XV

Syysviima ulisi Miihkali Karpowin talon ympärillä, Laatokan mahtava

aallokko kohisi uhmaavasti, sen aavalla selällä ratsastivat vaahtopäät

hirviöt mustilla orosillaan, jotka korskuen kohosivat tummaa taivasta

kohti vajotakseen jälleen kiehuvaan syvyyteen. Rannan puut huojuivat

myrskyssä.

"Herra varjelkoon kaikkia, jotka tänä yönä ovat ulkona ja vaarassa!"

virkkoi Katja-emäntä sulkiessaan oven jälkeensä. Hän oli tulossa

navetasta hiukset ja hameenhelmat märkinä.

Takkatuli räiskyi pirtissä. Suloinen lämpö löyhähti tulijaa vastaan

tuvasta, jonka ilma oli Miihkalin väkevän mahorkan hajuista. Katja

pyyhki kasvonsa esiliinaansa. Hänen sydämessään asusti hiljainen

rauhantunne. Hän hymähti ukolle, joka hartaasti heilutteli pikku Irjan

vasua.

"Saisit jättää liekuttamisen", hän sanoi Miihkalille. "Onhan lapsi

sävyisä ja rauhaisa kuin taivaan enkeli. Ei se paljoa pyydä,

orpo-raukka."

Miihkali huokasi kuuluvasti:

"Ohhoo, tätä maailmaa!" — mutta Katja nauroi tällaiselle

odottamattomalle alakuloisuudelle.

"Älä sinä pärjäile Jumalan maailmaa, ukko! Paljon hyvää on meidänkin

osallemme tullut, vaikka aina olemme elelleet elämän pimentopuolella."

Ja vastaus tuli heti.

"Äläkä sinä papata pimennosta, kun tiedät, että meillä on hallussamme

koko seudun aurinkoisin rinne! Kaunis on Miihkali Karpowin talo."

"Niin on, niin on", myönteli mummo, mutta alkavasta sanasodasta ei

ehtinyt tulla mitään, sillä ovelta kuuluva hätäinen koputus keskeytti

sen.

"Kuka kulkee taivasalla tällaisella ilmalla?" kysyi Miihkali

avatessansa. Pitkä, vento vieras mies astui pirttiin. Tervehdittyään

hän teki ristinmerkin ja vaipui uupuneena penkille ovensuuhun.

"Käy peremmäksi, kulkija!" pyyteli Katja. "Tule lämmittelemään tulen

luo! Vaatteesi ovat läpimärät."

Mies totteli vaieten. Miihkali tarjosi tupakkaa, ja tulija imi ahneesti

isännän vanhaa piippua Katjan valmistaessa teetä.

"Mistä vieras?" kysyi isäntä.

"Kaukaa, — hyvinkin kaukaa", vastasi mies vältellen. "Olisi ollut asiaa

Tyrnin emännälle, mutta talossa oli kaikki hiljaista ja ovet suljetut.

Ovatko poissa — koko väki?"

Miihkali teki suuren liikkeen kädellään, sanoen:

"Poissa ovat Tyrnin asukkaat. Isäntä matkoilla, — talo myyty. Emäntä ja

poika asuvat nyt Jounilassa."

Vieraan silmät laajenivat. Ihmetellen hän kysyi:

"Talo myyty? Sanoitko niin?"

"Sanoin. Ja totta puhuinkin."

"Onko Jounilaan pitkäkin matka?"

Miihkali pudisti päätään.

"Meille on väli lyhyt, oikotiet oivalliset. Mutta tuntemattomat puhuvat

kolmesta kilometristä."

"En ehdi perille enää tänä iltana", mumisi mies. Mutta äkkiä hänen

katseensa kirkastui. Hän sanoi:

"Minun täytyy palata kylään ja kievariin heti. Minulla on toveri

siellä, mutta ehkä isäntä lupaa viedä viestini Tyrnin entiselle

emännälle?"

"Ka, miksikä ei!"

Mies veti esille ruskean selkärepun ja laski sen Miihkalin polville.

Seurasi pitkä äänettömyys. Viimein vieras puhui:

"Tunnetko omistajan? Taisitte olla naapureita?"

Ukon huulet vapisivat.

"Tahdotko sanoa, että tämä on Gregorin, — että Gregor ei enää palaja,

että minun on vietävä tämä Hilkalle?"

"Niin kai on."

Silloin ukko purskahti toivottomaan valitukseen.

"Olisinpa tiennyt tuomisistasi, olisin oveni sulkenut, yöhön ja

rajuilmaan olisit saanut jäädä, onneton!"

Pelästynyt lapsi itki vasussa, Katjan tee jäi pöydälle jäähtymään.

Vieras meni ovelle päin, mutta kääntyi päättäväisesti puolitiessä,

katsoi tuvan asukkaita vakavasti sanoessaan:

"Tekisitte paremmin, jos kuuntelisitte, mitä minulla on teille

sanottavaa, ehkä viestinvieminenkin helpottuisi."

Katja vei hänet jälleen istumaan, ja mies kertoi puoliääneen ja

katkonaisesti:

"Meitä oli neljä vahtisotilasta, kaksi venäläistä ja kaksi

aunukselaista, siellä, missä Gregor eräänä yönä pyrki rajan yli

takaisin Suomen puolelle. Suuri pimeys kaikkialla, mutta hänen

askelensa kuuluivat selvästi. Me varoitimme, mutta hän ei välittänyt

siitä, venäläiset luulivat häntä vakoojaksi, — he antoivat veljelleni

määräyksen ampua. — Rintaan sattui, mutta mies pysyi vielä parisen

päivää hengissä. Silloin selvisi kaikki. Gregor oli meille tuttu.

Aunuksessa hän oli elellyt kesän. Hän oli suuresti rakastettu,

heimolaiseksi tunnettu. — Jelisavetan sukuun mekin, onnettomat,

kuulumme, mutta sotapalvelukseen pakotettiin. — Ja veljeni ampui."

Mies istui tuijottaen eteensä tyhjin katsein. Äkkiä hän nousi. Kiroten

hän löi nyrkkinsä pöytään.

"Voi, sotaa, — voi ihmisparkoja sodan kauhuissa!"

Kotvan aikaa vaiettuaan hän jatkoi rukoilevasti:

"Voit kertoa Hilkalle, että Gregor nyt nukkuu rajan tuolla puolen.

Meille hän oikeastaan kuuluikin, mutta, sano myös, että hän oli

matkalla kotiin, kun kuolema hänet kohtasi!"

"Ken siunasi suureen lepoon?" kysyi Katja hartaasti. Mies hymyili

surullisesti:

"Me, jotka rakastimme häntä!"

Vieras katseli levottomasti kelloaan ja jatkoi:

"Repussa on täyteen kirjoitettuja papereita. Hilkka kyllä ymmärtää,

vaikka me emme selvää saaneet. Gregor oli oppinut mies! — Olisitte

olleet kuuntelemassa, miten hartaasti hän rukoili, että yrittäisimme

saattaa hänen terveisensä Suomen puolelle! — Nyt olemme täyttäneet

hänen toivomuksensa. Viekää te sana perille asti, meidän on poistuttava

niin kauan kuin yötä kestää. Salaa tulimme, salaa painaudumme jälleen

kotiin päin."

Mies aukaisi oven ja hävisi pimeyteen. Myrskytuuli vonkui. Vanhukset

jäivät tuijottamaan lieden sammuvaa hiillosta.

Aamun valjetessa Miihkali Karpow lähti Jounilaan.

Hänellä oli tälläkin kerralla pyhävaatteet yllä. Hänen mielensä oli

juhlallinen ja murhetta täynnä.

"Jospa olisin oppinut mies, voisin puhua koreasti, puhua niin, että

Hilkka pyytäisi peräpenkille istumaan, — mutta nyt on toisin, aivan

toisin. Repun ojennan; tässä on sinulle terveiset häneltä, joka

rakasti, — rakasti. Paina sydämellesi, Tyrnin Hilkka!"

Taloon tultuaan hän kuuli ääniä maitokamarista. Anna-emäntä siellä

puhui:

"Hyvä oli, että tulit kotiin. Alkaa jo raukaista."

Hilkka vastasi: "Ei ole liian aikaista, jos nyt silloin tällöin saat

huoata, äiti."

Miihkali ihmetteli Hilkan äänen lempeyttä.

"Taitaa hänenkin sydämensä pehmetä, kunhan aikaa kuluu", hän ajatteli

itsekseen, mutta Hilkan seisoessa hänen edessään kaikki sanat

unohtuivat, Gregorin ruskea reppu poltti hänen kädessään, ja raskaat

kyynelet tulvahtivat vanhan Miihkalin silmiin.

"Viestintuojanako sinä tulet?"

Ukko kohotti kevyen taakkansa Hilkan eteen; kuuli sen putoavan sintsin

lattialle ja pakeni.

Hänen korvissansa soi vihlova naisenhuuto.

* * * * *

Sekin päivä päättyi. Jounilan talossa kaikki nukkuivat, paitsi Hilkka.

Hän istui avaran yliskamarin pöydän ääressä, kynttilän liekki lepatti

vedossa, mutta yksinäinen lukija ei huomannut sitä. Hänen edessänsä

olivat Gregorin terveiset.

"Olen matkalla itään päin. Sen sanoin sinulle tienhaarakummulla

erotessamme. Jospa olisin voinut sinä hetkenä sanoa paljon muutakin,

mutta ehkä on parempi näin. Varmaa on, että kerran palajan luoksesi

jälleen. Se päivä on oleva meille molemmille kirkkaampi kuin aamun

nousun kaunein hetki. Epäilys on silloin hälvennyt, ja me katselemme

toisiamme silmästä silmään kuin ensi kerran. — Olen toivioretkellä,

yksinäisyyden ristinteillä, kunnes näen sinut uudestaan, — sinut ja

Askon.

"Hyvin kauan sitten kuljin näitä samoja polkuja äitini kanssa.

Tiemme johti isäni haudalle. Itkimme yhdessä, äiti surusta — minä

väsymyksestä. Monet sadut kuulin sillä matkalla, monet lupaukset

annettiin. Yksi niistä jäi täyttämättä. — Äiti-poloinen eli ainaisessa

koti-ikävässä, hänen suurin unelmansa oli, että me kaksi kerran

palaisimme hänen heimonsa luo, että minä kerran olisin heimoani

auttanut ja tukenut — Nikita-laulajan poikana. Itsekin ajattelin

samoin. — Mutta rakkaus oli minua voimakkaampi. Vastaukseni äidille

kuului näin:

"En minä voi lähteä, minä rakastan Tyrnin Hilkkaa!" —

"Jumala minua armahtakoon, jos tein hänelle ja suvulleni vääryyttä!"

"Kesäyö on viileä ja tyven. Kuvittelen, että olen ainoa vaeltaja

näissä suurissa ikisaloissa, kuvittelen myös, että sieluni tällä

hetkellä sulautuu yhteen luonnon kanssa niin täydellisesti, että

ymmärrän tuulten laulut ja vanhojen honkien huminan. Mahtava pyhäkkö

ympäröi minut. Ihmiskädet eivät ole pystyttäneet sen pilareita, ei,

luonnon Herra itse käskee ne kohoamaan, ja ne nousevat loppumatonta

sineä kohti. Kokot rakentavat pesänsä niiden latvoihin, ja rajuilmat

huojuttavat niiden runkoja armottomasti. Juurtukaa, juurtukaa, muuten

tuhoudutte syysmyrskyjen kourissa.

"On turvallista ajatella, että sama Jumalan henki, joka keväällä saa

maamme orastamaan, asustaa myöskin metsien syvässä hiljaisuudessa ja

ihmissielujen kaipuussa."

Seuraavat arkit olivat tahriintuneet, likaiset sormet olivat niihin

kajonneet, mutta Hilkan kiihkeät silmät lukivat eteenpäin.

"Asko-poika, sinusta tulee kerran mies, joka kylvää ja kyntää. Ukkisi

osoitti suurella kädellään omistamaansa maata sanoen: 'Minun ovat

konnut ja korvet.'"

"Sinulle, lapseni, tahtoisin laulaa vanhan, viisaan kuninkaan virren,

joka tänäkin päivänä on tosi. Paina pääsi isän rinnalle ja kuuntele,

'Herran on maa ja kaikki, mitä siinä on, maanpiiri ja ne, jotka siinä

asuvat. Sillä Hän on sen perustanut merten päälle ja virtain päälle sen

vahvistanut!' — Eikö tunnu hyvältä, että sinunkin peltosi ovat Jumalan

omat, — että sinä olet Hänen palveluksessaan, poikani! — Mutta katsele,

miten kummasti hiljainen yö hohtaa! Jotakin näin kaunista vanha

kuningaskin näki laulaessansa:

"Nostakaa päänne, te portit; ovet ikuiset ylentykäätte, kunnian

kuninkaan sisälle mennä! Ken on tuo kunnian kuningas? Se on Herra

Sebaot, sankari väkevä!" — — —

Hilkka nousi ja meni Askon vuoteen luo. Lapsi nukkui rauhallisesti, —

ja vapauttavat kyynelet kohosivat äidin silmiin ensi kerran Gregorin

lähdettyä.

"Toivioretkesi on päättynyt; oi, hyvä Jumala, minun on vasta alussa!"

hän kuiskaa vavisten.

Aamu vaikeni. Hän siirtyi ikkunan luo. "Miksi en koskaan ennen

kuullut sinun ääntäsi sellaisena kuin nyt? Gregor, miksi kuljit niin

sanattomana rinnallani?"

Hän huudahti. Paperit olivat veriset. Hilkka painoi otsansa niihin.

"Anna minulle anteeksi, Gregor, suuren rakkautesi tähden!"

Murtunut sydän voihki hänen rinnassaan kuin sairas lapsi. Hakien lohtua

hädässään hän jatkoi lukemistaan.

"En ollut uskonut, että rajan yli pääseminen, olisi niin vaikeaa kuin

se näyttää olevan — tällaiselle rauhanmiehellekin. Kunhan vain tapaisin

suomea puhuvia vartioita, silloin kaikki selvenisi!"

Seuraavista riveistä Hilkka ymmärsi, että Gregor viimein oli päässyt

perille. Jelisavetan suvusta hän puhui, ahdistetusta kansasta, joka

huokasi raskaan ikeen painamana, mutta jossa tulevaisuuden toivo ei

ollut kuollut.

"Saan oleskella täällä vapaana, mutta paluustani Suomeen eivät

täkäläiset venäläiset tahdo kuulla puhuttavankaan. Uhkaavat vangita. —

Kesä kuluu, vilja kypsyy." — — —

Hilkka säpsähti, paperit putosivat lattialle.

Kirkonkellot soivat. Oli pyhäaamu. Tyrnin entinen emäntä ummisti

silmänsä ja kuunteli nöyränä. "Soikaa, soikaa hänelle, joka nukkuu!",

hän toisti moneen kertaan.

Ja samassa hän oli näkevinänsä Gregorin elämäntien, joka alkoi

Jelisavetan mökistä pienen kappelin luota — ja päättyi rajan tuolla

puolen, — valohohteisena ja puhtaana, kuin taivaan sateenkaari.

"Anna minulle anteeksi, Gregor!" hän kuiskasi. Polvistuen ikkunan

ääreen Hilkka rukoili:

"Auta, että minäkin kypsyisin suurta elonkorjuuta varten!"