Ja nyt siirryn yleisistä huomioista nykyisen tapauksen valtiolliseen
historiaan, mikä on välttämätöntä voidakseni tehdä siveellisen asemamme
selväksi. Mutta jotta en menettäisi kaikkea luottamusta sen
hämmästyttävän yhteensopeutumattomuuden vuoksi, mikä ilmenee
meikäläisten valtiomiesten tunnetun persoonallisen luonteen ja heidän
virallisesti edustamiensa toimenpiteiden välillä, minun täytyy ensiksi
lausua sana englantilaisen valtiomiestoiminnan omituisesta
psykologiasta, ei vain englantilaisten lukijaini hyväksi (jotka eivät
tiedä sitä omituiseksi, kuten eivät myöskään tiedä vedellä olevan
mitään makua, koska heillä on sitä aina suussaan), vaan vedotakseni
laajemman maailman suopeuteen.
Kuinka epäoikeutetulta asia meistä tuntuneekin, niin tiedämme joka
tapauksessa ulkomailla, yksinpä sielläkin, missä meihin suhtaudutaan
mitä ystävällisimmin, vallitsevan sellaisen käsityksen, että meidän
oivallisia ominaisuuksiamme heikentää parantumaton tekopyhyys.
Ranskalle me olemme aina olleet Petollinen Albion. Saksassa
pidettäisiin tuota nimitystä nykyään aivan liian imartelevana. Victor
Hugon mukaan on syynä siihen, miksi _Mitta mitasta_ on suhteellisesti
vähän suosittu Shakespearen näytelmistä, se seikka että
tekopyhän Angelon luonne on liian tarkka dramatisoima meidän
kansallisluonteestamme. Pecksniffiä [Muuan henkilö Dickensin romaanissa
"Martin Chuzzlewitt"; suurta jaloutta teeskentelevä, todellisuudessa
itsekäs tekopyhä. -- Suom.] ei pidetä Amerikassa niin poikkeuksellisena
englantilais-gentlemanina kuin täällä Englannissa.
Tätä mainetta emme ole saaneet suotta. Maailmalla ei ole suurempaa
syytä leimata Englantia juuri tällä tekopyhyyden paheella kuin esim.
Ranskaa; eikä maailma kuitenkaan esitä Tartuffea tyypilliseksi
ranskalaiseksi, kuten se esittää Angelon ja Pecksniffin tyypillisiksi
englantilaisiksi. Me voimme panna vastalauseemme yhtä suuttuneina kuin
preussilaiset sotamiehet väittävät valheelliseksi tuota yhtä yleistä
käsitystä, että he ovat hurjia rosvoja ja tunnottomia ryöstäjiä; mutta
siinä on sittenkin jotain totta. Jos arvostelette englantilaista
valtiomiestä hänen tietoisten tarkoitustensa, vakuutustensa ja
persoonallisen olemuksensa mukaan, niin huomaatte hänet useasti
rakastettavaksi, vilpittömäksi, inhimilliseksi ja tarkoin totuutta
rakastavaksi mieheksi. Jos arvostelette häntä, kuten muukalaisen on
tehtävä, yksinomaan niiden virallisten toimenpiteiden mukaan, joista
hän on vastuunalainen ja joita hänen on puolustettava alahuoneessa
puolueensa edun vuoksi, niin teidän on monesti pakko tehdä se
johtopäätös, että tämä arvon herra on pahempi kuin Cesare Borgia ja
kenraali von Bernhardi yhteen lyötyinä ja ulkoasioissa todellinen
Bismarck kaikessa muussa paitsi siinä, että häneltä puuttuu taitoa
komentaa, suorasukaista selvää järkeä ja kykyä vapautua kaikista
harhaluuloista oman valtiotaitonsa laatuun ja päämäärään nähden. Ja ne
vakinaiset virkamiehet, joiden käsiin hän on joutunut, ansaitsevat
luultavasti nekin kaiken tämän ja vielä vähän lisäksikin. Siten syntyy
tuo hämmästyttävä vastakohta, jossa toisella puolen on berliiniläisten
sanomalehtien makiavellimainen Sir Edward Grey ja toisella puolen se
rakastettava ja yleiseen suosittu Sir Edward Grey, jonka me tunnemme.
Täällä Englannissa me olemme valmiit astumaan mihin maailmankongressiin
tahansa ja sanomaan: "Tiedämme Sir Edward Greyn rehelliseksi
englantilaiseksi gentlemaniksi, joka tarkoitti hyvää todellisena
patrioottina ja rauhanystävänä; olemme aivan varmat siitä, että hän
menetteli oikein ja kohtuullisesti; emmekä me halua kuunnella sellaista
hölynpölyä, joka väittää toista." Kongressi vastaa: "Sir Edward Greystä
emme tunne muuta kuin sen, mitä hän on tehnyt; ja koska hänen tekonsa
on aivan päivänselvä, sillä onhan hän itse tehnyt selkoa koko jutusta,
niin meidän täytyy pitää Englanti vastuunalaisena hänen käytöksestään;
silti uskomme teidän vakuutuksianne -- vaikka asia onkin meille
samantekevä -- ettei hänen käytöksensä johdu missään suhteessa hänen
luonteestaan."