ja hävittävät
sodat, aivan samoin kuin on totta, että neekeripäälliköt eivät saavuta
arvonantoa, elleivät poltata neitoja elävältä mökkipalatsiensa
edustalla, ja tatarilais-khaanit havaitsevat katkotuista päistä
rakennetun pyramiidin yksinkertaiseksi keinoksi herättää alamaisissaan
sopivan käsityksen heidän jumalallisesta oikeudestaan hallita heitä.
Iivana Hirmuinen sai epäilemättä alamaisensa varsin vakavalle mielelle,
ja typerät ihmiset ovat alttiit uskomaan, että tämänkaltainen kauhun
jähmettämä vakavuus on hyvettä. Sitä se ei ole. Jokainen henkilö, joka
ryhtyisi ehdoin tahdoin synnyttämään keinotekoisia maanjäristyksiä,
upottamaan laivoja ja panemaan liikkeelle kulkutauteja tuottaakseen
maanmiehilleen siveellistä mielenylennystä, joutuisi varsin
pian oikeuden eteen. Ne, jotka suunnittelevat sotia samaa
tarkoitusperää varten, pitäisi yhtä järkähtämättä toimittaa tyrmään tai
mielipuolihoitolaan. Kansakunnan, joka on niin alentunut, että
tarvitsee herätäkseen niin alhaisia kiihdykkeitä kuin kauhua, voi
huoletta tuhota, joko sen sitten tekevät preussilaiset sotaherrat tai
joku muu, joka on kyllin typerä tuhlatakseen siihen ruutia sen sijaan
että jättäisi sen hukkumaan omaan arvottomuuteensa.
4. Keskusteluissa ei Englannin eikä Saksan pidä vaatia itselleen
mitään siveellistä ylemmyyttä. Molemmat kilpailivat vuosikausia
aseistautumisessa. Molemmat harjoittivat ja harjoittavat yhä vielä
kirjallista ja oratorista provokatsionia. Molemmat väittivät olevansa
"ruhtinaallista rotua", jolla oli jumalallinen oikeus vallita toisia.
Molemmat osoittivat suurta yhteiskunnallista ja valtiollista
huomaavaisuutta puolueille ja yksilöille, jotka julkisesti sanoivat,
että sodan täytyi tulla. Molemmat tekivät liittoja lisätäkseen voimiaan
tämän sodan varalta. Syytös Saksaa vastaan Belgian puolueettomuuden
loukkaamisesta ei ole siveellisesti arvokas Englannille: a) koska
Englanti on sallinut Venäjän loukata Pariisin sopimusta (loukkaamalla
Mustanmeren puolueettomuutta ja sulkemalla Batumin vapaan sataman) ja
Itävallan julkeasti rikkoa Berliinin sopimuksen (valtaamalla Bosnian ja
Herzegovinan) tarttumatta aseisiin tai parantamatta tätä loukkausta
millään tavalla; b) koska olemme täysin tunnustaneet, että olisimme
joka tapauksessa ryhtyneet sotaan Ranskan puolustukseksi, joko sitten
saksalaiset saapuivat Belgian kautta tai eivät, ja kieltäydyimme
antamasta Saksan lähettiläälle vakuutusta, että jäisimme
puolueettomiksi, jos saksalaiset uhraisivat sotilaallisen edun ja
luopuisivat hyökkäyksestään Belgian kautta, jotta eivät joutuisi sotaan
meidän kanssamme; c) koska Ranskan ja Englannin lupaus kunnioittaa
Belgian puolueettomuutta on siveellisessä suhteessa aivan illusorinen,
kun ottaa huomioon sen tosiasian, että Ranska ja Englanti olisivat
voittaneet suunnattomasti ja Saksa menettänyt vastaavassa määrässä, jos
se olisi rajoittanut hyökkäyksensä Ranskaa vastaan yksinomaan lujasti
linnoitetulle Saksan ja Ranskan väliselle rajalle; ja koska Ranska ja
Englanti tiesivät, että belgialaiset kutsuisivat ne maahansa, jos
saksalaiset hyökkäisivät siihen, ei Belgian puolueettomuutta ollut
todellisuudessa olemassakaan, mikäli on kysymys Ranskasta ja
Englannista; d) koska kaikki sopimukset ovat voimassa vain _rebus sic
stantibus_ ja se asiain tila, joka oli vallalla Lontoon sopimusta
tehtäessä (1839), oli siitä pitäen muuttunut niin paljon (Belgiata ei
uhkaa enää Ranska, jota vastaan sopimus oli tähdätty, ja se on esim.
hankkinut tärkeitä siirtomaita), vieläpä siinä määrin, ettei Gladstone
voinut luottaa siihen 1870, vaan turvautui erikoiseen tilapäiseen
sopimukseen, joka ei ole enää voimassa, on myöskin v:n 1839 sopimuksen
teknillinen pätevyys perin epäiltävä; e) jos se on pätevä, ei sen
rikkominen ole mikään sodan syy, elleivät asianomaiset katso sopivaksi
tehdä sitä sellaiseksi omien syidensä nojalla; ja f) koska Saksan
kansallinen vaara, johon valtakunnan kansleri vetosi puheessaan, kun
hän ripeästi, mutta peittelemättä heitti syrjään juuri mainitun
teknillisen kohdan ja myönsi kansainvälisen lain tulleen loukatuksi,
oli Venäjän mobilisatsion johdosta militaristien mielestä niin suuri,
että meidän tai minkään muunkaan militarismin riivaaman valtion on
mahdotonta olla varmoja, vielä vähemmän saada toisia vakuutetuiksi
siitä, että olisimme samallaisessa hädässä olleet sen tunnollisempia.
Täytyy myöntää, ettei mikään voi lieventää sitä suunnattoman törkeätä
tosiasiaa, että syytön maa on joutunut hirveästi hävitetyksi sen
vuoksi, että sen syylliset naapurit muodostivat kaksi räjähtävää
yhtymää toisiaan vastaan, kun niiden olisi pitänyt tuottaa Europalle
pysyvä rauha. Mutta siten on loukattu korkeampaa lakia kuin sellaisia,
joita merkitään diplomaattien paperinpalasille; ja kun joudutaan
tuomiolle, silloin ei ihmiskunnan vihastunut omatunto kuuntele
sanottavan kärsivällisesti sellaisia puolustuksia kuin "tuo toinen
aloitti".
5. Militarismia ei ole käsiteltävä erikoisesti Preussille ominaisena
tautina. Se on yleinen Englannissa; ja Ranskassa se on aiheuttanut maan
suurimman valtiomiehen murhan. Me olemme kaikki olleet menneisyydessä
yhtä syyllisiä. Vuosikausia on oletettu, että militaristipuolue on
gentlemanien puolue. Sen vastustajia on ivattu ja vainottu Englannissa,
hirtetty, piesty tai karkoitettu maanpakoon Venäjällä ja suljettu
vankilaan Ranskassa; heitä on sanottu pettureiksi, pelkureiksi y.m.s.,
heitä on suljettu vankilaan "huonosta mausta" ja kapinallisuudesta.
Lyhyesti sanoen, militarismi, joka ei ole muuta kuin valtioanarkismia,
on kehitetty niin pitkälle, että sitä on jäljitellyt vastapainoksi
muodostunut kansanomainen anarkismi, ja se on purkautunut
europpalaiseksi sodaksi, koska Europan kommersialistiset hallitukset
eivät uskoneet, että mitään nykyaikaista valtiota voitaisiin
tehokkaasti ohjata korkeampien näkökohtien mukaan kuin sellaisten,
joita edustaa lordi Robertsin "tahto voittaa", Kaiserin panssaroidun
nyrkin paino ja pörssien edut. Ellemme ole kaikki valmiit vastustamaan
miltarismia kotona niin hyvin kuin ulkomailla, kestää vihollisuuksien
taukoaminen vain siihen asti, kunnes sotijat ovat toipuneet
uupumuksestaan.
6. Meidän olisi parasta myöntää, että sodankäyntiin nähden ei meillä
ole mitään luotettavia todistuksia siitä, että saksalaiset ovat
suorittaneet pahempia tai muita julmuuksia kuin sellaisia, mitkä
tunnustetaan sodassa välttämättömiksi tai joita liittoutuneet
hyväksyvät sotatoimenpiteisiin kuuluviksi. Tekemällä kaupungeista
"esimerkkejä" ja ottamalla vastuunalaisuudesta vapaita kansalaisia
panttivangeiksi ja ampumalla heitä varoitukseksi aseellisille
siviilihenkilöille, joiden toimia he eivät mitenkään voineet valvoa,
ovat saksalaiset epäilemättä kehittäneet nämä tavat terrorismi-tasolle,
jota on vaikea erottaa rauhallisen väestön tahallisesta murhaamisesta.
Mutta koska liittolaiset eivät ole tuominneet moisia tapoja eivätkä ole
itsekään lakanneet säälimättä käyttämästä niitä joutuessaan tekemisiin
vuoristolaisten ja fellahien ja araapialaisten kanssa (puhumattakaan
Venäjän hallituksen tunnetusta kotoisesta terrorismista), niin he eivät
myöskään voi väittää olevansa inhimillisesti korkeammalla kannalla. Sen
vuoksi pata vain tuhlaa aikaa moittiessaan kattilaa mustaksi. Kun
saksalaiset kylvivät Pohjanmereen miinojaan, me nostimme kovan huudon,
mutta pian sen jälkeen seurasimme heidän esimerkkiään. Kysymys Rheimsin
tuomiokirkosta luhistui myöskin maahan yhtä täydellisesti kuin
melkoinen osa itse rakennustakin, kun todettiin ranskalaisten
sijoittaneen katolle tähystäjiä. Joko he tekivät sen tai eivät, niin
kaikki sota-asiain tuntijat ovat selvillä siitä, että upseeri, joka
jättäisi käyttämättä tuomiokirkon kattoa tällä tapaa, tai
vihollisupseeri, joka epäröisi pommittaa täten käytettyä tuomiokirkkoa,
joutuisi sotaoikeuden eteen jokaisessa armeijassa. Tuomiokirkolle
sattunutta vahinkoa on siis siedettävä Sallimuksen voimakkaana
viittauksena siitä, että vaikka meillä voikin olla loistavia sotia ja
loistavia tuomiokirkkoja, niin molempia ei voi olla samalla haavaa.
7. Loppujen lopuksi meidän on muistettava, että ellei tämä sota tee
loppua sodasta länsimailla, niin tämänpäiväiset liittolaisemme voivat
olla huomenna vihollisiamme, kuten ne eilenkin olivat, ja
tämänpäiväiset vihollisemme huomenna liittolaisiamme, kuten eilenkin
olivat, niin että jos tarkoitamme vain sotilaallisen tasapainon
uudistamista, me suunnittelemme varsin luultavasti omaa tuhoamme.
Meidän on käytettävä sotaa antaaksemme surmaniskun keskiaikaiselle
diplomatialle, keskiaikaiselle itsevaltiudelle ja pääoman
anarkistiselle maasta viennille, ja meidän on saatettava sen
päättyminen vakuuttamaan maailmalle, että kansanvalta on voittamaton ja
militarismi ruostunut miekka, joka katkeaa käteen. Meidän täytyy
vapauttaa soturimme ja antaa heille kodit, joiden puolesta kannattaa
taistella. Ja meidän on riisuttava yltämme vanhurskauden likaiset
repaleet ja taisteltava miesten lailla, joilla on voitettavana kaikki,
yksin hyvä nimikin; meidän on innostettava ja rohkaistava mieltämme
määrätyin ylevin tarkoitusperin kestämään kaikki se, mikä meidän on
maksettava todistaaksemme, ettei sota voi meitä voittaa ja että sillä,
joka uskaltaa vedota omaantuntoomme, ei ole mitään toivottavissa
kauhulta.
(Kirjoitettu syksyllä 1914.)