Oli kylmä uudenvuoden yö. Varjot lepäsivät sinertävinä kinoksilla, ja
lakkapäät petäjät metsän reunassa nukkuivat lumitaakkansa alla. Kelmeä
kuu kulki yksinäisenä ja unohdettuna yötaivaalla, sillä kaikki elävät
olennot pysyttelivät suojissaan ja piilossa. Pakkanen yksin hallitsi.
Tyrnin tontut pitivät käräjiä tallin ylisillä. Piippalakit vilahtelivat
puolihämärässä. Nikke istui alakuloisena ovensuussa. Takkuinen oli
keltainen karva, sukimaton selkä ja tuuhea häntä.
Tontut olivat kaikki hänelle tutut ja rakkaat. Ystävällinen, vinosilmä
tossujalka oli ensiaikoina opettanut Nallelle vahtipalveluksen alkeita,
erottamaan hyvän pahasta, rauhallisen kulkijan roistosta. "Ihmisen
sisin ilmenee hänen astunnassaan", sanoi tonttu. "Älä repaleista
miestä ahdistele, jos hän kävelee reippain askelin, mutta hyökkää
armottomasti luikertelijoitten kimppuun!" Mutta viime aikoina alkoivat
vanhat opetukset pettää. Sai kulkea päivät umpeen selkäkarvat pystyssä
ja valkeat kulmahampaat näkyvissä, sillä epäilystä herättäviä olentoja
kulki alati Tyrnin pihalla. Mutta uusi isäntä, joka viime syksynä
otti talon haltuunsa tukki-herran jälkeen, oli antanut Niken tutustua
piiskaan.
Koira murisi tätä muistellessaan.
Yhtä kaikki! Tulkoot ja menkööt, voihan Nikke pysytellä tallin
ylisilläkin!
"Tuntuu siltä, kuin tonttujen ja haltijain aika tässä talossa olisi
ohi", kuului tonttujen joukosta.
"Niin, niin, totta puhut!"
"Eivät tarvitse apua enää tämän hovin ihmiset. Ei panna olutta, ei
keitetä yrttivoiteita. Metsän väkikin pakenee."
Vanhin partasuu hymähti nurkassaan:
"Tyrni on minulle rakas. Asustin näillä seutuvilla jo silloin, kun
käet kukkuivat rantapuissa ja maasälpävuori oli koskematon. Ihmiset
valloittivat minulta olinpaikkani, mutta en paennut, rupesin heidän
palvelukseensa. Näkymättömänä katselin, kun Tyrnin peruskivet
laskettiin. Olin aina saapuvilla Anna-emännän kutsuessa. Minua
sanottiin milloin 'hyväksi tahdoksi', milloin 'uskollisuudeksi', tai
'koti-onneksi'. Ja ladot ja aitat pysyivät lukittuina, vilja säilyi ja
sauna lämpeni käryämättä."
"Eikä unohtunut puurokuppi jouluiltana luhdinkynnykseltä."
"Kauan tyydyttiin meihin", jatkoi vanhus. "Mutta Gregorin tultua
talohon ajat muuttuivat. Laulun haltijattaret seurasivat häntä, — ja
hyvin meni kaikki. Silloin seinät oppivat kuuntelemaan."
Muuan pikku tonttu puheli: "Minäpä viihdyin pirtin puolella, vieraita
vastaan otin, jalkoja lämmittelin ja panin keltaisen teen oikeaan
aikaan hautumaan."
"Minä olin läsnä lapsia souattaessa", kuiskasi toinen. "Tulelta
varjelin, yksinäisyyden varjot karkoitin."
Tallin yliset ovat kuiskeita täynnä.
"Kuka auttoi lehmien poikiessa? Kuka tuhosi taudit?"
"Mutta nyt ei meitä enää tarvita. Tänä yönä lähdemme kaikki Tyrnin
talosta. Tuhdit jäävät tyhjiksi, sauna autioksi."
Ja niin he poistuivat pitkänä jonona Niken ohitse metsään päin. Koira
paneutui maata ja painoi kuonon käpälien väliin.
Silloin kuului liikettä pimeimmästä nurkasta. Kuun valo sattui
yksinäiseen tonttuun, joka surullisena istui heinäkasalla.
"Eipä lähtenytkään — vanhin", virkkoi Nikke.
"Ei. — Jään odottamaan uusia aikoja."
Mutta siitä päivästä tuli ei vaivatta takassa syttynyt. Märät puut
pihisivät ja kitkerä savu tuprusi vasten naamaa, jos uskalsi lähestyä.
Siitä päivästä saunan löyly nousi vastahakoisesti, eikä lämpö
parantanut väsyneitten jäsenien kolotusta.
Harmaan talon hyvät tontut olivat paenneet.
* * * * *
— Tyrnin talon omistajat vaihtuivat lakkaamatta vuosien kuluessa. Kun
ahne kauppias oli myynyt viimeiset propsipuunsa ja lähettänyt viimeiset
kaurasäkkinsä maailmalle, astui nuori, köyhä, hehkuvasydäminen uneksija
kynnyksen yli. Suuret aatteet seurasivat häntä. Hän oli mielestään
se mies, joka Jumalan lähettämänä nostaisi hävitetyn hovin uudelleen
kunniaan. Haaskatut metsät ja nyljetyt maat kantaisivat jälleen
hedelmää.
Kylän väki katseli uutta menoa riemuiten. Tyrnin talon kohtalo oli
aina säännellyt koko seudun ilot ja surut. Kun kyynelet vierailivat
tyrniläisten suojissa, silloin soitto vaikeni kirkonkylän pirteissä,
ja kun ilo hymyili Tyrnin ikkunoista, naapurienkin taakat kevenivät.
Heillä oli kuin yhteinen verenkierto.
Nuori uneksija kuvitteli suuria.
Laihat kauramaat muuttuisivat pian viljaviksi pelloiksi ja
hoitamattomat ha'at ensiluokkaisiksi laitumiksi. Kantoja murrettiin
maasta ja uusia viljelyssuunnitelmia tehtiin. Mutta kun heinät syksyllä
ahdettiin latoihin, huomasi isäntä ihmeeksensä, että lahot katot olivat
reikäiset kuin seula, eikä hänellä ollut aikaa korjaamiseen. Sateet
tekivät tehtävänsä.
Hän aherteli, mutta onni ei suosinut häntä.
Ankara raekuuro runteli katteettomia salaojia, niin että ne luhistuivat
kokoon ja karjasta hukkuivat parhaimmat suohon.
Mitäpä hyödytti, että nuori isäntä käytti saappaita, joissa vesi
iloisesti virtasi ulos ja sisään ja vaikka emäntä aherteli kylmässä
pirtissä, jossa vihainen veto vinkui ja lapset valittivat paleltuvansa!
Unelmat sammuivat, pilvilinnat sortuivat, ja niin joutui Tyrnin talo
vielä kerran myytäväksi.
Ihmiset päivittelivät, vanhukset laskivat sormillaan. Niin, kymmenen
vuotta oli todellakin kulunut siitä, jolloin Hilkka lähti poikansa
kanssa lapsuudenkodistaan, — kymmenen pitkää vuotta! Mutta heistä
tuntui kuin olisi kaikki tapahtunut eilen!
Jounilan Jaakko astui eräänä lauantai-iltana tuvastaan portaille, parta
ajettuna, paras, kirjava paita yllä kuin kirkkoon mennessä. Selkä
suorana hän siinä seisoi ja katseli ympärilleen.
"Asko!" hän huudahti pirttiin päin. "Asko, joko lähdetään?"
Pitkä, solakka nuorukainen aukaisi hymyillen oven.
"Jopa sinulla on kiire, ukki!"
"Hyvä on joutua perille, ennenkuin toiset ehtivät sinne kauppoja
tekemään", vastasi ukko.
He lähtivät matkalle. Naisten katseet seurasivat heitä Jounilan pirtin
ikkunasta.
"Herra teitä siunatkoon ja varjelkoon!" rukoili Anna, mutta Hilkka
vaikeni. Hänen silmänsä loistivat hiljaista kiitollisuutta.
Tienhaarakummulla Jaakko virkkoi:
"Katso taivaanrantaa, Asko! Jo on tullut tiheämmäksi. Kun sinä olet
yhtä vanha kuin minä, on se ehtinyt tummua mustaksi."
He kulkivat taas äänettöminä perätysten, kunnes harmaan talon katot
näkyivät. Silloin ukko sanoi:
"Sinä saat nyt aloittaa uudestaan, samoin kuin minä, — mutta eri
tavalla. Sinulla on valmiiksi lasketut perustukset. Älä horjahda."
Sitten hän aukaisi veräjän.
Asko oli kahdeksantoistavuotias, kun Tyrnin talo joutui sukuun takaisin.