On kirkas kevät.
Kärpäset paistattavat päivää auringonpuoleisilla seinillä. Niiden
siivet kimmeltävät kristallinhohteisina. Tiirat ja lokit kirkuvat
ilmassa, lemmen aika on tullut. Urvut punertavat heikosti. Tyrnin
talon punainen portti on jälleen paikoillaan. Viimeiset vuodet se
oli ollut työnnettynä riihen alle, jossa pörröiset kissanpoikaset
puikkelehtivat piilosilla sen säleitten välissä. Keltajuovaisen Mikon
suku on arveluttavasti lisääntynyt. Jälkeläisiä on kaikenkaltaisia,
täplikkäitä, kirjavia, keltaisia ja kokonaan valkeitakin, mutta
kaikilla on vanhan Mikon leveät kasvot ja viekkaat pedonsilmät.
Rotat ovat kaikonneet talosta, ja pikkulinnutkin ovat palanneet. Ainoa
paikka, jossa pääskyset enää uskaltavat pesiä, on vanha kellotapuli.
Nuora on joskus katkennut, eikä kukaan ole yrittänytkään kiivetä ylös
sitä korjaamaan. Ja siten kello on saanut olla rauhassa. Pieni katto
on lahonnut vuosien kuluessa, koko tapuli kallistunut, mutta pääskysen
pesät pysyvät paikoillaan, ja iloinen visertely kuuluu sieltäpäin koko
pihan yli.
Tyrnin ikkunat ovat kirkkaat, sintsin raskaan oven saranat eivät enää
vingu ruosteisuuttaan, ja portaitten edessä tuoksuvat vihreät havut.
Kaukana rantapellolla on Asko kylvämässä. Aamusta asti hän on kulkenut
sarkaa ylös, sarkaa alas, jyvävasu sylissään, ja täyteläiset siemenet
lentävät hänen edessään kultaisena kaarena mustaan maahan.
Asko on kaunis ja voimakas mies. Entinen liinatukka on tummunut,
tiheät, raskaat kiharat pilkistävät lakin alta, jonka hän on työntänyt
takaraivolle.
"Juurtukaa ja kasvakaa!" kuiskaa hiljainen iltatuuli jyville.
"Peittykää ja särkykää!" tuoksuu pehmeä maa suljettuaan ne syliinsä.
"Ei lopu työ — minun aikanani", ajattelee Asko kylväessänsä ja
riemuitsee siitä.
Aurinko on laskemaisillaan, mutta Asko ei tiedä ajasta mitään.
Hän pyyhkäisee hien otsaltaan.
"Taitaisin jatkaa aamuun asti", hän hymyilee; "kellokaan kun ei vielä
ole kunnossa! Mutta minne joutuvatkaan sitten pääskyset, kun tapulia
korjataan? — No, saavat alkaa uudestaan — kuten minä. Saavat tyytyä
katonharjaan taas. Kissoista minä vastaan."
Pitkä mies lähestyy astellen ojanreunaa.
Asko jättää työnsä, paljastaa pään ja rientää tulijaa vastaan.
"Isä Iirak!" hän huudahtaa. "Tervetuloa, tervetuloa!"
Vanha munkki suutelee nuorukaisen otsaa.
"Täytyihän minun tulla — ennenkuin lopetan päivätyöni."
He kulkevat hiljalleen taloa kohti. Tulijan kasvot loistavat. Hän
puristaa Askon kättä omassaan.
"Hyvä oli, että pelastitte talon sinulle ja suvullesi! Kyynelet ovat
kostuttaneet sukupuusi juuret, surua on ollut paljon, mutta nyt on uusi
aurinko noussut. Siunattu olkoon sinun päiväsi, Gregorin ainokainen!"
Kiuru livertelee korkealla, he jäävät hetkeksi kuuntelemaan.
Munkki on vanha ja heikko, sininen suoni tykkii ohimolla, ja pitkät
hiussuortuvat ovat lumivalkoiset ja harvat. Hän nostaa kätensä
taivasta, kohti ja sanoo:
"Herran on maa ja kaikki, mitä siinä on, maan piiri asukkaineen!" Hän
tekee pyhän ristin merkin nuorukaisen kasvojen yli.
"Tulin sanomaan teille hyvästit. Huomenna lähden luostarin saarelle.
Tarvitsen lepoa."
Askon silmät täyttyvät kyynelillä. Hänen on mahdotonta ajatella,
että vanha ystävä ehkä piankin nukkuu kapean kummun alla luostarin
kirkkomaassa ja että harmaan puuristin mustat kirjaimet ovat ainoat,
jotka osoittavat kulkijalle isä Iirakin lepopaikan.
Isä Iirak hymyilee kirkkain silmin.
"Elämä on lyhyt", hän kuiskaa, mutta Askosta se tuntuu pitkältä ja
ihmeelliseltä.
Pikku Irja laulaa ha'assa. Hänen äänensä on hopeanheleä ja puhdas.
Vanhus nyökkää tyytyväisesti.
"Hyvä on, että lapsi kasvaa täällä. Tännehän hän kuuluukin."
Irjan puku vilahtaa puiden lomitse. Lapsen kasvot ovat onnelliset ja
huolettomat. Pienet jalat kiiruhtavat sirosti kaivolle, Hilkka-emännän
luokse.
"Olen löytänyt paljon sinivuokkoja", riemuitsee tyttö. "Saanhan heti
viedä ne yliskamariin, Hilkka-äiti?"
"Saat, saat." — Ja lapsi kiiruhtaa pois. Kohta hänen livertelynsä
kuuluu avonaisesta ikkunasta.
"Katsohan, nämä ovat ensimmäiset. Siksi toin ne sinulle. Eivätkö olekin
kauniita? Katsele näitä kunnes tuon uusia!"
Hilkka ihmettelee kuinka taitavasti lapsi osaa kohdella sairasta
äitiään, ihmettelee sitäkin, ettei Irja koskaan kysele eikä utele
lasten tavoin. Pikku tytön mielestä oli luonnollista, että hän sai
sanoa Tyrnin emäntää äidiksi, koska hänen oma, kaunis äitiraukkansa on
sairas ja onneton.
Näin keväisin Manja aina oli heikoin. Ehkä hän sammuukin joskus
ensimmäisten vuokkojen lakastuessa.
Kurjet huutavat itäisten metsien yllä, vinttikaivo narisee hiljaa.
Hilkka astuu vitkaan isä Iirakia vastaan. Hänen sydämessään asuu suuri
rauha, lepo, joka seuraa kamppailujen jälkeen.
"Nyt olemme jälleen kotona", hän virkkaa vanhukselle.
Mutta munkki vaikenee. Muistot tulvivat esille. Gregorista ne puhuvat.
Koko ilma on niitä täynnä. Mutta ne eivät enää soimaa ketään. Siunausta
ne tuovat Hilkallekin, jonka sielu on taisteluissa kirkastunut, sydän
käynyt sen katumuksen läpi, jolla on voimaa nostaa kuolemasta ja
tuomiosta.
"Kuunnelkaa!" sanoi Hilkka väräjävin äänin. "Kaikkialla soi!"
Vanha munkki nyökkää:
"Nyt on — uusi kevät!"
Kiurut laulavat.