Samalla haavaa kuin hän sanoi, ettemme voineet "pysyä syrjässä
käsivarret ristissä" katsellen, kuinka ystäväämme ja naapuriamme
Ranskaa "pommitettiin ja piestiin", nousi koko maa hänelle suosiotaan
paukuttamaan. Ulkoasiainministeriön epäluottamus yleistä mielipidettä
kohtaan, englantilais-ranskalaisen sotasuunnitelman salaaminen,
_entente'n_ piilottaminen "kveekkarin hattuun", Englannin yleisön ja
Kaiserin petkuttaminen samalla tekosyyllä, kaikki tämä oli ollut
kerrassaan tarpeetonta ja epäsuosittua, kuten useimmat niistä
keksinnöistä, joita diplomaatit pitävät älykkäinä ja makiavellimaisina.
Englannin yleisö oli kaiken aikaa seisonut Winston Churchillin takana.
Se oli tahtonut Sir Edwardia tekemään juuri samoin kuin Sasonovkin
tahtoi ja kuten minä _The Daily News'in_ palstoilla ehdotin tehtäväksi
yhdeksän kuukautta sitten, nimittäin aseistautumaan hampaita myöten
välittämättä kustannuksista, jotka eivät olisi tuntuneet meistä enempää
kuin kirpunpurema, ja ilmoittamaan Saksalle, että jos se koskisi
Ranskaan sormellaankaan, niin liittyisimme Ranskaan lyödäksemme sen
häviölle; samalla olisimme lohdutukseksi moisesta uhkauksesta
vakuuttaneet, että tekisimme aivan samoin Ranskalle, jos se
kevytmielisesti rikkoisi rauhan käymällä Saksan kimppuun. Ei yksikään
epävirallinen englantilainen, joka oli leipänsä arvoinen,
halunnut honottaa tekohurskaasti meidän rauhanrakkaudestamme ja
kunnioituksestamme sopimuksia kohtaan, tuskallisen velvollisuuden
juhlallisesta täyttämisestä ja muusta senkaltaisesta kuvottavasta
sekoituksesta koulumestarin lörpötystä, kylälehtien hölynpölyä ja
kinematografi-melodraamaa, johon meidät uhattiin hukuttaa. Me olimme
täysin valmiit iskemään Kaiseria päähän opettaaksemme hänelle, että jos
hän aikoi tallata jalkoihinsa Europan, lukien mukaan uuden ystävämme
Ranskan ja karskin pikku Belgian, niin hän ei ollut ottanut lukuun
vanhaa Englantia. Ja tätä taistelunhaluista, mutta täysin suorasukaista
ja inhimillistä kantaa ei kansakunnan tarvinnut laisinkaan puolustella,
sillä se ei tietänyt, että me yllätimme Kaiserin tukalassa
asemassa tai että ranskalais-venäläinen liitto oli uhannut rauhaa aivan
yhtä suuressa määrin kuin itävaltalais-saksalainenkin. Mutta
ulkoasiain-ministeriö tiesi sen varsin hyvin ja alkoi sen
vuoksi suurissa määrin valmistella tarpeettomia, typeriä ja
jotensakin tympäiseviä puolusteluja. Kansakunnalla oli puhdas
omatunto, se ei ollut ensinkään vikapää hyökkäävään strategiaan:
ulkoasiain-ministeriöllä oli kädet veressä, mutta se ei halunnut
päästää asiata julkisuuteen. Siitä johtuivat sen saarnat.