Silloin ulkoasiain-ministeriö, joka aina toimii rakastettavan ja
suositun, mutta sekavan välineensä Sir Edwardin kautta, paljasti
junkkari-militaristisen patterinsa. Hän ilmoitti äkkiä, että Englannin
oli otettava osaa sotaan, vaikka ei sanonutkaan sitä vielä Englannin
kansalle, koska diplomaattisten perimätapojen mukaan on sopimatonta
ilmoittaa sille mitään, ennenkuin käy liian myöhäiseksi vastustaa
asiaa. Mutta hän sanoi sen Saksan lähettiläälle. Hengenvaaralliseen
satimeen joutuneena koetti prinssi Lichnovsky epätoivoisena säilyttää
rauhaa Saksan ja Suur-Britannian välillä. Lupaisimmeko säästää Saksan,
jos Belgia jätettäisiin loukkaamattomaksi? Emme. Tahtoisimmeko
ilmoittaa, millä ehdoilla säästäisimme Saksan? Emme. Entä jos Saksa
lupaisi, ettei se anastaisi Ranskalta alueita? Emme. Emmekö edes,
vaikka he lupaisivat olla koskematta Ranskan siirtomaihin? Emme. Eikö
sitten ollut mitään pelastuskeinoa? Sir Edward oli vilpitön. Hän
myönsi, että oli olemassa vain yksi mahdollisuus: yleinen mielipide
vapaamielisten keskuudessa ei kenties hyväksyisi sotaa, ellei Belgian
puolueettomuutta loukattaisi. Ja hän varustausi tämän mahdollisuuden
varalta toimittamalla Englannin sotaan päivää varemmin kuin antoi
parlamentille tiedon asiasta.
Kaikki tämä on kerrottu diplomatian kielellä Valkoisen kirjan riveillä
tai rivien välissä. Tämä kieli ei ole niin suorasukaista kuin minun
kieleni; mutta ratkaisevassa kohdassa se on kyllin selvää. Sasonovin
sävy on kohteliaan diplomaattista N:o 6:ssa, mutta N:o 17:ssä hän
päästää kielensä valloilleen. "En usko, että Saksa toden teolla haluaa
sotaa; mutta sen kannan määrää teidän kantanne. Jos asetutte lujasti
Ranskan ja Venäjän puolelle, ei synny sotaa. Jos nyt luovutte niistä,
niin tulee vuotamaan verivirtoja, ja lopulta teidät pakotetaan
kuitenkin sotaan." Hän oli aivan oikeassa; mutta hän ei käsittänyt,
että juuri sotaa meidän junkkarimme halusivatkin. He eivät uskaltaneet
ilmaista sitä itselleen; eivätkä he luonnollisesti uskaltaneet ilmaista
sitä hänellekään. Ja kenties hän harrasti itsekin sotaa niin
voimakkaasti, ettei pahoitellut rehellisen neuvonsa hylkäämistä.
Hajoittaa Itävallan keisarikunta ja hankkia Venäjälle Kaakkois-Europan
slaavilaisten keskuudessa kaliifin valta, samalla kuin Preussi
lyötäisiin Ranskan sekä Venäjän vanhan vihollisen ja Preussin vanhan
liittolaisen Englannin avulla, se ajatus houkutteli niin voimakkaasti,
että Sasonov osoittausi kaikkein todellisimmaksi ihmisystäväksi koko
diplomaattisessa maailmassa pystyessään vastustamaan sitä niinkin
suuressa määrin, että näytti Sir Edward Greylle vilpittömästi ainoan
mahdollisuuden estää sitä.