Tämä tilanne paljastaa meille sen yleisen totuuden -- olen jo
kuluttanut melkoisen osan elämääni koettaen saada englantilaiset
tajuamaan sitä -- että meitä vaivaa turmiollinen älyllinen laiskuus,
surkeana perintönä niiltä ajoilta, jolloin monopolimme kivihiili- ja
rantamarkkinoilla soi meille tilaisuuden tulla rikkaiksi ja mahtaviksi
sen enempää ajattelematta tai tietämättä keinoja: laiskuus, joka on
käymässä meille perin vaaralliseksi nyt, jolloin monopolimme on
menetetty tai saanut väistyä uusien koneellisen voiman lähteiden
tieltä. Me tulimme rikkaiksi tavoittelemalla vaistomaisesti omaa
välitöntä etuamme, s.o. luonnollisen lapsellisen itsekkyyden avulla; ja
milloin vain heräsi kysymys siitä, oliko meillä oikeutta kaikkeen
tähän, niin oli varsin helppoa saada se vaikenemaan kaikenkaltaisella
mukiinmenevällä lörpöttelyllä (jos se nimittäin miellytti meitä eikä
aiheuttanut vaivaa tai uhrauksia), jota pappimme tarjosivat 70 punnan
vuosipalkasta tai sanomalehtimiehemme kymmenestä pennistä riviltä tai
liike-elämän moralistit, joilla oli omia etuja valvottavina. Lopulta
muutuimme paksupäisiksi, menetimme kaiken älyllisen tietoisuuden siitä,
mitä oikeastaan teimme, ja sen kera kaiken objektiivisen itsekritiikin
kyvyn. Ja sen lisäksi kasasimme itsellemme aika varaston hurskaita
sanontatapoja, jotka eivät ainoastaan tyydyttäneet meidän turmeltunutta
ja puolittain turtunutta omaatuntoamme, vaan vielä saattoivat meidät
tuntemaan, että oli aivan tavattoman epägentlemanimaista ja
valtiollisesti vaarallista koetella näitä hurskaita sanontatapoja omaan
käytökseen sovellettuina. Me kehitimme Lutherin opin uskon
vanhurskauttamisesta järjettömän pitkälle uskomalla, että niin kauan
kuin ihminen sanoo sitä, minkä olemme päättäneet hyväksyä oikeaksi,
ei ole vähintäkään väliä, mitä hän todellisuudessa tekee.
Oikeastaan emme käsitä selvästi, miksi tarvitsee ollenkaan ottaa
pohdittavaksi kysymystä moraalista, ellei ole jotain epäiltävää
puhdistettavana. Siirtykäämme yleisestä erikoistapauksiin. Kuvatessani
niiden diplomaattisten neuvottelujen kehitystä, joiden avulla
ulkoasiain-ministeriömme onnistui lopulta päättää tilinsä Saksan kanssa
militaristiselta kannalta katsoen suotuisimmalla hetkellä, minun täytyy
esittää meidän ulkoasiain-ministerimme käyttäytymässä melkein samaan
tapaan, kuin me syytämme Kaiserin käyttäytyneen. Ja kuitenkin hän on
minun mielestäni peräti rehellinen gentleman, "äärimmilleen
hämmästynyt"; hän tarkoitti hyvää, kammoksui viime hetkessä sodan
kauhuja, tarrautui siihen toivoon, että saisi taivutetuksi jokaisen
pysymään järkevänä, jos asianosaiset vain saapuisivat juttelemaan hänen
kanssaan samaten kuin silloin, kun suurvallat saatiin pidätetyiksi
Balkanin sodasta; mutta hän on aivan toivottoman köyhä positiivisesta
politiikasta ja sen vuoksi kykenemätön vastustamaan niitä, jotka olivat
käyneet käsiksi positiivisiin asioihin.
Ei teidän myöskään pidä hetkeäkään kuvitella, että minä pidän tietoista
Sir Edward Greytä Othellona ja alatietoista Jagona. Olen sitä mieltä,
että ulkoasiain-ministeriö, jossa Sir Edward on oikeastaan vain
otsikkokoristeena, halusi harkitusti ja tietoisesti ryhtyä tuohon
monasti siirrettyyn militaristisotaan Saksaa vastaan aivan samoin kuin
amiraliteettikin; ja siinä on jo lausuttu melkoisen paljo. Ellei Sir
Edward Grey tietänyt mitä tahtoi, niin Winston Churchill ei ainakaan
ollut niin ymmällään. Hän ei ollut mikään "isti", vaan kannatti
peittelemättä sitä yleistä käsitystä, että jos miestä uhataan, niin
hänen pitää iskeä, ellei häntä pelota. Jos asiain johto olisi ollut
hänen käsissään, niin mahdollisesti hän olisi voinut estää sodan (ja
siten tuottaa itselleen ja brittiläiselle yleisölle suuren pettymyksen)
pelottamalla keisaria. Nyt hän oli järjestänyt Ranskan ja Englannin
laivastojen yhteistoiminnan, paloi taistelunhalusta ja saattoi
varmaankin vain vaivoin hillitä itseään riisumasta julkisesti takkiaan,
sillä välin kuin Asquith ja Sir Edward Grey esittivät maalle
vakuutuksiaan, joiden johdosta yleisö erehtyi käsittämään, ettei meillä
ollut velvollisuutta ryhtyä sotaan ja ettemme luultavasti ryhtyisikään
siihen sen enempää kuin ennenkään. Mutta vaikka Sir Edward ei
poistanutkaan väärinkäsitystä, niin luulen hänen kuitenkin ryhtyneen
sotaan junkkari-liberaalin (sellaisiakin kentaureja on olemassa)
raskain sydämin eikä suinkaan junkkarijingon ylimielisyydellä.
Nyt voin, tekemättä Sir Edward Greylle enempää vääryyttä kuin sen
hituisen, mitä ei voi välttää, ryhtyä esittämään tarinaa
diplomaattisista neuvotteluista sellaisina kuin ne näyttävät
kongressista, joka minun otaksumani mukaan järjestää ne ehdot, minkä
mukaan Europan on määrä iät kaiket elää suuremmassa tai vähemmässä
määrin onnellisena.