Mutta sallikaa minun tutkia tuota militaristien teoriaa, ei otaksumien
varaan piiloutuvan tulevaisuuden, vaan täyttyneen ja peruuttamattoman
menneisyyden avulla. Onko totta, että kansakuntien täytyy voittaa tai
tuhoutua ja että sotainen valloitus merkitsee hyvinvointia ja valtaa
voittajalle ja häviötä voitetulle? Olen jo ohimennen vihjannut siihen
tosiasiaan, että Itävalta on joutunut tuon tuostakin tappiolle: sen on
voittanut Ranska, Italia, Saksa, melkein jok'ikinen maa, joka on
arvellut kannattavan käydä sen kimppuun; ja kuitenkin se on tätä nykyä
yksi suurvalloista, ja voittamaton Saksa on etsinyt sen liittoa. Saksa
voitti Ranskan 1870 niin perinpohjaisesti, että se tuntui
mahdottomalta; ja kuitenkin on Ranska siitä pitäen laajentanut
aluettaan, sillä välin kuin Saksa anoo yhä vielä turhaan tilaa
auringossa. Venäjän voitti Japani Mandshuriassa niin täydellisesti,
ettei kukaan voine sen koommin väittää Lännen luonnollisesti olevan
sotilaallisessa suhteessa itää etevämmän; ja kuitenkin juuri Venäjän
herättämä pelko on saattanut Saksan tekemään nykyisen epätoivoisen
rynnistyksensä Ranskaa vastaan; ja juuri Venäjän liittoon perustuvat
Ranskan ja Englannin toiveet lopullisesta menestyksestä. Me itse
tunnustamme, ettei se sotakuntoisuus, jolla olemme niin suuresti
hämmästyttäneet saksalaisia, suinkaan aiheudu Waterloosta ja
Inkermannista, vaan siitä läksytyksestä, minkä saimme buureilta, jotka
olisivat luultavasti tuottaneet meille häviön, jos olisimme olleet
jotakuinkin heidän kokoisiaan. Kreikka on äskettäin niittänyt
sotamainetta saatuaan muutamia vuosia varemmin surkeasti selkäänsä
turkkilaisilta. Helppoa olisi lisätä esimerkkien lukua poimimalla niitä
kaukaisemmasta historiasta: niinpä ne toistuvat tappiot, joita meidän
sotajoukkomme kärsivät seitsemännentoista vuosisadan lopulla
taistellessaan tasapainosodassa Luxembourgin johtamia ranskalaisia
vastaan, muuttivat Englannin asemaa hämmästyttävän vähän, tuskinpa
laisinkaan, niiden vaikutus oli melkein sama kuin myöhemmin
Marlborough'n johdolla saavutettujen voittojen. Ja näitä silmällä
pitäen on aivan nurinkurinen se militaristi-teoriasta saatu
johtopäätös, että valtiot, jotka nykyään eivät merkitse mitään
sotilaallisina valtoina, eivät yleensä voi merkitä yhtään mitään.
Monako näyttää olevan Europan onnellisin ja menestyksellisin valtio.
Lyhyesti sanoen militarismi on kaikkein typerimpiä niistä
vale-tieteistä, joita viime vuosisata-puolisko on synnyttänyt niin
runsaasti ja joille on yhteistä se ominaisuus, että ne tympäisevät
kaikkia terveitä sieluja ja menettävät kokonaan tasapainonsa
inhimillisen kokemuksen ilmeisten tosiasiain rinnalla. Todellisen
käytännön nojalla uskaltaa laatia vain sellaisen säännön, että sodat,
joiden tarkoituksena on ylläpitää tai järkyttää valtioiden
välistä tasapainosuhdetta ja joita pintapuoliset ihmiset sanovat
tasapainosodiksi, perusteelliset sitä vastoin kateellisuuden sodiksi,
eivät koskaan saa aikaan haluttua rauhallista ja lujaa tasapainoa. Ne
saattavat keventää riidanhalua, tuottaa kaunaa tuntevalle tyydytystä,
lauhduttaa loukattua kansallisylpeyttä, kartuttaa tai laimentaa
sotaista mainetta; mutta siinä onkin kaikki. Ja syynä on, kuten
myöhemmin aion perin ratkaisevasti osoittaa, se että kansakunta voi
todellisesti ruhjoa toisen vain yhdellä tapaa; ja se on sellainen tapa,
ettei yksikään sivistynyt kansakunta uskalla edes pohtiakaan sitä.