Vieraat nyökkäävät hyväksyvästi. Sepä hyvä, kerrassaan mainiota.
Juomatta pysyy paraiten terveenä ja nuorena, mutta elämässä on
poikkeustapauksia, ymmärsihän isäntä, — poikkeustapauksia! —
Gregor johtaa sanatulvan asiaan.
"Toimin nuoren lankoni puolesta, sen kai tiedätte?"
"Kyllä."
Neuvottelut sujuvat asianmukaisesti, kun vieraat ovat huomanneet, ettei
Tyrnin isännän kanssa ole leikkimistä. Kartat otetaan esille, metsien
hinnat arvioidaan ja päiväkaudet umpeen miehet samoilevat saloja,
kunnes kaikki on selvää. Jorman osuus on myyty. —
Suuri hakkuu alkaa.
Kylässä vilisee vieraita miehiä. Heitä tulee läheltä ja kaukaa. Metsän
jättiläiset kaatuvat, ja kirveitten iskut kuuluvat Jelisavetan mökille
asti, mutta Jounilan Jaakko ei kertaakaan käy katsomassa uutta menoa.
Hänen suunsa on tullut kapeaksi kuin viiva. Hän sanoo kuivahkosti:
"Poika on saanut osansa. Hoitakoon nyt itsensä."
Niin kuluu syystalvi. Joulukynttilät valaisevat pimeitä pirttejä ja
uusi vuosi saapuu uusin toivein ja pettymyksin.
Tyrnissä, harmaassa talossa, elää kolme vaikenevaa ihmistä. Hiljaisuus
on tappaa heidät. Kolme sanaa voisi heidät vapauttaa, mutta ne jäävät
päivä päivältä sanomatta, kunnes jokainen katse koskee, jokainen askel
polttaa kuin tuli. Äänettömän tuskan vallitessa pikku Askokin kuihtuu.
Nikke on hänen ainoa uskottunsa.
"Miksi annat partasi kasvaa?" hän kysyy kerran isältään heidän
aterioidessaan.
"Enpä tiedä", vastaa isä.
Hilkka huomaa vasta nyt, että kullanruskea parta reunusti Gregorin
kasvoja. Kyynelet polttavat Hilkan silmiä, mutta hän pakottaa ne
pysymään poissa. Miksi hän itkisi? Asko katsoo toisesta toiseen, ottaa
hyvin varovaisesti vanhempien kädet, liittää ne yhteen pöydän alla,
puristaen pikku nyrkkinsä niiden ympäri, mutta ote on liian heikko.
Kalpeana Hilkka jatkaa ateriaansa.
Olit köyhä, kun tulit Tyrnin isännäksi ja annoit pojalleni elämän
lahjan, hän ajattelee. Rakastin sinua, mutta sinä petit, kunniallisen
sukuni tahrasit hänen tähtensä, jonka minä pelastin kuolemasta. —
Gregor katselee vaimoaan.
Olen aina sinua rakastanut, rakastanut. Jos silti epäilet, en voi
puolustautua!
Mutta pöydän toisessa päässä istuu Manja.
Vielä sinä elät, hän ajattelee tuntiessansa lapsensa heikkoja liikkeitä
povessaan, ja kerran huudat ilmoille isäsi nimen. Tähän ylpeään sukuun
sinäkin kuulut, sinä lepattava liekki! —
Lumi sulaa, hanget kannattavat, miljoonittain kimmeltää jääkristalleja
talon avarilla mailla ja tuuli on keväinen.
Pääsiäinen lähenee. Viidakko herää ja päivät pitenevät. Sulamavesi
kaivaa salaisia käytäviä lumen alle, pujahtaa iloisesti esille ja
häviää taas. Tiet upottavat ja hanget pettävät. Viimeiset lumet
piilottautuvat metsien hämäryyteen pohjoisrinteille.
Vanha Jelisaveta istuu yksinäisessä tuvassaan pääsiäisaamuna. Hän on
ruokkinut elukkansa, siistinyt pirttinsä, ja hiljainen juhlatunnelma on
hiipinyt vanhuksen luo. Se ei ole saapunut kellojen soidessa, ei messun
kajahtaessa, vaan kevätaurinko on tuonut sen huoneeseen valaistessaan
värikkäitä lattiamattoja, kullattua Jumal'äidin kuvaa, vanhaa pöytää ja
kirjavaa vaatekirstua, koko tupaa, joka on hänen maailmansa!
Hänen kasvonsa ovat pienet ja kurttuiset, koko olemus käpristynyt kuin
kuiva lehti. Hän siristää silmiään aurinkoa kohti. Miten suloisesti se
lämmittääkään, tuo suuri, armollinen taivaan valo!
Jelisaveta on näihin aikoihin elänyt enemmän kuin koskaan ennen
menneisyydessä. Lapsuuden aika on kiitänyt ohi, nuoren lemmen kuuma
kausi, polttavat surun päivät, Nikita, laulut, kaikki, — vain poikaansa
hän ei ole uskaltanut ajatella. Ainokaistaan — ei muistanut, sillä se
olisi koskenut liian kovasti vanhaan sydämeen.
Tänään on hänen mielensä toisenlainen, lempeä, tyven,
anteeksiantavainen.
Hän astuu kirjavan, kupukantisen arkun eteen, nostaa kannen ja etsii —
etsii. Kaunis hymy valaisee hänen silmiään. Siellä se on, tuo pieni,
punainen mekko, joka oli yllä silloin kuin Gregor otti ensimmäiset
askelensa — siellä pikkuiset kengät ja paksut, harmaat sukat. Tuossa
rikkinäinen harava, jolla lapsi siisti kalmiston käytäviä.
Hän panee kaikki lattialle ja puhelee hiljaa itsekseen.
"Sinä olit niin suloinen ja puhdas, poikani, niin tahraton. Luulin,
että syntini seuraukset olivat nostetut hartioiltasi, että olit uusi
ihminen, Gregor. — Mutta minä petyin."
Äiti jää istumaan aarteittensa keskelle. Hän ei itke, mutta huulet
vapisevat.
Ovi avautuu. Gregor seisoo kynnyksellä, aurinko sokaisee hänet
hetkeksi. Jelisavetan nähtyänsä hän peittää käsin kasvonsa.
"Äiti, äiti!"
Vanhus ei liikahda.
Pojan sydäntä viiltää, kun hän muistaa menneet pääsiäisaamut, jolloin
äiti ja hän heti herättyään vaihtoivat rakkaan juhlatervehdyksen:
"Kristus on noussut kuolleista!" — "Niin, hän on totisesti noussut
kuolleista!"
Näin hän nytkin oli toivonut saavansa tehdä, mutta äidin huulet ovat
mykät.
Viimein kuuluu lattialta kuiskaus: "Nikita!" Jelisaveta nousee
polvilleen, ojentaa häntä kohti molemmat kätensä ja toistaa:
"Nikita, — armaani!"
Silloin poika ymmärtää. Hätääntyneenä hän rientää vanhuksen luo, nostaa
hänet ylös ja puhuu hellästi:
"Gregorhan minä olen, poikasi, pikku äiti. Parta vain muistuttaa
isästä."
Jelisaveta katsoo häneen pitkään ja ankarasti.
"Totta puhut. Olet Gregor, sen tiedän sanomattasikin. Mutta parempi
olisi ollut, ettet ikinä olisi syntynyt. Olen rukoillut sinulle suurta
surua, jotta kasvaisit mieheksi, syntiinlankeemusta en ajatellut.
Teit huonommin kuin Nikita-laulaja. Hän otti, mikä hänelle kuului,
itse antauduin; — sinä, jolla oli vaimo, pilasit viattoman elämän,
kodittoman raukan veit. Katketkoon kotisi kurkihirsi, sinä kirottu!"
Jelisaveta työntää hänet luotaan, mutta Gregor ottaa ryppyiset kädet
suureen kouraansa, painaa otsansa niihin.
"Miksi kiroat, mikset tahdo tietää totuutta?"
Vanha nainen nauraa:
"Totuutta! Sen kaikki tietävät."
"Eivät!"
Gregor nojautuu seinään, raju nyyhkytys vapisuttaa häntä, mutta hänen
katseensa on kirkas ja peloton.
Jelisaveta vetää hänet luokseen, poika painaa päänsä hänen syliinsä.
Äiti odottaa.
"Minä olen viaton, äiti! En ole syypää Manjan onnettomuuteen!"
Taivas avautuu vanhan äidin silmien eteen, raskain taakka on poissa,
hän ristii kätensä itkien.
"Mitä sinä sanoitkaan? Kerro viestisi uudelleen, uudelleen!"
"Olen syytön! Uskotko minua, äiti?"
Silloin Jelisaveta sanoo nöyrästi:
"Kristus on noussut kuolleista!" ja Gregor vastaa riemuiten:
"Niin, hän on totisesti noussut kuolleista. Amen!"