KIRKKO JA SOTA.

Ja nyt, missä on meidän yhteiskunnassamme elin, jonka tehtävänä olisi

alinomaa muistuttaa meille, että, kuten Lassalle sanoi, "miekka ei ole

koskaan oikeassa", ja todeta hänen kanssaan kammolla, että "valhe on

Europan valtoja?" Me emme ole yhdessäkään varemmassa sodassa keksineet

niin purevaa ivaa, että olemme sulkeneet osakepörssin, vaan emme

kirkkoa. Pakanat olivat loogillisempia, he sulkivat rauhan temppelin

paljastaessaan miekkansa. Me muutamme rauhantemppelimme viipymättä

sodantemppeleiksi, ja meidän pappimme ovat kaikkein sodanhaluisimpia

jäseniä koko seurakunnassa. Rohkenen vakuuttaa, että tämän synnyttämä

skandaalin tunne on paljoa syvempi ja yleisempi kuin kirkko luulee,

varsinkin työläisten keskuudessa, joilla on taipumusta käsittää uskonto

vakavasti tai muussa tapauksessa hyljätä se ja arvostella sitä

läheisesti. Kun ensimmäinen laukaus saa piispan hylkäämään Kristuksen

palvelemisen ja keräämään seurakuntansa Marsin alttarin ympärille, niin

hänen menettelynsä saattaa olla isänmaallista, välttämätöntä,

miehekästä, oikeata; mutta se ei oikeuta häntä luulottelemaan, ettei

ole tapahtunut mitään muutosta ja että Kristus on itse asiassa Mars. Me

menettelisimme suoremmin -- ja ajan pitkään se hyödyttäisi kirkkoa

parhaiten -- jos sulkisimme kristityt kirkkomme samalla hetkellä kuin

sota julistetaan ja avaisimme ne vasta sitten, kun rauhansopimus on

vahvistettu. Epäilemättä tämä tuntuisi monesta suuremmalta

kieltäymykseltä kuin vaihtorahan, hevosten, automobiilien ja pikajunien

puute ja muut sodan aiheuttamat proosalliset epämukavuudet. Mutta

olisiko se pahempaa kuin uskon menettäminen ja sielussa herännyt kammo,

kun näemme kansakuntien rukoilevan yhteiseltä isältään apua hakatessaan

ja pistäessään ja räjähdyttäessään toisiaan palasiksi ja kirkon

järjestävän tätä hirvittävää paradoksia sen sijaan että vastustaisi

sitä? Tekisikö se vähemmän ateisteja vaiko enemmän? Ateismi ei ole

mikään yksinkertainen homogeninen ilmiö. On olemassa nuorekas ateismi,

josta jokainen kyvykäs nykyaikainen sielu alkaa, ateismi, joka

puhdistaa sielun taikauskosta ja kauhuista ja orjamaisuudesta ja

halpamaisesta tinkimisestä ja tekopyhyydestä ja päästää sisään taivaan

kirkkauden. Ja on olemassa epätoivon ja pessimismin ateismi, tuo synkkä

huuto "nyt tiedän, ettei ole Jumalaa", jonka niin moni meistä päästää

tätä nykyä nähdessään näkönsä ja kuulonsa menettäneitä runneltuja

raajarikkoja, jotka kerran olivat reippaita, ihailtavia, rakastettavia

miehiä, ja pappeja siunaamassa sotaa ja kykenemättömiä vanhuksia

yllyttämässä nuoria miehiä siihen. Mitä on kirkolla nykyisessä

suhtautumisessaan esitettävänä moista pimeyttä vastaan muuta kuin

se omituinen, mutta kammottava tosiasia, että on olemassa

karkearakenteisempia ihmisiä, joihin nuo hirvittävät onnettomuudet

vaikuttavat aivan päinvastaisella tavalla, koska ne tuntuvat olevan

lähtöisin mahdista, joka on ilkeydessään niin valtava, että sitä täytyy

palvoa, koska se on voimakas? Jos kaikki Europan kirkot sulkisivat

ovensa siihen asti kuin rummut herkeävät pärisemästä, niin ne

muistuttaisivat mitä voimakkaimmalla tavalla, että vaikka sotainen

maine onkin kuuluisa ja vanha kunnia, ei se kuitenkaan ole Jumalan

lopullista kunniaa.

Mutta koska tiedän varsin hyvin, etteivät kirkot ryhdy mihinkään

sellaiseen, ei minun auta omaksua sävyä, joka voisi eräissä lukijoissa

herättää ajatuksen, että toivon muutamien korkeasti kunnioitettujen

ystävien lailla rauhan sivistystä voitavan rakentaa niiden laajojen

kirkollisten järjestelmäin raunioille, jotka eivät ole vielä koskaan

kyenneet lausumaan totuutta, koska niiden on ollut pakko puhua köyhille

näiden tietämättömyyden ja herkkäuskoisuuden mukaan ja rikkaille näiden

vallan mukaan. Jos tahdomme edes näön vuoksi puhua järkevästi tässä

kohdassa, niin meidän on kaikkein ensimmäiseksi huomattava, että tässä

sodassa taistelulinjat kulkevat kaikkien valtiollisten ja

uskonnollisten rajaviivojen poikitse, ottamatta lukuun sosialistisen

tulevaisuutemme ja kommersialistisen menneisyytemme välistä rajaa.

Materialistinen Ranska, metafyysillinen Saksa, sekapäinen Englanti ja

bysanttilainen Venäjä saavat muodostaa sotilaallisia yhtymiä mielin

määrin; mutta ristiretkeä ne eivät missään tapauksessa voi muodostaa,

ja historia on naurava kaikille yrityksille esittää tätä sotaa meidän

junkkareillemme ja punatakeillemme filosofisessa tai valtiollisessa tai

uskonnollisessa suhteessa korkeammaksi ja merkityksellisemmäksi kuin

aivan yksinkertaiseksi alkuperäiseksi tappelunhaluksi. Kuinka kauas

ulottuvat tämän sodan seuraukset lienevätkin, me täällä Englannissa

taistelemme osoittaaksemme preussilaisille, ettei heidän kannata

sortaa meitä tai naapureitamme, jos voimme sitä estää; ja jos he ovat

kyllin typeriä tehdäkseen taistelukyvystä sivistyksen mittakaavan, niin

me saatamme pelata sitä peliä yhtä tuhoisasti kuin hekin. Se on

yksinkertaista, se on totta ja kaikkein hauskin ja innostavin peruste,

jonka avulla voi kerätä rekryyttejä. Se tulistuttaa verta ja

suoristaa selkää yhtä tehokkaasti ja joutuisasti kuin tekopyhyys ja

mahtipontisuus ja humbuugi katkeroittavat ja masentavat. Mutta se ei

auta meitä pitemmälle kuin taistelun loppuun. Me emme voi jatkaa

taistelua iät kaiket tai edes kovinkaan kauan, ajatelkoon lordi

Kitchener mitä tahansa; ja tulkoon ratkaisu minkälainen hyvänsä,

asianosaisten täytyy taistelun päätyttyä turvautua jälleen

siviiliviisauteensa ja valtiolliseen kaukonäköisyyteensä voidakseen

järjestää ne ehdot, joiden perustalla meidän on määrä elää tästä

lähtien onnellisesti yhdessä. Kansakuntien pysyväisen kanssakäymisen

käytännöllisiä ehtoja ei käy laatiminen pistimellä, joka ei saa aikaan

muuta kuin muhennosta niistä, jotka luottavat siihen. Kuten jo olen

selittänyt, ne ovat löydettävissä siten, että nykyisten militarististen

kuningaskuntien sijaan tulee järjestelmä kansanvaltaisia valtioita,

joiden rajat määrätään saman kielen ja uskonnon sekä samojen tapojen

mukaan; milloin laajuus tekee ne valtiollisesti kömpelöiksi, ne

ryhmitetään federatiivisiksi yhdysvalloiksi, ja sodasta niitä suojelee

kansainvälinen sosialismi, ainoa perusta, jolla etujen identtisyys

kaikkien työntekijäin kesken pysyy aina selvänä.

Järjen sanoja sodasta: Englantilaisen "kapinoitsijan" arvostelua · 第 51 / 54 题