Ja nyt, missä on meidän yhteiskunnassamme elin, jonka tehtävänä olisi
alinomaa muistuttaa meille, että, kuten Lassalle sanoi, "miekka ei ole
koskaan oikeassa", ja todeta hänen kanssaan kammolla, että "valhe on
Europan valtoja?" Me emme ole yhdessäkään varemmassa sodassa keksineet
niin purevaa ivaa, että olemme sulkeneet osakepörssin, vaan emme
kirkkoa. Pakanat olivat loogillisempia, he sulkivat rauhan temppelin
paljastaessaan miekkansa. Me muutamme rauhantemppelimme viipymättä
sodantemppeleiksi, ja meidän pappimme ovat kaikkein sodanhaluisimpia
jäseniä koko seurakunnassa. Rohkenen vakuuttaa, että tämän synnyttämä
skandaalin tunne on paljoa syvempi ja yleisempi kuin kirkko luulee,
varsinkin työläisten keskuudessa, joilla on taipumusta käsittää uskonto
vakavasti tai muussa tapauksessa hyljätä se ja arvostella sitä
läheisesti. Kun ensimmäinen laukaus saa piispan hylkäämään Kristuksen
palvelemisen ja keräämään seurakuntansa Marsin alttarin ympärille, niin
hänen menettelynsä saattaa olla isänmaallista, välttämätöntä,
miehekästä, oikeata; mutta se ei oikeuta häntä luulottelemaan, ettei
ole tapahtunut mitään muutosta ja että Kristus on itse asiassa Mars. Me
menettelisimme suoremmin -- ja ajan pitkään se hyödyttäisi kirkkoa
parhaiten -- jos sulkisimme kristityt kirkkomme samalla hetkellä kuin
sota julistetaan ja avaisimme ne vasta sitten, kun rauhansopimus on
vahvistettu. Epäilemättä tämä tuntuisi monesta suuremmalta
kieltäymykseltä kuin vaihtorahan, hevosten, automobiilien ja pikajunien
puute ja muut sodan aiheuttamat proosalliset epämukavuudet. Mutta
olisiko se pahempaa kuin uskon menettäminen ja sielussa herännyt kammo,
kun näemme kansakuntien rukoilevan yhteiseltä isältään apua hakatessaan
ja pistäessään ja räjähdyttäessään toisiaan palasiksi ja kirkon
järjestävän tätä hirvittävää paradoksia sen sijaan että vastustaisi
sitä? Tekisikö se vähemmän ateisteja vaiko enemmän? Ateismi ei ole
mikään yksinkertainen homogeninen ilmiö. On olemassa nuorekas ateismi,
josta jokainen kyvykäs nykyaikainen sielu alkaa, ateismi, joka
puhdistaa sielun taikauskosta ja kauhuista ja orjamaisuudesta ja
halpamaisesta tinkimisestä ja tekopyhyydestä ja päästää sisään taivaan
kirkkauden. Ja on olemassa epätoivon ja pessimismin ateismi, tuo synkkä
huuto "nyt tiedän, ettei ole Jumalaa", jonka niin moni meistä päästää
tätä nykyä nähdessään näkönsä ja kuulonsa menettäneitä runneltuja
raajarikkoja, jotka kerran olivat reippaita, ihailtavia, rakastettavia
miehiä, ja pappeja siunaamassa sotaa ja kykenemättömiä vanhuksia
yllyttämässä nuoria miehiä siihen. Mitä on kirkolla nykyisessä
suhtautumisessaan esitettävänä moista pimeyttä vastaan muuta kuin
se omituinen, mutta kammottava tosiasia, että on olemassa
karkearakenteisempia ihmisiä, joihin nuo hirvittävät onnettomuudet
vaikuttavat aivan päinvastaisella tavalla, koska ne tuntuvat olevan
lähtöisin mahdista, joka on ilkeydessään niin valtava, että sitä täytyy
palvoa, koska se on voimakas? Jos kaikki Europan kirkot sulkisivat
ovensa siihen asti kuin rummut herkeävät pärisemästä, niin ne
muistuttaisivat mitä voimakkaimmalla tavalla, että vaikka sotainen
maine onkin kuuluisa ja vanha kunnia, ei se kuitenkaan ole Jumalan
lopullista kunniaa.
Mutta koska tiedän varsin hyvin, etteivät kirkot ryhdy mihinkään
sellaiseen, ei minun auta omaksua sävyä, joka voisi eräissä lukijoissa
herättää ajatuksen, että toivon muutamien korkeasti kunnioitettujen
ystävien lailla rauhan sivistystä voitavan rakentaa niiden laajojen
kirkollisten järjestelmäin raunioille, jotka eivät ole vielä koskaan
kyenneet lausumaan totuutta, koska niiden on ollut pakko puhua köyhille
näiden tietämättömyyden ja herkkäuskoisuuden mukaan ja rikkaille näiden
vallan mukaan. Jos tahdomme edes näön vuoksi puhua järkevästi tässä
kohdassa, niin meidän on kaikkein ensimmäiseksi huomattava, että tässä
sodassa taistelulinjat kulkevat kaikkien valtiollisten ja
uskonnollisten rajaviivojen poikitse, ottamatta lukuun sosialistisen
tulevaisuutemme ja kommersialistisen menneisyytemme välistä rajaa.
Materialistinen Ranska, metafyysillinen Saksa, sekapäinen Englanti ja
bysanttilainen Venäjä saavat muodostaa sotilaallisia yhtymiä mielin
määrin; mutta ristiretkeä ne eivät missään tapauksessa voi muodostaa,
ja historia on naurava kaikille yrityksille esittää tätä sotaa meidän
junkkareillemme ja punatakeillemme filosofisessa tai valtiollisessa tai
uskonnollisessa suhteessa korkeammaksi ja merkityksellisemmäksi kuin
aivan yksinkertaiseksi alkuperäiseksi tappelunhaluksi. Kuinka kauas
ulottuvat tämän sodan seuraukset lienevätkin, me täällä Englannissa
taistelemme osoittaaksemme preussilaisille, ettei heidän kannata
sortaa meitä tai naapureitamme, jos voimme sitä estää; ja jos he ovat
kyllin typeriä tehdäkseen taistelukyvystä sivistyksen mittakaavan, niin
me saatamme pelata sitä peliä yhtä tuhoisasti kuin hekin. Se on
yksinkertaista, se on totta ja kaikkein hauskin ja innostavin peruste,
jonka avulla voi kerätä rekryyttejä. Se tulistuttaa verta ja
suoristaa selkää yhtä tehokkaasti ja joutuisasti kuin tekopyhyys ja
mahtipontisuus ja humbuugi katkeroittavat ja masentavat. Mutta se ei
auta meitä pitemmälle kuin taistelun loppuun. Me emme voi jatkaa
taistelua iät kaiket tai edes kovinkaan kauan, ajatelkoon lordi
Kitchener mitä tahansa; ja tulkoon ratkaisu minkälainen hyvänsä,
asianosaisten täytyy taistelun päätyttyä turvautua jälleen
siviiliviisauteensa ja valtiolliseen kaukonäköisyyteensä voidakseen
järjestää ne ehdot, joiden perustalla meidän on määrä elää tästä
lähtien onnellisesti yhdessä. Kansakuntien pysyväisen kanssakäymisen
käytännöllisiä ehtoja ei käy laatiminen pistimellä, joka ei saa aikaan
muuta kuin muhennosta niistä, jotka luottavat siihen. Kuten jo olen
selittänyt, ne ovat löydettävissä siten, että nykyisten militarististen
kuningaskuntien sijaan tulee järjestelmä kansanvaltaisia valtioita,
joiden rajat määrätään saman kielen ja uskonnon sekä samojen tapojen
mukaan; milloin laajuus tekee ne valtiollisesti kömpelöiksi, ne
ryhmitetään federatiivisiksi yhdysvalloiksi, ja sodasta niitä suojelee
kansainvälinen sosialismi, ainoa perusta, jolla etujen identtisyys
kaikkien työntekijäin kesken pysyy aina selvänä.