Tämä tuntui suuremmoiselta tilaisuudelta hallituksen asettua
kansakunnan etunenään. Mutta minun muistini mukaan ei Englannin
hallitus ole kertaakaan ymmärtänyt kansaa. Uskollisena Gladstonen ajan
perimätavoille (mikä, ohimennen sanoen, ei juuri ole oikeudenmukaista
Gladstonea kohtaan), ettei vapaamielisen pääministerin pitäisi tietää
mitään ulkopolitiikasta, vielä vähemmän välittää siitä, ja rauhallisen
tunteettomana kansan mielenpurkautuman todelliselle luonteelle palautui
Asquith takaisin vuoteen 1839, omaksuen lakimiehen näkökannan Belgian
puolueettomuuden loukkauksesta. Hän vakuutti meille, ettei kukaan olisi
voinut tehdä rauhan hyväksi enempää kuin Sir Edward Grey, vaikka
hyökkäys Kaiserin nujertamiseksi olikin kaikkein suosituin teko, mihin
Sir Edward oli konsanaan ryhtynyt.
Sitä paitsi oli olemassa toinenkin pulma. Vaikka Asquith uskookin
ylevän varmasti olevansa vapaamielinen valtiomies, niin toden teolla
hän on varsin suuressa määrin sitä, mitä Kaiser olisi ollut, jos hän
olisi ollut Yorkshiresta ja lakimies sen sijaan, että nyt on vain
puoleksi englantilainen ja toiseksi puoleksi Hohenzollern ja voideltu
keisari kantapäihinsä asti. Mikäli on kysymys kansanvapauksista, ei
historia tee mitään eroa Asquithin ja Metternichin välillä. Hänen on
pysyttävä Belgian turvallisella akatemiallisella pohjalla siitä varsin
ilmeisestä syystä, että jos hän alkaisi puhua siitä, kuinka Kaiser
sulkee vankilaan kansanvaltaisia sanomalehdentoimittajia ja
agitaattoreita j.n.e., niin tämän juhlallisen asennon turmelisivat heti
huudot sellaiset kuin: "Mitä sanotte Denshawaista?" -- "Mitä maksaa Tom
Man?" -- "Äänioikeus naisille!" -- "Oletteko käynyt hiljattain
Indiassa?" -- "Tehkää McKennasta Kaiser!" -- "Rakas vanha Herbert
Gladstone!" j.n.e. Suora totuus on se, että militaristeja lukuun
ottamatta Saksa on käytännössä monessa suhteessa kansanvaltaisempi kuin
Englanti: ovatpa Kaiserin omat junkkarit julkisesti solvaisseet häntä
pelkuriksi siitä syystä, ettei hän vedä vertoja Asquithille, kun on
kysymys esiintyä tyynen välinpitämättömänä vapaamielisiin
periaatteisiin nähden ja tuiki tietämättömänä työtä tekevien luokkain
sympatioista, mielipiteistä ja harrastuksista.
Asquithin oli myöskin käännettävä yleinen huomio pois siitä
tosiasiasta, että kolme hänen hallituksensa jäsentä, kaikki
epäämättömästi ja ilmeisesti patriootteja ja älyllisesti rehellisiä,
siirtyi sodanjulistuksen tapahtuessa suoraa päätä yksityiselämään. Yksi
heistä, John Burns, teki tällöin suunnattoman persoonallisen uhrauksen,
ja hän on siitä pitäen säilyttänyt tuikean äänettömyyden, joka on
paljoa kaunopuheisempi kuin se kuuluisa puhe, minkä Saksa keksi hänen
kunniakseen. Yleensä ei uskota, että näihin kolmeen valtiomieheen
vaikutti kiihtymys Belgian puolueettomuuden loukkauksen vuoksi.
Hallitukselle oli ylimalkaan mahdotonta tarttua suuremmoiseen
tilaisuuteen ja asettua johtamaan kansallista liikettä, jonka Sir
Edward Greyn sodanjulistus nostatti; yksinkertaisena syynä oli se,
ettei hallitus edusta kansaa ja on sympatioiltaan yhtä suuressa määrin
junkkarihallitus kuin Kaiserinkin hallitus. Asquith ei voi ymmärtää sen
enempää kuin Sir Edwardkaan sitä seikkaa, että me tahdomme aivan
yksinkertaisesti tehdä lopun potsdamilaisuudesta sekä kotona että
muualla. Varmaankin molemmat pitävät Potsdamia varsin hienona ja
kadehdittavana laitoksena ja tahtovat, että Englanti veisi voiton
Potsdamistakin ja ottaisi merien herruuden yksinoikeudekseen. Me, niin
minä käsitän asian, tahdomme taata sen merien herruuden, joka on
ihmiskunnan yhteinen perintö, vähäisimmällekin valtiolle ja
alhaisimmalle kalastajalle, joka elatukseensa nähden on riippuvainen
merestä. Tahdomme, että Pohjanmeri on yhtä turvallinen jokaiselle, sekä
englantilaiselle että saksalaiselle, kuin Portland Place.