Nyt nousee kysymys, mihin asemaan saattoi meidän hallituksemme tämä
mielettömän teorian tulos ja Potsdamin kykenemättömyys soveltaa sitä
käytäntöön. Se jätti aivan selvästi lännen vastuunalaisen poliisin
asemaan. Europassa ei ollut ketään muuta, joka olisi ollut kyllin
voimakas pannakseen "hullun koiran" kahleisiin. Belgian ja Hollannin,
Norjan sekä Ruotsin, Tanskan ja Sveitsin ei juuri saattanut odottaa
ottavan tätä velvollisuutta kantaakseen, vaikka Norjalla ja Ruotsilla
ei olisikaan hyvää syytä venäläis-vastaiseen kantaansa eivätkä
hollantilaiset kapitalistit olisi puolittain varmoja siitä, että heidän
kauppamenestyksensä olisi suurempi Saksan kuin kotimaisen hallinnon
alaisena. Kukaan ei väittäne, että Espanja olisi voinut tehdä jotain;
ja mitä Italiaan tulee, niin oli epätietoista, eikö se pitänyt itseään
yhä vielä kolmiliiton jäsenenä. Joko siis Englanti tai ei kukaan.
Englannin pidättäytyminen syöksymästä melskeeseen kaikkine
voimineen olisi ollut mahdotonta jokaiselta näkökannalta katsoen.
Kansanvaltaiselta kannalta katsoen tämä olisi merkinnyt sen vaatimuksen
hyväksymistä, jonka esitaistelijaksi Potsdam oli itsensä tehnyt
hyökkäämällä Ranskan tasavallan kimppuun: me olisimme hyväksyneet
junkkariluokan vaatimuksen saada järjestää maailman olot
militaristiseen suuntaan joukkojen hengen ja ruumiin kustannuksella.
Kansainvälisen sosialismin kannalta katsoen se olisi merkinnyt sen
äärimmäis-kansallisen mielipiteen hyväksymistä, että muiden maiden
asukkaat olisivat samantekevää, vaikka he viiltävätkin kurkun puhki
toisiltaan. Meikäläiset militaristi-junkkarit huusivat: "Jos sallimme
Saksan voittaa Ranskan, niin seuraavalla kerralla on meidän vuoromme!"
Romanttiset junkkarimme lisäsivät: "Ja se onkin meille parahiksi!
Kukapa säälisikään meitä sen hetken koittaessa, jos meitä nyt
jänistää?" Yksinpä sellaistenkin älymiesten, jotka inhoavat sotaa ja
pitävät sitä sellaisenaan häpeänä niin suurena, etteivät edes kaikki
laakeritkaan kykene peittämään sen Kaininmerkkiä, täytyi myöntää, että
poliisivelvollisuus on välttämätön ja että sellaista sotaa vastaan oli
sodittava, johon saksalaiset ovat ryhtyneet hyökätessään Ranskan
kimppuun yrittääkseen aivan ilmeisesti asettaa tykki-hegemonian
kansakuntien ystävällisen kanssakäynnin sijaan. Muuta vaihtoehtoa ei
ollut. Vaikka ulkoasiainministeriö olisi ollut Kansainvälinen
sosialistitoimisto, vaikka Sir Edward Grey olisi ollut Jaures, vaikka
Ramsay McDonald olisi ollut pääministeri, vaikka Venäjä olisi ollut
Saksan eikä meidän liittolainen, niin tulos olisi silti ollut sama:
meidän olisi täytynyt paljastaa miekkamme ja murskata Potsdam, kuten
olemme murskanneet ja meidän aina täytyykin murskata Filip, Ludvig,
Napoleon ja koko heidän sukunsa.
Syy, joka pakotti meidät ryhtymään sotaan, on siis niin pätevä kuin
yksikään _casus belli_ voinee konsaan olla. Itse asiassa juuri sen
kaksinainen tasavaltainen ja sotilaallinen luonne tekee sen aivan liian
päteväksi; sillä se antaa meikäläisille tilaisuuden vaatia sen kokonaan
omaksi asiakseen ja vääntää sen vale-laillisilla puolustuksilla, jotka
turmelevat yhdeksän kymmenesosaa meidän arvostamme, koska sotilaalliset
ja oikeudelliset syyt tekevät tuskin kymmenettä osaa koko määrästä:
suoraan sanoen, ne eivät olisi sellaisinaan riittäneet oikeuttamaan
edes yhden ainoan pommerilaisen krenatöörin surmaa. Tarkastakaamme
esimerkiksi sitä sotilaallista näkökohtaa, että meidän on ryhdyttävä
taisteluun Potsdamia vastaan, koska seuraavalla kerralla on meidän
vuoromme, jos Kaiser nyt pääsee voitolle. No niin: emmekö aina ole
valmiit taistelemaan, kun meidän vuoromme koittaa? Jos tapahtuisi se
kerrassaan uskomaton seikka, että Saksa, olkoon kuinka voitokas
tahansa, asettaisi kansalleen saman miespolven aikana kaksi niin
hirvittävää vaatimusta kuin sota aina aiheuttaa, niin miksi emme
luottaisi laivastoomme, voitettujen myötätuntoon ja Amerikan ja Europan
yleisen mielipiteen kannatukseen, kun meidän vuoromme tulee, ellei
tällä kertaa ole kysymys muusta kuin tappion ja voiton erotuksesta
sotaretkessä, joka muussa suhteessa on aivan samantekevä? Ellei
maailman onni kärsi Englannin tappiosta enempää kuin Saksan tappiosta,
niin kuka välittää siitä, joudummeko me tappiolle vai emmekö? Jos
olemme vain osanottajia varustuskilpailussa ja luodeilla suoritetuissa
Olympian-kisoissa tai syyttäjiä teknillisessä kansainvälisen lain
tapauksessa, niin on aivan samantekevää, joudummeko häviölle vai
emmekö, koska siitä ei koidu vahinkoa muille kuin itsellemme --
eikä edes itsellemmekään, ellemme ota huomioon kansallista
turhamielisyyttämme. Vasta Europan elämän poliisivalvojina me olemme
tärkeitä ja voimme lähettää miehemme juoksuhautoihin vakuutettuina
siitä, että he taistelevat arvokkaan asian puolesta. Lyhyesti sanoen:
junkkari-asia ei ole penninkään arvoinen; kansanvallan, sosialismin,
kansainvälisyyden asia on kaiken sen arvoinen, mitä se uhkaa maksaa.