H. G. WELLS KOHOTTAA MAANSA LIPUN.

Ratkaisevalla hetkellä ryhtyi H.G. Wells puhumaan kansakunnan äänellä.

Kun hän kohdisti raivonsa sähköpurkauksena "tuohon marssivaan

mielettömyyteen Europan sydämessä", niin hän toi ilmi vuosikausia

tukahutettuna kyteneen kapinan sitä öykkärimäisyyttä ja ylimielisyyttä

ja kerskailua vastaan, joka sanoo itseään vereksi ja raudaksi ja

panssaroiduksi nyrkiksi ja Jumalaksi ja omaksitunnoksi ja yleensä

kaikeksi, mikä kuuluu suuremmoiselta. Nietzschen tavoin meitä

"ravittiin" kansanvaltaisten sanomalehtimiesten vankilarangaistuksilla

majesteetinloukkauksesta, Kaiserin esi-isillä ja hänen tehtävällään ja

hänen evankeliumillaan alistumisesta ja kuuliaisuudesta, kun oli

kysymys köyhistä, ja kaksintaistelun lieventämästä auktoriteetista, kun

oli kysymys rikkaista. Maailma oli käynyt ärtyisäksi ja halusi

kiihkeästi, että ne, jotka miekkaa kalistelevat, hukkukoot miekkaan. Ei

kukaan välittänyt rahtuistakaan sopimuksista: meidän jotka olimme

nähneet Berliinin sopimuksen ratkeavan, kun Itävalta 1909 julkeasti

valtasi Bosnian ja Herzegovinan, meidän ei tosiaankaan kannattanut

puhua sopimusten pyhyydestä, joskaan eivät ulkoasiain-ministeriöiden

paperikorit olleetkaan täynnä revittyjä "paperinpaloja", mikä muutoin

oli hyvä asia; sillä kenraali von Bernhardin olettamus, että olosuhteet

muuttavat sopimukset, ei ole Machiavellilta lainattu, se on

lakikirjoista saatu typeryys. Katujen mies ei ymmärtänyt paljoa,

tuskinpa rahtuistakaan Serbiasta tai Venäjästä tai yleensä niistä

korteista, joilla diplomaatit pelasivat alituista "mustaa Pekkaansa".

Meitä ärsytti aivan sietämättömästi preussilainen militarismi ja sen

tapa halveksia meitä ja ihmiskunnan onnea ja selvää järkeä; ja niin me

nousimme kapinaan ja kävimme sen kimppuun. Me olemme lähteneet

liikkeelle nujertaaksemme Kaiserin aivan samoin kuin lähdimme

nujertamaan Mahdin. Wells ei maininnut laisinkaan sopimusta. Hän sanoi

vain: "Tuolla on hirviö, jota kaikki vapautta rakastavat ihmiset

vihaavat; ja lopultakin me ryhdymme taistelemaan sitä vastaan." Ja

diplomaatteihin kyllästyneenä sanoi yleisö: "Tepä sanoitte jotakin!" Me

emme pysähtyneet kysymään omiltatunnoiltamme, onko preussilainen

olettamus, että sivistyneen maailman herruus kuuluu saksalaiselle

kulttuurille, todellakin omahyväisempi kuin englantilainen olettamus,

että merien herruus kuuluu Britannian kaupalle. Ja turvallisina

saarelaisina me olimme yhtä kykenemättömiä kuin ennenkin huomaamaan

sitä hirvittävää sotilaallista vaaraa, mikä koitui Saksalle

maantieteellisestä asemastaan, kun sillä oli Ranska ja Englanti

länsirintamallaan ja Venäjä itärintamallaan: kaikki kolme liittyneinä

tuhotakseen sen; ja kuinka järjetöntä oli pyytää Saksaa odottamaan

murto-osa sekuntia, ennenkuin se hyökkäsi läntisen vihollisensa

kimppuun, kun se ei kerran voinut saada mitään varmoja lupauksia

läntisen vihollisensa tarkoituksista. "Me olemme nyt pakkotilassa, eikä

pakko tunne mitään lakeja", sanoi valtakunnan kansleri valtiopäiville.

"Se on meille kysymys elämästä ja kuolemasta", sanoi Saksan

ulkoasiain-ministeri meidän lähettiläällemme Berliinissä, kun tämä oli

äkkiä osoittanut harvinaista harrastusta Lontoon-sopimusta kohtaan,

joka oli v:lta 1839 säilynyt vielä loukkaamattomana monen myöhemmän

samankaltaisen "paperinpalasen" rippeen joukossa.

Meidän lähettiläämme tuntuu olleen sitä mieltä, ettei tarvinnut pitää

niin suurta kiirettä. Voivathan saksalaiset marssia Ranskaan Verdunin

ja Toulin välisen linnoitusvyöhykkeen kautta, jos he eivät todellakaan

malttaneet odottaa muutamaa päivää siltä varalta, että Sir Edward Greyn

vakuuttava puhe ja viehättävä luonne saisi Venäjän pehmenemään ja

Itävallan vakuutetuksi rikoksestaan. Tällöin valtakunnan kansleri, joka

ei ole aivan täydellinen enkeli, kysyi, olimmeko ottaneet lukuun, mitä

maksoi asettua elämänsä puolesta taistelevan valtakunnan tielle (sillä

nämä militaristiset valtiomiehet uskovat täydellä todella, että

kansakunnan voi surmata tykinlaukauksilla). Se oli uhkaus; ja koska me

emme välittäneet yhtään Saksan vaarasta emmekä suvainneet uhkauksia

vallalta, joka meillä nyt oli käsissämme, niin sai rasva jäädä tuleen

liekehtimään hurjemmin kuin konsanaan ennen. Vain yksi lopputulos

oli mahdollinen, kun mieltenkuohu, kansallinen itsekkyys ja

molemminpuolinen tietämättömyys tuolla tavoin iskivät yhteen.

Järjen sanoja sodasta: Englantilaisen "kapinoitsijan" arvostelua · 第 18 / 54 题