Mitä vastaavat saksalaiset tähän? Tai oikeammin: mitä saksalaiset
vastaisivat siihen, jos heidän virallisilla militaristeillaan ja
kaiseristeillaan olisi älyä keksiä vaikuttava vastaus? Epäilemättä he
sanoisivat, että meidän sosiaali-demokraattiset tunnustuksemme ovat
kyllä kaikki perin oivallisia, mutta me olemme omaksuneet sen kannan
epäilyttävän äkkiä ja äskettäin. He huomauttaisivat, että hengenvaaraan
joutuneen kansakunnan on hiukan vaikeata uskoa olemassaolonsa
riippuvaksi muukalaisesta yleisestä mielipiteestä, jota ensiksikään
eivät ole koskaan tuoneet ilmi ne henkilöt, jotka todellisuudessa
määräävät Englannin ulkopolitiikan, ja joka toiseksi on kokonaan vieras
heidän tunnetuille mielipiteilleen ja ennakkoluuloilleen. He kysyisivät
syytä siihen, minkä vuoksi me -- sen sijaan että teimme sopimuksen
Ranskan ja Venäjän kanssa ja kieltäydyimme ilmaisemasta Saksalle sen
tarkoitusperästä muuta kuin että emme sitoutuneet pysymään
puolueettomina, jos ranskalais-venäläinen yhtymä kävi Saksan kimppuun
-- emme sanoneet suoraan 1912 (jolloin Saksa esitti meille kysymyksen
peittelemättä) ja jälleen viime heinäkuussa (kuri Sasonov vaati meitä
niin voimakkaasti näyttämään korttimme), että jos Saksa hyökkäisi
Ranskan kimppuun, niin me ryhtyisimme sotaan edellistä vastaan, joko
Venäjän kanssa tai ilman sitä, vaikka tiesimme varsin hyvin, että
hyökkäys Ranskaa vastaan Belgian kautta kuuluisi Saksan ohjelmaan, jos
vaara Venäjän taholta kävisi uhkaavaksi. He huomauttaisivat, että jos
meidän oma ulkoasiain-ministerimme julkisesti väitti olevansa kokonaan
tietämätön ranskalais-venäläisen liiton ehdoista, niin saksalaisen oli
vaikea uskoa niiden olevan täysin sopivia julkaistaviksi. Lyhyesti
sanoen, he selittäisivät: "Jos olitte ennen tätä tapausta niin
tavattoman viisaita ja hyvää tarkoittavia, miksi eivät teidän
ulkoasiain-ministerinne ja lähettiläänne Berliinissä ja Wienissä ja
Pietarissa -- suokaa anteeksi, Petrogradissa -- kehottaneet meitä
pysymään rauhassa ja luottamaan länsimaiden yleiseen mielipiteeseen?
Miksi he kieltäytyivät antamasta meille mitään lupauksia paitsi sen
vihamielisen vakuutuksen, että Englanti toimisi yhdessä Ranskan kanssa
meitä vastaan Pohjanmerellä, ja tekivät meille täysin selväksi, että
teidän politiikkanne oli junkkaripolittiikka ihan yhtä suuressa määrin
kuin meidän omammekin ja ettei meillä ollut mitään toivottavaa teidän
suopeudeltanne? Mitä todisteita oli meillä siitä, että te pelasitte
muuta kuin tätä meidän omaa militaristi-shakkiamme, jota nyt niin
hurskaina tuomitsette, mutta jota ei kukaan teistä, paitsi
kourallinen sosialisteja, joita halveksitte, ja syndikalisteja, jotka
telkeette vankilaan, ole vuosikausiin vastustanut, vaikka se onkin
ollut puheena kaikkialla militaristienne saksalaisvastaisissa
ohjelmissa ja sanomalehdissä ja aikakauskirjoissa? Ovatko teidän
sosiaali-demokraattiset periaatteenne vilpittömiä, vai ovatko ne vain
tikari, jota salaatte hihassa iskeäksenne sen takaa päin meihin, kun
kaksi hirvittävintä vihollistamme koettaa murskata meidät? Jos näin on
laita, niin missä on silloin teidän siveellinen ylemmyytenne, senkin
hurskastelijat? Ellei, miksi ette silloin -- toistamme sen vieläkin --
tehneet niitä tunnetuiksi kautta koko maailman, sen sijaan että
valmistitte älyttömällä vaikenemisellanne meille salaväijytyksen?"
Käsittääkseni ei tähän voi vastata muuten kuin tunnustamalla suoraan,
että me emme tietäneet, mitä tahdoimme; että pääsimme siitä selville
vasta sitten, kun Saksan hyökkäys Ranskan kimppuun pakotti meidät
lopultakin tekemään päätöksen; että vaikka epäilemättä täysi selvyys ja
pitkällinen ounastus meidän puoleltamme olisikin ollut peräti
paikallaan, niin silti voi monella syyllä puolustaa politiikkaa, joka
kieltää kahlaamasta virran poikki, ennenkuin on sille saapunut; että
meidän täytyy joka tapauksessa jyrkästi kieltäytyä tunnustamasta, että
olemme muita alttiimmat menettelemään väärin, kun olosuhteet viimein
pakottavat meidät ajattelemaan ja toimimaan. Samoin: että keskustelu on
turha saksalaisten oman asian tähden; sillä olettivatpa saksalaiset
meidän olevan häikäilemättömiä militaristeja tai tunnollisia
demokraatteja, heidän oli kuitenkin päädyttävä samaan johtopäätökseen,
nim. siihen, että me hyökkäisimme heidän kimppuunsa, jos he
ahdistaisivat Ranskaa; niin muodoin täytyi heidän olettamuksensa, että
emme sekaantuisi leikkiin, perustua siihen uskoon, että olemme suoraan
sanoen "halveksittavia", jommoisista erehdyksistä ihmiset saavat aina
maksaa tässä matoisessa maailmassa.
Yleensä voimme varsin hyvin kerskailemalla preussilaisten tapaan
selviytyä tuosta keskustelusta, jos vain pystymme pitämään puoliamme
sotatantereella. Mutta preussilaistapa ei juuri tyydytä omaatuntoa.
Sillä seikalla, etteivät meikäläiset diplomaatit kyenneet keksimään
Saksalle oikeata tietä, ei Saksa voi puolustaa kykenemättömyyttään
löytää itse sitä. Eipä siltä, että tämä olisi ollut enemmän sen asia
kuin meidän: se oli europpalainen kysymys ja olisi ollut ratkaistava
kaikkien lähettiläiden ja ulkoasiain-ministerien yhteisin neuvoin.
Mutta se oli, lievimmin sanoen, yhtä suuressa määrin Saksan asia kuin
kenenkään muun ja tavattoman tärkeä sille: "kysymys elämästä ja
kuolemasta", kuten valtakunnan kansleri ajatteli. Mutta meidän ei
kannata väittää olevamme Saksaa siveellisesti ylempänä. Meille se oli
kysymys monen englantilaisen elämästä ja kuolemasta; ja nämä
englantilaiset ovat kuolleet siitä syystä, että meikäläiset diplomaatit
olivat yhtä sokeita kuin preussilaiset. Sota on tuottanut tappion
salakähmäiselle junkkaridiplomatialle, meikäläiselle yhtä hyvin kuin
vihollisellekin. Niiden meistä, joiden täytyy vielä kuolla, on saatava
innostusta, ei kuuliaisuudesta diplomaatteja kohtaan, vaan menneiden
aikojen katusulkujen sosialisti-sankarin tavoin "ihmissuvun
solidarisuuden" tunnosta. Ja jos hän ostaa verellään voiton
tuolle pyhälle asialle, niin myönnän, ettemme juuri voisi sallia
ulkoasiain-ministeriön ripustaa martyyripalmunlehväänsä sotaministeriön
lieden reunukselle.