Ja nyt minun on tehtävä tiliä niille persoonallisille ystävilleni,
jotka ovat joko venäläisiä tai Venäjän kansan sielunelämän tuntijoita.
Selitän täten Sasha Krapotkinille ja Cunninghame Grahamille, että
rakastan sydämestäni heidän Venäjäänsä, sitä Venäjää, joka on luonut
Tolstoin ja Turgenjevin ja Dostojevskin ja Gorkin ja Tshehovin,
Moskovan Taideteatterin ja Drury Lanen baletin, Peter Krapotkinin ja
kaikki nuo suuret ihmisystävät, suuret taiteilijat ja viehättävät
ihmiset, joita juuri heidän pohjois-saksalaiset tsaarinsa karkoittavat
maanpakoon ja sulkevat vankiloihin ja pieksevät ja yleensä voimiensa
mukaan koettavat tukahuttaa ja tuhota. Venäläisen Venäjän vuoksi olen
valmis tekemään mahdollisimman suuria myönnytyksiä preussilaisen
Venäjän hyväksi. Tunnustan, että nihilistit, niin paljon kuin heitä
rakastimmekin, olivat turhanpäiväisiä romanttisia ihmisiä, jotka eivät
olisi saaneet mitään aikaan, jos Aleksanteri II olisi luopunut
valtaistuimestaan ja tarjonnut heille tilaisuuden hallita Venäjää, sen
sijaan että vainosi heitä ja sai lopulta heittää henkensä heidän
pommistaan. Myönnän, että suomalaisten esiintymistä venäläisiä kohtaan
kuvaavat yhtä sietämättömäksi sekä ruotsalaiset että venäläiset sekä
ettemme ole koskaan kallistaneet korvaamme venäläisten huomautuksille
tässä asiassa. Olen valmis tunnustamaan oikeaksi Gilbert Murrayn
huomautuksen, että kansanvalta on viime aikoina edistynyt Venäjällä
enemmän kuin missään muualla Europassa, vaikka mieleeni muistuvatkin
menneet ajat, jolloin sosialistit, saavuttaen 20 ääntä eräissä
yleisvaaleissa ja 40 seuraavissa, saattoivat väittää, että tämä 100
prosentin lisäys oli suunnattoman paljoa suurempi niitä vaivaista kahta
tai kolmea prosenttia, jota parempaa tulosta unionistit tai liberaalit
eivät voineet saada. Olen valmis unohtamaan, kuinka lyhyt aika on
kulunut siitä, jolloin Sir Henry Campbell-Bannerman sanoi: "Duuma on
kuollut: kauan eläköön duuma!" ja jolloin me kieltäydyimme sallimasta
tsaarin nousta maihin Englannissa, vaikka hänen aluksensa oli
jalkaportaan päässä meidän rannastamme, missä tilaisuudessa minä itse
huomautin Trafalgarin aukiolle kerääntyneelle väkijoukolle Englannin ja
Venäjän välisestä Persian jakoa koskevasta sopimuksesta, sillä välin
kuin pääkaupunkimme poliisi riisti tsaaria loukkaavia englantilaisia
sanomalehtiä myyjien käsistä ja repi ne rikki aivan kasakkain tapaan.
Minä nautin suunnattomasti venäläisestä taiteesta; havaitsen
Venäjällä vallitsevan hengen, joka on luonnollinen vastalääke
potsdamilaisuudelle; ja pidän aivan vilpittömästi useimmista
venäläisistä, joita tunnen. Saattaisin varsin hyvin moittia Kaiseria
siitä, että hän sotii näiden hurmaavien ihmisten Venäjää vastaan, aivan
samoin kuin omaksi tyydytyksekseni ajattelen, että juuri tällä haavaa
monikin saksalainen saattaa kysyä häneltä, kuinka hän voi lennättää
shrapnelleja Bernard Shaw'n ja Cunninghame Grahamin Englantia vastaan.
Mahdollisesti ei historia anna sitä hänelle anteeksi; mutta tällä
haavaa on käytännöllistä merkitystä vain sillä seikalla, että hän tekee
niin ja epäilemättä lukee Englannin petollisuuden meidän teostemme
saavuttaman suosion viaksi. Ja kuten meidän on otettava Kaiser
sellaisena kuin hän meistä näyttää eikä Hohenzollern-legendan
ihannoimana, samoin on minun otettava tsaari sellaisena, miltä hän
minusta näyttää. Taistellessamme Kaiseria vastaan me emme vastusta
Bachia ja Wagneria ja Straussia, joille olemme vastikään antautuneet
miekan iskutta Queen's Hallin taistelussa, vaan kaikkia niitä Saksan
voimia, jotka tuottivat vaikeuksia Wagnerille ja Straussille. Ja
taistellessamme tsaarin puolesta me emme auta Tolstoita ja Gorkia, vaan
niitä voimia, joita vastaan Tolstoi saarnasi kaiken elämänsä ja jotka
olisivat tuhonneet hänet, ellei hän olisi itsekin ollut arvossa pidetty
junkkari yhtä hyvin kuin vallankumouksellinen kristitty. Ja jos
epäilenkin, tuntuisiko tsaarista mukavalta olla jäsenenä
kansanvaltaisessa rauhanliitossa, en suinkaan epäile Krapotkinin hyvää
tarkoitusta: uhmaan Krapotkinin keisarillisen vanginvartijan
ansioluetteloa ja pidän kiinni siitä ylväästä tosiasiasta, että
Englanti on ainoa maa koko Europassa (vieden tässä suhteessa voiton
yksin Ranskastakin), missä Krapotkinin on sallittu elää vapaana
miehenä, missä hänen syntymäpäiväänsä on juhlittu julkisin kokouksin
kautta koko maan ja hänen kirjoituksensa on mielihyvällä julkaistu
parhaissa aikakauskirjoissa. Totta puhuen pidän juuri Krapotkinin
vuoksi tsaaria henkilönä, jolla on jossain määrin toisellaiset
mielipiteet kuin presidentti Wilsonilla, ja vihaan kuin paholaista sitä
häpeällistä sortovaltaa, jonka otsakekoristeena hän on. Ja tiedän, että
suoraan sanoen kaikki epäitsekkäät ja ajattelevat meikäläiset sodan
kannattajat ovat peräti pahoillaan Venäjän liiton vuoksi. Joka
tapauksessa käsittelisin tämän tilanteen tosiasioita kevytmielisesti
koettaessani olla huomaamatta, että jos Europan kaikkein perinpohjaisin
itsevaltius, jolla on käytettävänään ehtymätön armeija voittamattomassa
maassa, saavuttaisi sotaista menestystä taistellessaan Europan
pelätyintä sotilasvaltiota vastaan, niin siinä voisi herätä
pyrkimyksiä, jotka olisivat paljoa vaarallisempia länsimaiselle
vapaudelle ja ihmiskunnan onnelle kuin ne, joiden turhuuden Saksa nyt
saa huomata häirittyään niillä itseään ja kaikkia muita neljänkymmenen
vuoden ajan. Kun Venäjän puolesta on sanottu kaikki, minkä voi sanoa,
jää jäljelle se tosiasia, että väkivalloin venäläistytetty saksalainen
maakunta olisi aivan samallainen avoin haava Europan ruumiissa kuin
Elsass-Lothring, Puola, Makedonia tai Irlanti. Hyödytöntä on haaveilla
takeista; jos Venäjä ryhtyisi hallitsemaan kansanvaltaisesti, ei se
voisi täyttää lupaustaan: paremmin se onnistuisi primitiiviseen
kommunismiin turvautumalla. Olkoon sen kaupunkilaisväestö vaan yhtä
kypsynyt kansanvaltaisuuteen kuin meidän omammekin (valitettavasti ei
se merkitse vielä paljoa); mutta talonpoikien suunnaton enemmistö,
jolle tsaari on persoonallinen Jumala, on vielä pitkät ajat eteenpäin
tekevä hänen virkavaltaisuutensa vastustamattomaksi. Venäläiseen
sivistykseen verrattuna on Saksan ja Itävallan sivistys meidän omaamme,
siitä ei voi päästä minnekään. Perustuslaillinen Puolan kuninkuus ja
jonkinlainen kaliifinvalta slaavien keskuudessa uudelleen järjestetyssä
Kaakkois-Europassa sekä pääsy jäätymättömälle merelle, mikä on Venäjän
yleinen inhimillinen oikeus -- puhuttakoon kuinka paljo tahansa vallan
tasapainosta ja Indian avaimesta ja muusta sellaisesta -- kaikki tämä
täytyy Venäjän saada palkkioksi osuudestaan tässä sodassa, vaikkapa
meidän sitten olisi muutettava Konstantinopoli kansainväliseksi
saadaksemme sen aikaan. Mutta ei voi kyllin vilpittömästi jo alun
pitäen sanoa, että jokainen yritys järjestää Europan asiat nykyiselle
perusteelle, s.o. saartamalla Saksa ja siihen liitetty saksalainen
Itävalta Venäjän ja läntisten valtioiden yhdistelmän avulla, hajoisi
palasiksi oman sisäisen luonnottomuutensa vuoksi, aivan samoin kuin se
on jo räjähtänyt mitä tuhoisimmalla tavalla oman epävakaisuutensa
tähden. Siihen asti kuin Venäjä muuttuu kansanvaltaisten valtioiden
liittokunnaksi ja tsaari on joko korotettu perinnöllisen presidentin
kunniakkaaseen asemaan tai sitten kokonaan poistettu, täytyy
rauhanliigan itäisenä rajana olla ruotsalaisen, saksalaisen ja
italialaisen sivistyksen itärajan; ja Puolan täytyy erottaa siitä
Venäjä, jonka sivistys on aivan erilainen ja toistaiseksi mahdoton
yhdistää edellisiin ja jonka ystävyyttä emme voisi omaksua millään
muilla ehdoilla, koska lähempi liitto tuottaisi sille yhtä paljon
haittaa kuin meillekin.