Tyrnin punainen, valkonurkkainen sauna näkyi kauas. Ikkuna oli
pieni, neliskulmainen ja uuni mahtava. Leveän lavitsan oljilla nuori
Anna-emäntä oli synnyttänyt molemmat lapsensa, ja vanha Matliena oli
hämärässä lukenut loitsuja tautien turmioksi. Olipa kolotus lievää tai
kovaa, tiehensä se lähti, tuoreen pihkan tuoksuessa, kyhmyisten sormien
painellessa. Matliena oli parantaja Herran armosta, ja lähdevesi, joka
lauantaisin kannettiin saunaan, kirkkaampi kuin Betesdan lammikon
laineet. Väkisinkin tauti parani, — jos vain ei ollut kuolemaksi,
silloin pihkan voima ja vahvinkaan hieronta eivät tehonneet. —
Eräänä toukokuun aamuna Matliena lämmitti saunan. Hän oli huolissaan ja
murheellinen, lakkaamatta hän puheli itsekseen.
"On Tyrnissä olkia kylliksi. Pehmeän vuoteen saat, poloinen, vaikkei
lapsesi olekaan tervetullut tähän maailmaan." Ja hän ihmetteli
onnetonta Manjaa, joka yhä vain pysyi pystyssä ja työssä.
"Illalla olet kuitenkin kiitollinen Matlienan lämmittämästä saunasta,
raukka."
Kiuas kuumeni, höyry täytti saunan.
Manjan valkeat kasvot näkyivät ovensuussa.
Kuin aave hän hiipi huoneeseen, heittäytyi suulleen oljille pimeimpään
nurkkaan. Matliena odotti valitusta ja voihkinaa, mutta puut vain
uunissa räiskyivat, vesi padassa poreili, Manja oli hiljaa.
Äkkiä hän nousi istumaan. Tumma, palava katse oli kuin vihlova huuto,
ohimoilta putoilivat kylmät hikipisarat paljaalle rinnalle.
Vanha nainen pyyhki hänen kasvonsa lähdevedellä, ja lohdutteli: "Koeta
kestää, poloinen! Vielä tästäkin nouset, nöyryytyksesi aika loppuu."
Manja pui nyrkkiä.
"Tässä virun vieraitten nurkissa, viettelijän lasta synnytän silloin,
kun joutsenet joikuilevat kotini soilla — tetret kukertelevat!"
Nuori ruumis käpristyi kokoon.
"Hae Hilkka-emäntä tänne! Kuuletko?"
Vanhus pudisti päätään surullisesti: "Ei olisi hänen tulonsa sinulle
avuksi."
Manja kirkaisi:
"Etkö kuule? Minulla on hänelle sanomista." Hän piteli päätään molemmin
käsin. "Jotakin sammuu, palaa poroksi. Hänen on tultava, ennenkuin
sanomani kuolee."
Matliena vitkasteli.
"Et tunne vielä Tyrnin emäntää! lohduttajaksi ei hänestä ole."
Mutta Matliena lähti kuitenkin. Kun hän tuli takaisin, olivat hänen
kasvonsa kalpeat. Vitkastellen hän virkkoi: "Sanoi tietävänsä liiankin
hyvin, mitä sinulla on hänelle kerrottavaa."
"Eikä tule?"
"Ei." —
Silloin Manja kirkaisi ja huusi tunnit umpeen, kunnes usvainen
kevätilta saapui ja yön suuri hiljaisuus peitti maan.
* * * * *
Gregor ja Asko astelivat käsikädessä pitkin Tyrnin peltoja, harmaan
talon avaria maita. Tiet olivat märät, pientareet liukkaat, saappaat
liejusta raskaat, mutta mieli pyrki riemuitsemaan kiurujen kanssa,
huulet yrittivät viheltää vastauksia kottaraisten visertelyyn.
"Urvut punoittavat, koivut ovat pian hiirenkorvalla." — Gregorin katse
hyväili maisemaa surunvoittoisasti.
"Hyvä on omistaa oma kontu. Tämä on sinun kotisi, älä sitä ikinä
unohda, poikani!"
Asko tarkasti isäänsä sirkein silmin, lapsen herkkä vaisto sanoi, että
jotakin oli tulossa. Mutta mitä? Hänellä oli aavistus isän ja äidin
keskisestä ankarasta taistelusta, ja vaistomaisesti hän oli asettunut
isän puolelle, mutta hänen täytyi silti myöntää, että äiti oli hänelle
nyt hellempi kuin ennen.
Tyrnin pienen Askon yksinäinen sielu janosi rakkautta, hän paistatti
siinä päivää kuin kissanpoikanen auringonläiskissä tuvan lattialla.
Mutta suurten ihmisten maailma oli outo ja eksyttävä. Nyt hän olisi
tahtonut seurata isää, vaikkapa yö ja tuntemattomat vuoret tulisivat
vastaan. Hän tuli aivan juhlalliseksi isän puheita kuunnellessaan.
Oras oli kaunis ja tiheä sinä vuonna. "Katsohan noita sileitä sarkoja,
jotka loivasti viettävät rantaan päin", Gregor puheli. "Älä luule,
että ne aina ovat olleet tuon näköisiä. Isoisäsi sai lohkaista monta
mahtavaa kiveä, ennenkuin pinta tuli selväksi, ennenkuin auranterä
voi tunkeutua syvälle — katkeamatta. — Saat kiittää Jounilan Jaakkoa
paljosta hyvästä!" —
Kumma mielikuva sai Gregorin valtaansa. Hän luuli olevansa
kuolinvuoteellaan, luuli puhuvansa rakkaimmilleen, ennenkuin suuri
hiljaisuus sulkisi hänen huulensa iäksi. Hän puristi lujasti pojan
kättä:
"Tuolla alkavat Tyrnin metsät. Paljon olisi sielläkin tehtävää, paljon
karsittavaa ja myytävääkin, mutta annahan vielä olla koskematta, niin
kauan kuin ukki elää. Hakkuu pahoittaisi hänen mieltään. Käytä vain
kotitarpeeksi." Poika nyökkäsi pikkuviisaasti:
"Niin, — uusia rakennuksia varten — ja polttopuiksi."
Sanat olivat suuret ja pontevat, lausuja pieni ja hento. Gregor nosti
hänet äkkiä syliinsä, suudellen pojan otsaa moneen kertaan.
Harmaa talo katseli heitä vakavana puitten takaa. Se oli Gregorin
mielestä kauniimpi kuin koskaan ennen.
Sinä yönä Asko ei tahtonut saada unta. Päivän elämykset pyörivät hänen
tietoisuudessaan aiheuttaen ennen tuntematonta tuskaa. Miksi ihmiset
huokasivat, miksi Matliena yhä vain pysytteli Manjan kanssa saunassa?
Ja miksi puhuttiin kyynelsilmin pienestä tytöstä, jonka valitus vielä
kuului pojan korvissa?
Hän nousi ja aukaisi pirtin oven. Hiljainen tuli paloi uunissa, isä
istui sen ääressä täysissä pukeissaan ja Asko kosketti varovasti hänen
polveaan. Gregor säpsähti.
"No, mitä nyt? Miksi et nuku?"
"Enhän minä voi nukkua valveilla. Isä, sano minulle, itketäänkö aina
silloin, kun lapsi syntyy maailmaan?" Gregor oli avuton.
"Miksi sitä kysyt?"
"Siksi, että kaikki olette pahoillanne tuosta Manjan pikku tytöstä.
Onko hän niin ruma?"
"Ei, ei, lapsi! Mutta hänellä ei ole isää, ja Matliena sanoo, että
Manjan järki on sammunut."
Asko katsoi tuleen miettiväisenä.
"Itkikö kukaan silloin, kun minä tulin?"
"En usko."
"Entä sinun syntyessäsi, isä."
Gregor oli harmaankalpea.
"Voi, hyvä Jumala, — kyllä nuori Jelisaveta-äiti silloin vuodatti
kyyneleitä, poikaseni!"
Hän oli kuin piesty.
Varhain aamulla Gregor menee portaille. Sintsin raskas ovi narahtaa.
On viileää, melkein kylmää, mutta mies kulkee avopäin porttia kohti,
ruskea reppu selässä. Nikke yrittää seurata, mutta isännän kiellettyä
se istuutuu portin sisäpuolelle inisten ja pää kallellaan.
Unissakävijäkö hän on, tuo suuri, vankka mies, joka taakseen katsomatta
kulkee kylää kohti? Ei, hänen sielunsa on tyven ja kirkas, hänen
sydämensä rauhallinen. Tienhaarakummulla hän kuulee askeleita ja
kääntyy. Hilkka on seurannut häntä. He seisahtuvat molemmat, viimein
Hilkka puhuu.
"Lähdetkö Tyrnin talosta?"
"Lähden. On parasta näin — meille kaikille."
Vaimo istuutuu sammaltuneelle kivelle, viime vuoden kanervat rapisevat
hänen jaloissaan. Gregor katsoo häneen pohjaton hellyys silmissään, ja
menneitten päivien lempi lehahtaa äkkiä Hilkan sydämessä. Hänen päänsä
vaipuu rinnalle, Gregor laskee suuren kätensä hänen olalleen. Hänen
kasvonsa värähtävät heikosti:
"Jos voisit uskoa minuun, — ainoastaan uskoa!"
Mutta vastausta ei tule.
Silloin mies kääntyy ja lähtee jatkamaan matkaansa itää kohti.
"Minne?" kuuluu vielä kerran Hilkan ääni.
"Heimolaisteni luo, päivän nousuun päin."
Aurinko kultaa Gregorin parran, vaimon katse kiintyy siihen.
"Nikita — laulaja!" hän sanoo kyynelettömin silmin.
Ja mies loittonee.
* * * * *
Päivät vierivät; Manjan järki on sammunut.
Ilmeettömin silmin hän tuijottaa ympärilleen, sanat ovat kuolleet hänen
huulillansa ja hymy hävinnyt silmäkulmista. Ihmetellen hän katselee
vaippoja, joihin Matliena käärii hänen pienokaisensa viedäksensä hänet
Miihkali Karpowin mökkiin hoidettavaksi.
"Eivät heru sairaan rinnat", vanhus valittaa pistäessään sokeritutin
lapsen suuhun.
Katja-emäntä on jo odottanut pientä tulokasta. Orresta riippuu jälleen
uusi vasu; mytystä kuuluu avutonta vikinää, ja muori on onnellinen. Hän
on syntynyt tuudittajaksi.
Mutta vaivaistalon asukkaat saivat puheenaihetta pitkiksi ajoiksi.
He osoittavat päivitellen nuorta pakolaistyttöä, joka aamusta iltaan
palmikoi kiiltävää tukkaansa hiljaa hyräillen.