Ratkaisevalla hetkellä ryhtyi H.G. Wells puhumaan kansakunnan äänellä.
Kun hän kohdisti raivonsa sähköpurkauksena "tuohon marssivaan
mielettömyyteen Europan sydämessä", niin hän toi ilmi vuosikausia
tukahutettuna kyteneen kapinan sitä öykkärimäisyyttä ja ylimielisyyttä
ja kerskailua vastaan, joka sanoo itseään vereksi ja raudaksi ja
panssaroiduksi nyrkiksi ja Jumalaksi ja omaksitunnoksi ja yleensä
kaikeksi, mikä kuuluu suuremmoiselta. Nietzschen tavoin meitä
"ravittiin" kansanvaltaisten sanomalehtimiesten vankilarangaistuksilla
majesteetinloukkauksesta, Kaiserin esi-isillä ja hänen tehtävällään ja
hänen evankeliumillaan alistumisesta ja kuuliaisuudesta, kun oli
kysymys köyhistä, ja kaksintaistelun lieventämästä auktoriteetista, kun
oli kysymys rikkaista. Maailma oli käynyt ärtyisäksi ja halusi
kiihkeästi, että ne, jotka miekkaa kalistelevat, hukkukoot miekkaan. Ei
kukaan välittänyt rahtuistakaan sopimuksista: meidän jotka olimme
nähneet Berliinin sopimuksen ratkeavan, kun Itävalta 1909 julkeasti
valtasi Bosnian ja Herzegovinan, meidän ei tosiaankaan kannattanut
puhua sopimusten pyhyydestä, joskaan eivät ulkoasiain-ministeriöiden
paperikorit olleetkaan täynnä revittyjä "paperinpaloja", mikä muutoin
oli hyvä asia; sillä kenraali von Bernhardin olettamus, että olosuhteet
muuttavat sopimukset, ei ole Machiavellilta lainattu, se on
lakikirjoista saatu typeryys. Katujen mies ei ymmärtänyt paljoa,
tuskinpa rahtuistakaan Serbiasta tai Venäjästä tai yleensä niistä
korteista, joilla diplomaatit pelasivat alituista "mustaa Pekkaansa".
Meitä ärsytti aivan sietämättömästi preussilainen militarismi ja sen
tapa halveksia meitä ja ihmiskunnan onnea ja selvää järkeä; ja niin me
nousimme kapinaan ja kävimme sen kimppuun. Me olemme lähteneet
liikkeelle nujertaaksemme Kaiserin aivan samoin kuin lähdimme
nujertamaan Mahdin. Wells ei maininnut laisinkaan sopimusta. Hän sanoi
vain: "Tuolla on hirviö, jota kaikki vapautta rakastavat ihmiset
vihaavat; ja lopultakin me ryhdymme taistelemaan sitä vastaan." Ja
diplomaatteihin kyllästyneenä sanoi yleisö: "Tepä sanoitte jotakin!" Me
emme pysähtyneet kysymään omiltatunnoiltamme, onko preussilainen
olettamus, että sivistyneen maailman herruus kuuluu saksalaiselle
kulttuurille, todellakin omahyväisempi kuin englantilainen olettamus,
että merien herruus kuuluu Britannian kaupalle. Ja turvallisina
saarelaisina me olimme yhtä kykenemättömiä kuin ennenkin huomaamaan
sitä hirvittävää sotilaallista vaaraa, mikä koitui Saksalle
maantieteellisestä asemastaan, kun sillä oli Ranska ja Englanti
länsirintamallaan ja Venäjä itärintamallaan: kaikki kolme liittyneinä
tuhotakseen sen; ja kuinka järjetöntä oli pyytää Saksaa odottamaan
murto-osa sekuntia, ennenkuin se hyökkäsi läntisen vihollisensa
kimppuun, kun se ei kerran voinut saada mitään varmoja lupauksia
läntisen vihollisensa tarkoituksista. "Me olemme nyt pakkotilassa, eikä
pakko tunne mitään lakeja", sanoi valtakunnan kansleri valtiopäiville.
"Se on meille kysymys elämästä ja kuolemasta", sanoi Saksan
ulkoasiain-ministeri meidän lähettiläällemme Berliinissä, kun tämä oli
äkkiä osoittanut harvinaista harrastusta Lontoon-sopimusta kohtaan,
joka oli v:lta 1839 säilynyt vielä loukkaamattomana monen myöhemmän
samankaltaisen "paperinpalasen" rippeen joukossa.
Meidän lähettiläämme tuntuu olleen sitä mieltä, ettei tarvinnut pitää
niin suurta kiirettä. Voivathan saksalaiset marssia Ranskaan Verdunin
ja Toulin välisen linnoitusvyöhykkeen kautta, jos he eivät todellakaan
malttaneet odottaa muutamaa päivää siltä varalta, että Sir Edward Greyn
vakuuttava puhe ja viehättävä luonne saisi Venäjän pehmenemään ja
Itävallan vakuutetuksi rikoksestaan. Tällöin valtakunnan kansleri, joka
ei ole aivan täydellinen enkeli, kysyi, olimmeko ottaneet lukuun, mitä
maksoi asettua elämänsä puolesta taistelevan valtakunnan tielle (sillä
nämä militaristiset valtiomiehet uskovat täydellä todella, että
kansakunnan voi surmata tykinlaukauksilla). Se oli uhkaus; ja koska me
emme välittäneet yhtään Saksan vaarasta emmekä suvainneet uhkauksia
vallalta, joka meillä nyt oli käsissämme, niin sai rasva jäädä tuleen
liekehtimään hurjemmin kuin konsanaan ennen. Vain yksi lopputulos
oli mahdollinen, kun mieltenkuohu, kansallinen itsekkyys ja
molemminpuolinen tietämättömyys tuolla tavoin iskivät yhteen.