Tyrnin uutta isäntää sanottiin "herraksi", eikä hän yrittänytkään panna
vastaan. Sileät kasvot hymyilivät ja leveä niska punoitti pelkästä
mielihyvästä hänen tätä nimitystä kuunnellessaan. Iloinen ja kohtelias
hän oli kaikille, vanhoille haastoi, nuorille rupatteli, naisväen
kanssa juorusi.
Harmaan talon suojat heräsivät eloon, vankat hirsiseinät ihmettelivät
uusia lauluja, joita rallatettiin sisällä ja ulkona. Isopirtti oli
aina väkeä täynnä, sillä metsänhakkuu alettiin kotinurkista, ja
työmiehet saivat asua talossa, kunnes siirtyivät kaukaisille saloille.
Ja Tyrnissä oli avarat tilat ja hyvä olla. Isäntä oli reilu mies,
sen kaikki myönsivät, viikkopalkan antoi täsmällisesti, eikä puhunut
halaistua sanaa, vaikka hoilaaminen väenpirtissä kesti aamuun asti.
Mutta iso navetta oli melkein tyhjänä. Korea kyyttökarja oli poissa,
Matlienan varsikengän kopina vaiennut. Kaksi uutta tulokasta muljotti
toisilleen rehupöydän ylitse pitkän rakennuksen toisessa päässä.
Kirjavat sarvipäät näyttivät vihamielisiltä.
"Siunatkoon tätä menoa!" valitti uuden pehtorin vaimo lypsäessänsä.
"Täällä palellutte kuoliaaksi talven tultua! Sikalaan siirrän, tyhjähän
sekin on, mutta pienempi edes, niin että jaksatte pysyä hengissä."
Hiljainen kyläkin oli saanut uudet kasvot. Miesten ei enää
tarvinnut vaeltaa pitkiä matkoja saadaksensa talvityötä. Ei, nyt
riitti kaikille ansiota samalla seudullakin, ja Tyrnin herra oli
runsaskätinen. Päiväpalkat nousivat kaikkialla. Nuoret neidot valvoivat
sunnuntainvastaiset yöt iloisissa hypyissä, joita tukkilaiset panivat
toimeen, ja moni heistä palasi aamulla kotiin kiiltävä sormus
nimettömässään. Punainen, vihreä tai keltainen kivi koristi uutta
aarretta, mutta yksi paha puoli sillä oli. Sormeen jäi siitä musta
jälki, joka vaivoin hävisi.
Vanhat nauroivat pilkallisesti — ja immet häpesivät. Lahjat muuttuivat
vähitellen kirjaviksi palmikkonauhoiksi tai makeistötteröiksi, ja hypyt
jatkuivat.
Aika kului, työmaa siirtyi kauemmaksi, ja "pomot" kuulustelivat
yösijoja itse kylästä. Joka talossa otettiin heidät vastaan — paitsi
Jounilassa ja Jelisavetan tuvassa, jossa Matliena ja Juhani asuivat.
Ukko seisoi leveänä portailla. Hän pudisti itsepintaisesti päätään
sanoessaan:
"Nämä muistuttavat Egyptin heinäsirkkoja. — Oveni pysyy suljettuna."
Pakasti aikaisin sinä vuonna, ja lumisateet saapuivat oikeaan aikaan.
Tyrnin herran toimet onnistuivat esteettömästi. "Kyllä keliäkin saamme,
kun ajot alkavat", hän myhähti. — Tiellä laulettiin.
— "Sinun silmäs ja minun silmän'
ne aina yhteen palaa,
toisen kerran julkisesti
ja toisen kerran salaa!"
Kuului äänekäs naurunrähäkkä ja vanhan miehen ääni, joka sanoi:
"Aina sie pajatat, Iivana! Älä vain jätä liiaksi tuntuvia jälkiä tähän
kylään!"
Askelet loittonivat. Tyrnin herra jäi hetkeksi miettimään. "Mitäpä
noista!" hän ajatteli, — "istutettuja puita siellä, villivesoja täällä,
— kuka niistä jaksaisi pitää huolen! Elämä on lyhyt."
Ja oudot ajatukset haihtuivat ilmaan. Hän tarkasteli ahnein silmin
suuren kirjansa suunnattomia numeroita. Tyrnin metsät, rahoiksi
muutettuina, melkein nöyryyttivät häntä. Hänen olentonsa sisin —
heiluva ketunhäntä, — unohti tehtävänsä, paksut sieraimet levenivät,
huulet vihelsivät pitkään.
"Pidä hyvänäsi, pidä hyvänäsi!" hän riemuitsi. "Toinen kylvää, toinen
korjaa, se on elämän laki."
Kun tukkilaiset sivuuttivat vaivaistalon, istui Manja tapansa mukaan
ikkunansa ääressä ainainen odotus tummissa silmissään. Kasvot olivat
laihat ja kuihtuneet. Hän katseli miehiä arasti.
Iloinen, nuori Iivana huiskutti tytölle kättään ja lauloi
veitikkamaisesti:
"Silloin se ilta lämmin on,
kun etelästä tuulee.
Kyllä tuo tyttö pojan äänen
hiljemmänkin kuulee."
Sairas kuunteli otsa rypyssä. Jokin kaukainen muisto liikkui sammuneen
sielun kynnyksellä, mutta se loittoni poistuvien askeleitten kanssa, ja
kylmä tyhjyys otti hänet jälleen helmaansa. Tyhjyys, jolle ei voinut
valittaa eikä puhua; tyhjyys, jota vastaan ei voinut kamppailla siksi,
että se ympäröi hänet kaikkialla — eikä kuitenkaan missään. Tylsyys
muuttui siitä päivästä parantumattomaksi alakuloisuudeksi.
"Mikä Manjaan on mennyt?" ihmettelivät muut hoidokit illalla. "Häntä ei
saa saunaan, vaikka miten koreasti puhuisi."
Hoitajakin yritti, mutta tulos oli sama: tyttö kieltäytyi jyrkästi.
"Kivutar riehuu lavitsalla", hän kuiskasi kauhistuneena hiipiessänsä
kapeaan vuoteeseensa, jossa hänellä oli toverina muodoton riepunukke.
Ja hänet jätettiin rauhaan.
* * * * *
Oli hämärää Jounilan pirtissä.
"Lienenkö käynyt unteloksi, kun eivät työt enää luista?" Anna-emäntä
oli huolestuneen näköinen leipoessansa.
"Älä huoli voivotella!" kuului uunin puolelta, jossa Hilkka kokosi
hiiliä sankoon.
"Olet eläessäsi keittänyt kelvollisemmat kaljat kuin moni muu."
"Niin olen. Kiireet pitivät pystyssä. Nyt ovat elämäni kestit ohi."
Asko tuli pirttiin kirje kädessä. Poika oli kasvanut viime aikoina,
posket eivät enää olleet pyöreät, syvä surumielisyys asusti suun
seutuvilla.
"Ukilleko kirje?" kysäisi Hilkka.
Poika naurahti salamyhkäisesti:
"Eipä, — sinulle. Paksu on ja painava. Jorma-enon käsialaksi luulisin."
Hilkka ei jättänyt työtään kesken.
"Vie kamariin. Vielä on aikaa lukea", hän virkkoi.
"Aina sinulle aikaa riittää", tokaisi Anna tyytymättömästi.
"En usko Jormalla olevan niin suuria sanottavia, että leipämme sen
tähden saisi pilaantua."
Hilkka sulki päättäväisesti luukun ja alkoi sivellä leipiä kukonsulalla.
Illan suussa he yhdessä lukivat Jorman kirjeen.
"En ole kirjoittanut ennen siitä syystä, että rohkeuteni on pettänyt,
mutta tänä yönä aion olla rehellinen teitä kaikkia kohtaan. — Gregorin
kuolema velvoittaa, en jaksa enää vaieta.
Paljon odottamatonta on siellä kotona tapahtunut. Että saatoitkin,
Hilkka, tehdä poikasi talottomaksi! Teit väärin, väärin. Taisi olla
suuri tuska, joka sinut pakoitti siihen?
Mutta miksi minä moitin; omat pahat tekoni ovat ensin tunnustettavat,
sitten langetkoon teidän tuomionne!
Minä se olin, joka tein Manjan onnettomaksi, — lapsi on siis minun,
oman sukunne verta ja juurta! Herra Jumala, tämän voin vielä kantaa,
mutta, jos sinä, Hilkka, epäilit Gregoria, — jos sinä pakotit hänet
lähtemään, silloin rauhani ei ikinä palaja.
Vanha äiti-raukkani, uskoit minusta pelkkää hyvää! Huono olin, oikean
miehen sydäntä vailla. Voitko antaa minulle anteeksi? Isältä en
pyydäkään; hänen sukunsa on nyt tahrattu, — hänen metsänsä hävitetään.
Ja syy on minun. — Hänen kirouksensa seuraa minua hautaan asti.
Onnettomuutta ovat Tyrnin rikkaudet saaneet aikaan. Gregor olisi
voinut auttaa meitä, hänen sydämensä oli hyvä ja tahraton, mutta me
palvelimme kaikki Mammonaa, — ja hän meni heidän luokseen, jotka
tarvitsivat häntä sellaisena kuin hän oli. — Olen kuullut kerrottavan,
että Manja on mielisairas. Sekin on minun syyni. Jumala armahtakoon
minua!
Paljastin eilen tuskani morsiamelleni. Hän jätti minut iäksi. Olen
siis yksin. Mutta, älkää pelästykö, en aio tulla kotiin pitkään aikaan!
Sinä, Hilkka, joka olet järkevä ja kylmä, koeta keksiä, millä
tavalla minä voisin helpottaa onnettoman pakolaistytön päiviä! Ja —
pieni tyttöni, jonka nimeä en edes tiedä, ota hänet luoksesi! Minä
rukoilen sinua! Onhan hän meidän, ylpeiden tyrniläisten omaa verta.
Ehkä hänestä, sinun hoidossasi, kasvaa kunnon ihminen. Älä välitä
kyläläisten puheista, olethan sinä ennenkin kulkenut omia teitäsi.
Ensi keväänä suoritan loppututkinnon. Silloin koetan saada työtä
kaukana täältä, vaikkapa Lapista. Viihdyn hyvin erämaassa. Siellä saa
olla rauhassa. Sanoinko jo, että olen onneton, — että tahtoisin pyytää
anteeksi? Jorma."
* * * * *
Naiset lyyhistyivät pöydän ääreen. Annan kasvot olivat harmaankalpeat,
mutta Hilkan silmät iskivät tulta. Sinä hetkenä hän olisi voinut
tappaa veljensä. Hänen kätensä puristautuivat nyrkkiin, rystyt olivat
valkoiset.
Tuskanhuutona kajahti hänen huuliltansa:
"Gregor, Gregor!"
Kun viimein kyynelet pääsivät virtaamaan kuumina pitkin poskia, änkytti
hän:
"Gregor, — sinä olet onnellinen, sinulle on lepo tehnyt hyvää, — mutta
Jorma ja minä, me elämme helvetissä, — helvetissä!"
Nainen, joka seuraavana aamuna, mustiin pukeutuneena, oli matkalla
vaivaistaloon, kulki hitaasti, nöyrin askelin, pää painuksissa.
"Tyrnin Hilkan näköinen, mutta ryhti on toinen", mietti kirkkoväärtin
vaimo, ja kylän nuori seppä katseli kauan hänen jälkeensä pienestä,
mustuneesta ikkunastaan.
Satoi hiljalleen lunta.
Hilkka seisahtui kappelin portin luona. Tiellä risteili lukemattomia
pikkulinnun askelten jälkiä, jokunen hiiri oli juossut suuressa
kaaressa kirkkoon asti. "Suotta, suotta!" kuiskasi Hilkka.
"Tyhjänä palajat, — tyhjänä kuin tulitkin, poloinen."
Tiaiset visertelivät ja kaukana kuului kulkusten kilinää, mutta äänet
muuttuivat Hilkan korvissa pistäväksi pilkaksi.
Tukkilaisia ajoi hänen ohitsensa, hänen oli pakko väistyä ojaan. "Minne
matka, minne matka?" utelivat kellot.
"Hullun kanssa käräjille, hullun kanssa käräjille!" ilkkuivat viluiset
pikkulinnut.
Hiki valui Hilkan otsalta. "Mitä minä sanon hänelle, mitä haastan
onnettomalle?" hän valitti hädässänsä.
"Jospa olisi ollut Gregor puhumassa, puhdas lohduttamassa!"
Johtajatar otti hänet ystävällisesti vastaan. "Hyvä oli, että emäntä
tuli! Lääkäri kävi eilen. Ei ole toivoa Manjan paranemisesta, mutta
olisi tärkeätä saada tietoja hänen omaisistaan."
"Olen muistavinani, että he ovat kuolleet, — talo palanut. Muuta en
tiedä."
Johtajatar nyökytti säälivästi päätään.
"Saanko mennä hänen luokseen?" kysyi Hilkka soinnuttomasti.
"Saatte, mutta hän ei tunne ketään, ei muista mitään ja vastaa harvoin,
kun häntä puhutellaan."
Huoneessa ei ollut muita, johtajatar jätti heidät kahden. Manja istui
matalalla jakkaralla riepunukke sylissään. Pitkät palmikot ulottuivat
lattiaan asti, laiha rinta näkyi avonaisen puseron alta.
Tuska poltteli Hilkkaa. Hän rukoili:
"Sinä, joka herätit kuolleet eloon, aukaise hänen korvansa kuulemaan,
kun pyydän häneltä anteeksi!"
Sairas katseli Hilkkaa pitkään ja tutkivasti.
"Manja!" kuiskasi vieras.
Tyttö jatkoi leikkiään.
Hilkka koroitti äänensä:
"Manja!"
Silloin Manja säpsähti, pelästyneenä hän vastasi:
"Heti!"
"Tunnetko minua? Olen entinen Tyrnin emäntä." — Manja kuuntelee.
Muistot temmeltävät hänen sairaassa tietoisuudessaan; hätääntyneenä hän
sanoo:
"Olin niin uupunut. Nyt lepään."
Hilkka istuutuu vanhalle tuolille hänen eteensä. "Herra Jumala, etkö
voi auttaa minua?" toistaa hän toivottomana.
Manja jättää äkkiä nukkensa, katsoo Hilkkaa vakavasti silmiin ja sanoo:
"Ei, — ei Jumala auta! Minäkin rukoilin kerran. — Ei, ei Hän auta!"
Silloin Hilkka nojautuu hänen rintaansa vasten äänettömästi itkien.
"Kaksi yksinäistä sydäntä", hän kuiskaa, "kaksi yksinäistä".
Manjan kuihtunut käsi hyväilee Tyrnin emännän poskea, ja hän puhuu
ikäänkuin hän kertoisi satuja:
"Minullakin oli kaksi sydäntä, toinen sykki ja eli, sykki rajusti ja
levottomasti. Sen annoin armaalleni, ja hän otti sen iäkseen. Toinen
oli puhdasta kultaa. Sen uhrasin Jeesus-lapselle. — Nyt olen ilman."
Hilkka on kuunnellut henkeään pidättäen, harras toivo täyttää hänen
koko sielunsa. Jospa Manja paranisi! Jospa voisi sovittaa! Mutta, kun
hän katsoo sairasta, on kaikki taas ennallaan, ilmeettömät silmät
tuijottavat tyhjyyteen.
Hilkka jättää hänet murtuneena,
Portailla hän tapaa johtajattaren, joka katselee häntä kysyvästi.
Hilkka suoristautuu.
"Veljeni on Manjan lapsen isä", hän sanoo. — "Eilen sain sen tietää."
Sitten hän lähtee.
* * * * *
Pikku Irja ei heti ottanut viihtyäksensä Jounilan kamarissa.
Hän oli tottunut omaan vasuunsa ja Miihkalin tuuditteluun. Täällä oli
liian hiljaista ja outoa.
Pikku tyttö huusi täyttä kurkkua, mutta tuvassa olijat eivät olleet
tietävinäänkään pienokaisen vastalauseista. Ja viimein pikkuinen
antautui.
Hän oppi pitämään Hilkan vakavista kasvoista ja Anna-emännän lempeistä
loruista. Innokkaasti hän ojensi käsiänsä Askolle, kun tämä raoitti
ovea, ja vaikka itkuvirsi olisi ollut miten sydäntäsärkevä, heti
se lakkasi vanhan ukin lähestyessä. Sen Jaakko pian huomasi ja oli
ilmeisesti tyytyväinen. — Mutta Jormasta hän ei koskaan puhunut
kohtalokkaan illan jälkeen.
Levottomasti hän seurasi metsätöiden kehitystä, tehden suuria
kierroksia hakkuupaikoilla, mutta visusti varoen, ettei joutunut
puheisiin kenenkään kanssa. Asko oli hänen ainoana seuranaan. Ja se
riitti.
Niin talvi sujui, päivät pitenivät jälleen ja kevät oli tulossa.
Tukkikasat kasvoivat rannalla, niitä oli lukemattomia Askon mielestä,
ja aikuiset katselivat salaa itäistä taivaanrantaa, jonka ääriviiva
oli muuttanut muotoaan talven kuluessa. Jyhkeä salo oli siellä ennen
muodostanut tumman seinän, jonka suojaan pellot piilottautuivat
tuulilta ja rajuilmoilta. Nyt muuri oli rikottu. Korkeat, yksinäiset
siemenpuut törröttivät taivasta vasten, ja myrskyt riehuivat ulvoen
tasangoilla.
Jounilan Jaakko seisoi eräänä iltana Askon kanssa maasälpävuorella.
Ilma oli kuulakka ja kylmä, taivas syvän sininen.
Laatokka lepäsi vielä lumen ja jään peittämänä, mutta tuulten
pohjasointu kertoi lähenevästä keväästä.
Kuorma kuorman jälkeen saapui rannalle, tukit irroitettiin, hevosia
hoputeltiin, miehet panivat tupakaksi ja pullo kiersi miehestä mieheen.
Jaakko jäi hetkeksi yksikseen korkeimmalle kummulle, Asko oli löytänyt
jäniksen jäljet rinteeltä.
"Katsokaa, pojat!" kuului rannalta. "Tonttu, ennen keskiyötä! Se on
paha enne."
Miehet kääntyivät katselemaan vuorelle ja rähähtivät nauruun nähdessään
Jounilan Jaakon, ja kun Asko palasi, syntyi uusi naurunremakka.
Ukki tarttui pojan käteen ja lähti vaieten astumaan poispäin. Syvä suru
kuvastui hänen silmissään.
Kotimatkalla Jaakko kertoi Askolle suurista saloista, jotka nyt
harvenevat. Villieläimistä ja sinipiioista hän tarinoi, naavaisista
jättiläisistä ja tetrien kuhertelusta, kunnes vanhat silmät sumenivat
ja polttavat kyynelet vierivät poskia pitkin.
Asko koetti lohduttaa.
"Juhani sanoo, että Tyrnin puista rakennetaan vielä suuria laivojakin,
jotka hohtavat kuin kulta ja purjehtivat kaukaisille maille. Niin
leveitä lankkuja ei saa mistään muualta!"
Ukki veti hänet luokseen ja kuiskasi: "Suurin salaisuus on sittenkin,
että metsät kasvavat uudestaan. Lapsi, muista se!"
Asko oli juhlallinen koko sen illan. Hänestä tuntui, että hän oli nyt
ukin uskottu.
Mutta unten enkeli vei hänet kullanhohteisella purrella maahan, jossa
ikuinen kevät vallitsi ja lintujen laulut ainaisesti soivat, jossa
aallot liplattivat uusia tarinoita ja itse pursi kertoi loppumattomia
satuja Tyrnin saloista.