Nikke on urhea koira. Älköön tuntematon tulija lähestykö taloa Niken
istuessa valppaana vahtipaikallaan. Ankara murina varoittaa vierasta;
jos hän siitä huolimatta aikoo tupaan, käy hänen huonosti. Housut
repaleina hän saa astua Tyrnin pirttiin. Mutta Niken maailmaan kuuluu
sellaisiakin, joita se rakastaa intohimoisesti. Miihkali Karpow on yksi
heistä, isä Iirak toinen. Heille koira osoittaa selvästi suosiotaan ja
kiitokseksi sille nauretaan.
Vuosi sitten, kun penikankarva vielä törrötti sen niskassa, se ei
ollut niin voimakas eikä niin itsetietoinen kuin nyt. Silloin uudet,
selittämättömät ilmiöt saattoivat koiraparan suunnattoman kauhun
valtaan. Kun polttavan helteisen päivän jälkeen taivas synkkeni, varjot
tummenivat ja puitten lehdet puhuivat hätäistä kieltä, tuli Nikkekin
rauhattomaksi. Häntä riipuksissa, karvat pitkin päätä ja silmät
vihreinä se hiipi isännän huoneeseen ja piilottautui suuren kaapin
alle, mistä vain värisevät sieraimet näkyivät.
Kun sitten taivas leimusi tulessa, ukkonen jyrisi, ja raskaat
sadepisarat pieksivät maata ja ihmisasuntojen kattoja, yltyi Niken
pelko. Silmät iskivät tulta kaapin alla. Asko makasi vatsallaan
lattialla, kauniisti hän kutsui, mielivästi mainitteli, jopa tarttui
ruskeaan käpäläänkin mutta suotta. Nikke ei liikahtanut. Se oli kuin
kivi.
Nyt ukkospelon aika on ohi, mutta toinen kauhu on tullut sen sijalle.
Nikke vihaa kuuta, kylmänkelmeää kiekkoa, joka nousee metsien takaa,
valaisee usvaisia polkuja ja kiertelee taloa kuin pahantekijä, kunnes
Laatokka upottaa sen syliinsä. Olisivatpa aallot iäksi vanginneet tuon
ilkkuvan kummituksen, jonka valossa ihmiset kulkevat kuulumattomin
askelin salaisia teitä! Toista maata ovat säihkyvät revontulet ja
hopeanhohteiset tähdet! Niiden välkkeessä pihakin muuttuu juhlalliseksi.
On keskiyö. Ohut jääkerros peittää tiet, Niken jalkojen alla rasahtaa
kuin lasi olisi murtunut. Lehdettömät puut näyttävät mustilta, ja
harmaa talo nukkuu keskellä suurta hiljaisuutta. Sintsin ovi on
suljettu, mutta Nikke löytää sen edustalta tuoreita ihmisjälkiä. Isäntä
kai siellä on liikuskellut.
Ikkunatkin nukkuvat.
Nikke tirkistelee taivaanrantaa. Silmät suurenevat. Sieltäpä nousee
taas tuo vihattu valo, peikkojen keltainen, kylmä kuu.
Koira ei voi pidättää kurkusta nousevaa pitkää, valittavaa ulinaa,
joka yltyy ja hiljenee, katkeaa ja alkaa uudelleen. Kaikuna se kiirii
kukkulalta kukkulalle, kaukana kylän rakit vastaavat, seudun ihmiset
heräävät painajaisunistaan, outo huuto korvissansa.
Uusi ulvonta sekaantuu äkkiä koirien ulinaan — vielä kaameampi, vielä
sydäntäsärkevämpi. Puoleksi haukuntaa, puoleksi kirkumista. Vanha
Matliena nykäisee Juhania kädestä.
"Kuuntele! Tuonen rakkiko valittaa?"
"Älä sinä kummittele, vanha ihminen! Uroskettu kutsuu naarastaan, —
nuku pois."
Mutta kylän vanhukset ristivät kasvonsa kylmin sormin varmoina siitä,
että viikatemies on tulossa, kuoleman rattaat rämisemässä jossakin
heidän kotiensa lähettyvillä.
Naiset utelevat aamulla naapurissa oliko tapahtunut jotakin. Jokaisella
on paljon kerrottavaa, jokainen on taikauskoista pelkoa täynnään.
Jelisaveta yksin sulkee korvansa, hänen kasvonsa loistavat suurta,
hiljaista onnea. Kiitos ja ylistys soivat hänen sydämessänsä. Hän
katselee taivaan pohjatonta sineä, kirkas päivä koskee silmiin, mutta
hän ei tunne kipua, ei näe muuta kuin kauneutta ympärillään. Kevät,
kevät! hän kuiskaa. Kurjetkin ovat saapuneet, niiden huudot kajahtavat
itäisiltä soilta.
Sinä aamuna Jelisaveta ajattelee naapureitaan lempeästi ja nöyränä.
Hyviä he ovat olleet hänelle kaikki, silloin kun hän tuli kylään,
suojaa ovat tarjonneet, apua hädässä hänelle, langenneelle naiselle.
Eikä pojukaan jäänyt mitään vaille; vaatteita ja särvintä toivat, ja
työtä oli ollut riittävästi elämän iltaan saakka. Niin, siunattu olkoon
työ, joka uuvutti jäseniä ja illoin soudatti väsyneen raukan uneen ja
unohdukseen.
Jelisaveta muistaa Miihkali Karpowin ruskeat prenikatkin, jotka ovat
olleet sitkeitä ja siirapinmakuisia, mutta silti Gregor-pojan parhaita
herkkuja. Hän hymyilee kiitollisesti.
Luuta ja harava kädessään hän lähtee kalmistoon. Huhu kertoo, että isä
Iirak on lähikylässä, kohta hän voisi saapua tännekin. Vanhuksella on
tulinen kiire.
Jelisaveta noppii rikkaruohoja käytäviltä, lakaisee ja noppii,
kuolleitten puutarha tuntuu hänestä tänään suuremmalta kuin ennen,
häntä alkaa väsyttää, mutta hän jatkaa sittenkin.
"Laiskoittaa", hän mumisee. "Tahtoisi kai herrastella — vanha selkä."
Kevättuuli suhisee puissa. Jelisavetan huulet käyvät sinertäviksi
ja polvet vapisevat. Hän muistaa äkkiä, miten hirvittävän pitkältä
matka kotikylästä tänne kerran tuntui. Joskus eksyttikin, ja jäsenet
kangistuivat kauhusta, mutta perille ehdittiin ajoissa. Samoin nytkin!
Kyllä kappelin puisto on siistittynä isä Iirakin saapuessa.
Ensimmäiset sinivuokot kukkivat haudoilla. Vanhus hyväilee niitä
hellästi:
"Voi, pikkuisia, johan olette heränneet. Liian aikaisin, liian
aikaisin! Mutta kuka voisi olla noudattamatta kevään kutsua! Se on
voimakas; mutta joskus saa hengellään maksaa kuuliaisuuden."
Jelisaveta muistaa samassa, että kappelikin on siistimättä, pyhät
kuvat koristamatta. Päättäväisesti hän, katkaisee kukat, vetää raskaan
avaimen hameentaskustaan ja lähtee pieneen pyhäkköön.
Suuri ovi ei aukenekaan, käsi on liian voimaton, raskas avain putoaa
kalahtaen maahan. Vanha Jelisaveta vaipuu istumaan kiviportaille syli
täynnä vuokkoja. Hän nojautuu seinään, hänen on hyvä olla.
Elämän taakka nostetaan hiljaa hänen hartioiltaan, muistojen polttava
tuli sammuu, ja armahtaen lähenee Hän, jolla yksin on voimaa aukaista
ikuisen rauhan portit väsyneille vaeltajille.
* * * * *
Kun isä Iirak saapuu kylään, on Jelisavetan tupa suljettuna. Hän
kääntyy silloin kappeliin päin, sen portailla hän tapaa nukkujan,
kangistunut hymy vanhoilla huulilla ja suuri avain jalkojen juuressa.
Munkki kumartuu, tekee pyhän ristin merkin kuihtuneen rinnan ylitse.