Sen sijaan Saksa karahti Ranskan kurkkuun, ja tunkeutumalla Belgiaan se
antoi meille militaristiemme haluaman syyn käydä sen kimppuun
kansakunnan täysin myötätunnoin. Minkä vuoksi se teki tämän typeryyden?
Ei suinkaan kenraali von Bernhardin neuvojen vaikutuksesta. Päin
vastoin, hän oli nimenomaan varoittanut sitä joutumasta Venäjän ja
ranskalais-brittiläisen yhdistelmän väliin, ennenkuin se oli
muodostanut vastapainoliiton Amerikan, Italian ja Turkin kanssa. Eikä
hän suinkaan ole rohkaissut sitä uskomaan, että Englanti säästäisi
Saksaa: päin vastoin, hän ei saattanut kylliksi ihailla sitä
salakavalaa häikäilemättömyyttä, jota Englanti osoittaa vaaniessaan
tilaisuuttaan ja syöksyessään vihollisensa kimppuun, kun tämä on lyöty
maahan. (Se mies parka ei tietänyt, kuinka suuresti hän ylisteli meidän
kykyämme harjoittaa reaalipolitiikkaa!) Mutta hän ei ottanut huomioon
uskontonsa turmiollista perusheikkoutta, nim. sitä, että koska
junkkari-militarismi päästää esille vain hölmöjä ja keikareita ja
tukahuttaa kaikki aito realistit ikäänkuin nämä olisivat käärmeitä,
niin kriisin sattuessa käy aina ilmi, että "hölmöt eivät pysty omaan
hölmötyöhönsä". Kaiser ja hänen ministerinsä sotkivat asiansa aivan
hirvittävällä tavalla. He olivat Bernhardin kiihdyttämiä, mutta eivät
ymmärtäneet häntä. Hänen imartelunsa he nielivät, mutta hänen
sotataitonsa ja varoituksensa jäivät käsittämättä. He tiesivät, että
kun koitti aika asettua ranskalais-venäläistä liittoa vastaan, silloin
heidän oli tehtävä suuremmoinen hyökkäys Ranskan kimppuun ja
pyyhkäistävä sen nappulat pois isolta shakkilaudalta, ennenkuin Venäjä
sai aikaa mobilisoida; ja sitten oli palattava murskaamaan Venäjä
jättäen Englannin valloitus toiseen aikaan. Tätä enempää ei heidän
päähänsä voinut mahtua yhdellä kertaa; ja he olivat auttamattoman
kykenemättömiä ottamaan selkoa siitä, olivatko toiset Bernhardin
vaatimista ehdoista toteutettavissa, tai koulupoikamaisen
mielikuvituksensa kiihdyttäminä muistamaan, oliko hän yleensä
asettanutkaan mitään vaatimuksia. Ja niin he tekivät hyökkäyksensä ja
saattoivat itsensä siveellisesti väärään joka kohdassa, tehden
sitä paitsi voiton saavuttamisen inhimillisesti mahdottomaksi
sotilaallisessa suhteessa. Juuri sellainen on militarismin nemesis:
militaristi joutuu suureen peliin, jota hän ei typeryytensä vuoksi
kykene pelaamaan menestyksellä. Espanjan Filip yritti sitä 300 vuotta
takaperin; ja se rappiotila, mihin hän tällöin saattoi maansa, on
jatkunut tähän päivään saakka. Hän oli niin typerä, että vaikka
luulikin olevansa Jumalan valitsema välikappale (yhtä varma toivottoman
typeryyden merkki ihmisessä, joka ei voi käsittää jokaisen toisen
olevan yhtä suuressa määrin saman vallan välikappale, kuin takeena
viisaudesta ja suopeudesta ihmisessä, joka kunnioittaa naapuriaan kuten
itseäänkin), koetti hän kuitenkin kamppailla Drakea vastaan sellaisin
olettamuksin, että tykki oli ase, jota ei yksikään todellinen ritari ja
hyvä katolilainen voinut alentua käsittelemään. Ludvig XIV yritti
uudestaan kaksi vuosisataa sitten, ja ollen kevytmielisempi houkkio hän
sai selkäänsä Marlborough'lta ja lähetti poikansa pojanpojan
valtaistuimelta mestauslavalle. Napoleon koetti sitä sata vuotta
takaperin. Hän oli vaarallisempi, koska hänessä oli suunnatonta
persoonallista kykyä ja teknillistä sotataitoa; ja hän aloitti Ranskan
vallankumouksen loistavin suosituskirjein. Kaikki tämä vei hänet
espanjalaista tekopyhää ja ranskalaista keikaria pitemmälle; mutta
hänkin liitti itseensä hölmöjä ja roistoja ja päätyi voitettuna St.
Helenan saarelle tyydytettyään kahdenkymmenen vuoden aikana idioottien
kunnian- ja verenhimoa, pidettyään sotaa "suurena pelinä" ja kenttää,
jolle oli ylt'yleensä siroiteltu ruumiita, "kauniina näkynä". Lyhyesti
sanoen, hän oli hölmöille ihan yhtä suuri magneetti kuin toisetkin,
mutta paljoa kykenevämpi.