Tapahtukoon kauempana idässä mitä tahansa, Englannin, Ranskan ja Saksan
olisi joka tapauksessa sitouduttuva pitämään yllä Länsi-Europan
sisäistä rauhaa ja tuomittava ehdottomasti kaikki liitot ja
sitoumukset, jotka velvoittavat niitä liittymään tämän yhdistelmän
ulkopuolella olevaan valtaan sotatarkoituksissa, olipa sitten kysymys
puolustuksesta tai hyökkäyksistä, jotka ovat kohdistetut siihen
kuuluvaan valtaan. Meidän on päästävä siitä luonnottomasta tilanteesta,
joka aiheutti nykyisen sodan. Ranska teki liiton Venäjän kanssa
puolustukseksi Saksaa vastaan. Saksa teki liiton Itävallan kanssa
puolustukseksi Venäjää vastaan. Englanti yhtyi ranskalais-venäläiseen
liittoon puolustautuakseen Saksaa ja Itävaltaa vastaan. Seurauksena
oli, että Saksa sekaantui Venäjän ja Itävallan väliseen riitaan.
Ranskan kanssa sillä ei ollut mitään riitaa ja Venäjänkin kanssa vain
vähäpätöistä erimielisyyttä, mutta sen oli siitä huolimatta pakko
hyökätä Ranskan kimppuun tehdäkseen sen voimattomaksi, ennenkuin se
ennättäisi iskeä Saksaa takaapäin, kun Saksa taisteli Ranskan
liittolaista Venäjää vastaan. Ja tämä hyökkäys Ranskaa vastaan pakotti
Englannin liittolaisensa Ranskan avuksi. Ei yksikään näistä kolmesta
kansakunnasta halunnut taistella (ottamatta lukuun pikkuruisia
junkkarimilitaristi-ryhmiä); sillä Englannilla ei ollut mitään
voitettavana, Saksalla taas oli kaikki kadotettavana, Ranska oli
luopunut toiveistaan saada Elsass-Lothringin kostetuksi eikä varmaankaan
olisi uskaltanut antautua sotaan sen tähden. Mutta koska Venäjä, jolla
oli melkoisen paljo voitettavana ja menetettävänä vain sotaista
kunniaa, joutui Itävallan kanssa riitaan Serbiasta, sai se kaikki kolme
läntistä ystävystä ja naapuria vuodattamaan "verivirtoja" toistensa
kurkusta, mikä on hirvittävää järjettömyyttä. Viisikymmentä vuotta
sitten olisi ajatus, että Englanti auttaisi Venäjää ja Japania
tuhoamaan Saksan, näyttänyt yhtä suuressa määrin itsemurhalta kuin jos
Kanada auttaisi apaasheja tuhoamaan Pohjois-Amerikan Yhdysvallat; ja
vaikka me nyt ajattelemmekin paljoa paremmin japanilaisista (ja
myöskin, sivumennen sanoen, apaasheista), niin ei se saa meitä
suopeammiksi miestä kohtaan, joka polttaa poroksi oman katunsa sen
vuoksi, että ihailee Jokohaman rakennustaidetta, varsinkin kun tuli
leviää ennen pitkää Rheimsin tuomiokirkkoon. On jo kyllin paha, että
olemme kavaltaneet itämaisen Persian itämaiselle Venäjälle (saamatta
mitään vaivojemme palkaksi); mutta kun lisäksi uhrataan länsimainen
Saksa, niin me hiomme veistä oman länsimaisen kurkkumme varalle.
Venäjän hallitus on julkinen vihollinen kaikelle vapaudelle, mistä me
kerskailemme. Kaarle I:n onnistumaton yritys vangituttaa viisi
alahuoneen jäsentä, jotka eivät olleet samaa mieltä kuin hän itse, on
täällä vanhan ajan historiaa: se tapahtui 272 vuotta takaperin; mutta
tsaarin onnistunut yritys vangituttaa kolmekymmentä kuusi duuman
jäsentä ja rangaista heitä kuin vaarallisia rikollisia on nykyajan
tapahtumia. Venäjän hallituksen toimesta sattuu päivittäin sellaisia
seikkoja, että ihmisiä, joiden pahimpana rikoksena on se, että pitävät
_Daily News'ia_ hengenheimolaisenaan, ripustetaan hirteen, ruoskitaan
tai lähetetään Siperiaan; niin että ennen vuotta 1906 yksin _The
Times'inkin_ artikkelit sellaisista tapahtumista kuin Bobrikovin ja
suuriruhtinaan murhasta olivat vain kohteliaita parafraaseja
ajatuksesta "se oli hänelle parahiksi". Sallittakoon minun kysyä, miksi
meikäläiset lehdet ovat sen jälkeen lakanneet esittämästä esimerkkejä
Venäjän ylenkatseesta niitä valtiollisia periaatteita kohtaan, joita
meidän otaksutaan puoltavan. Vastaus on yksinkertainen. V:sta 1906
alkaen me rupesimme lainaamaan Venäjälle rahaa ja Venäjä rupesi
ilmoittamaan _The Times'issa_. Siitä pitäen se on saanut piestä ja
hirttää H.G. Wellsejään ja Lloyd Georgejaan tusinoittain, ilman että
meidän plutokraattinen sanomalehdistömme on sanallakaan paheksunut
sitä, kunhan vain korot suoritetaan täsmällisesti. Venäjän on ottanut
hoiviinsa kosmopoliittisen kapitaalin avara armeliaisuus, ainoa
armeliaisuus, joka ei ala kotinurkista.