IX

Oli lauhkea, kaunis lokakuu, pimeitten öitten ja säihkyvien

kalevantulien aika. Silloin tällöin jokin tuulinen päivä, mutta

tavallisista syysmyrskyistä ei voitu puhuakaan sinä vuonna. Laatokka

lepäsi tyynenä ja peilikirkkaana. Rehevä oras kasvoi pitkillä saroilla

tummanvihreänä ja Tyrnin talon syyskyntö kävi kuin leikkien.

Gregor kulki aurankurjessa, hevoset höyrysivät, mutta hän ei

kiinnittänyt siihen huomiotaan. "Vakoon, vakoon!" hän huusi Raisulle,

joka vikuroi eikä tahtonut pysyä alallaan vanhan Ruunan toverina.

Isännän syvä ääni oli kova ja säälimätön. Hän katseli pehmeätä vakoa,

jota tallasi, ruskeata, anteliasta maata, josta kerran oli nouseva

sankka vilja, ja hän nauroi katkerasti. Revin ja raastan, hän ajatteli,

revin ja raastan, mutta mitä syvemmälle terä vajoaa, sitä enemmän annat

meille rikkaudestasi, sinä ylenpalttinen maa! Toisin on minun käynyt!

Kun kärsimykset painautuvat liian syvälle, silloin läpitunkematon,

kylmä pohja tulee näkyviin. Sen hedelmättömyys on peloittava. Kuollut

rakkaus on sama kuin viha! —

"Vakoon, vakoon!" hän huuteli kuin mielipuoli ja hän tunsi sielussaan

nousevan samanlaisen raivon kuin kerran lapsena, kun kylän suuret

pojat pilkkasivat häntä kalmiston portilla. — Gregor kirosi ääneen.

Hän ajatteli kiduttavaa äänettömyyttä, joka oli hiipinyt heidän

kotiinsa kohtalokkaan juhlaillan jälkeen. Hilkka-emäntä toimitti kaikki

askareensa kuin ennen, avainkimpun hiljainen kilinä hänen liikkuessansa

oli sama, mutta Gregorin korvissa se on muuttunut syytökseksi ja

ilkkuvaksi nauruksi.

"Gregor, Jelisavetan äpärä!" se toisti, "tulet isääsi, isääsi, isääsi!"

Ja Hilkan kylmä, kirkas katse puhui samaa kieltä. Suuri suru muuttui

syyttömän miehen sydämessä uhmaksi.

"En puhu", hän päätti. "En puolustaudu!" Manjan kasvot olivat

kalpeat ja laihat, silmissä paloi outo hehku, mutta hän oli nöyrä

ja alistuvainen kaikille. Punaiset nauhat olivat hävinneet hänen

palmikoistaan. Raskaimmat työt hän otti tehtäväkseen, ruokaan hän

tuskin kajosi, kunnes viimein vanha Matliena virkkoi:

"Jatkahan vain tätä menoa, niin kuolema kyllä sinut vapauttaa." Manja

katsoi rukoilevasti vanhusta, joka kääntyi pois pyyhkien silmäkulmiaan

esiliinaansa.

Hilkka-emäntä vain ei osoittanut säälin häivääkään.

Syysteurastus oli alkanut. Vanha emälammas joutui ensimmäiseksi, se oli

ollut Manjan lemmikki, ja kun tyttö näki, mitä oli tulossa, pakeni hän

huoneeseensa ja sulki oven, toivoen saavansa pysyä poissa ja rauhassa.

Mutta niin ei käynyt. Emännän ääni kajahti yli pihan.

"Manja! Tule ottamaan vastaan veri! Pian!"

Maa tuntui huojuvan, mutta hän totteli. Voihkaisten hän otti käteensä

vispilän ja yritti parhaansa, mutta voimat pettivät. Kun veri vaahtona

virtasi astiaan, Manja kaatui tiedotonna nurmikolle.

Hän heräsi siihen, että Hilkka kovakouraisesti ravisti häntä

olkapäistä. Sinä hetkenä hän vihasi emäntäänsä.

Gregorin ääni kuului:

"Älä, Hilkka! Sinä saatat tytön onnettomuuteen!" Hilkka naurahti.

"Minäkö? Luulin, että se työ jo oli tehty." Hiljaisuus oli pitkä kuin

iäisyys. Isäntä poistui suoraselkäisenä, mutta Manjan katse seurasi

häntä hätääntyneenä. —

Gregor asteli jälleen sarkaa ylös, sarkaa alas, kunnes Tyrnin

iltasoitto kajahti hänen korviinsa. Uupuneet hevoset hirnahtivat

iloisesti ja työ taukosi. Konemaisesti hän vapautti eläimet valjaista

ja päästi ne hakaan, jossa ne pian piehtaroivat kosteassa ruohikossa.

Omituinen levottomuus oli ahdistanut häntä koko iltapäivän Manjaa

ajatellessa. Tytön orpous oli hirvittävä, mutta Gregor ei voinut häntä

auttaa. Hänen oma surunsa riisti häneltä kaikki mahdollisuudet.

Kaukaa, rannalta päin kilisivät karjan kellot, Gregor kääntyi kapealle

polulle kulkien kuin pakosta ääntä kohti. Sama asia askarrutti

taukoamatta hänen ajatuksiaan, se ei antanut hänelle hetkeksikään

rauhaa. Jospa vanha äiti ottaisi Manjan luokseen! Olihan Jelisavetan

tupa kylliksi suuri kahdelle, sen hän tiesi. — Mutta jos Manjan on

käynyt huonosti ja hän pakenee Gregorin äidin turviin, silloinhan

hänen, Tyrnin isännän, rikollisuus tulee vielä uskottavammaksi kuin

nyt! Ei, Jelisavetan luo tyttö ei voi mennä! Jumala häntä armahtakoon!

— Hän oli kuulevinaan Manjan äänen.

Hiljainen tuuli puhalsi mereltä päin, karja seisoi märehtien

rannalla, mutta kaitsijaa ei näkynyt missään. Kellokas nuolaisi

Gregorin kättä, johon jäi valkoista kuolaa, mutta isäntä ei vastannut

ystävyydenosoitukseen, vaan työnsi elukan luotaan.

Samassa hän huomasi, että Askon pieni vene oli poissa. Hän tuijotti

ulappaa kuin uneksiva. Vene kellui selällä, Manja siellä souteli, mutta

minne?

Viimein hän ymmärsi, työnsi oman veneensä vesille ja souti, souti kuin

henkensä edestä.

"Herra Jumala, tämä ei saa tapahtua, ei saa tapahtua! Me olemme syypäät

hänen kuolemaansa."

Nähtyänsä Gregorin Manja heitti aironsa ja jäi liikkumattomana

istumaan. Käsitys ajasta ja ihmisistä sammui, hän ei tiennyt muuta,

kuin että tumma, aaltoileva ulappa oli suova hänelle lepoa ja rauhaa —

hän karahti pystyyn, nosti kätensä taivasta kohti ja syöksyi mereen.

Kun hän viimeisen kerran nousi pinnalle, tarttui voimakas käsi hänen

vaatteisiinsa ja Gregor nosti hänet veneeseen.

Manja toipui. Hän toimitteli jälleen talon töitä, mutta ei koskaan enää

kulkenut avopäin. Valkoinen liina oli vedettynä otsan yli varjostamaan

silmiäkin, jotka olivat väsyneet ja itkettyneet.

Huhut alkoivat kierrellä kylässä ja ihmettely oli suunnaton. Eniten

puhuttiin Hilkka-emännän jalomielisyydestä, joka pakotti hänet

suosimaan sellaista naista, vieläpä omassa kodissa. Ja kun tyrniläiset

pyhäisin saapuvat kirkkoon, katselivat naiset kunnioittavasti Hilkkaa,

mutta miesten puolella isketään silmää ja Gregorin lähin penkkinaapuri

vetäytyi pari kyynärää hänestä loitommaksi. Itse rovastillekin nousi

pala kurkkuun, kun hän näki Tyrnin isännän kirkossa.

Gregorin kuoro hupeni eikä kukaan kysynyt — miksi.

Jelisavetalle ei puhuttu mitään, mutta katseet, jotka kohtasivat

hänet, olivat ynseät. Jokaisessa tupapahasessa muistettiin nyt, että

Tyrnin isäntä olikin Nikita-laulajan poika. Vanhuksen kasvot kävivät

kurttuisiksi kuin kuivuneen päärynän pinta, eikä hän enää mennyt

vierailulle poikansa kotiin.

Asko kulki Niken kanssa maasälpävuoren rinnettä. Hänelläkin oli selvä

tunne siitä, että jokin salaperäinen suru vaani heitä. Isä ei enää

laulanut illoin, äiti ei muistanut hyväillä ja Manja oli hänet tyyten

unohtanut. Hän istuutui huoaten ja piilotti kasvonsa Niken tuuheaan

turkkiin.

"Sinun äitisi ymmärsi ihmisten kieltä, nyt sinun täytyy ymmärtää, mitä

minä kerron!"

Nikke katseli poikaa pyörein, ruskein silmin. "Kyllä koetan parastani",

silmät sanoivat, ja poika virkkoi:

"Minä näin, että Manjan kaulaketju hävisi, kun kävimme luostarin

saarilla. Ketjussa riippui kultainen sydän. — Ja Matliena sanoo, että

kun sydän häviää, silloin ilokin heti kuolee."

X

Miihkali Karpow, Tyrnin talon lähin naapuri, on pieni, vääräsäärinen

mies. Hänen tupansa on harmaa ja seinähirret lahot, mutta kun

Jumalan päivä paistaa sammaltuneitten kattojen yllä ja käki kukkuu

pihakoivussa, silloin kodikkuus tulvii joka puolelta tulijaa vastaan.

Sekava rakennusrykelmä Laatokan rannalla on kaunis omalla tavallaan.

Miihkali on vanha ja tihrusilmäinen, mutta vieraanvaraisuus on hänellä

veressä. Ihastuneena hän vie vieraansa peräpenkille, panee vanhan

Katjansa keittämään vahvasti suolattua kahvia, olkoonpa tulija sitten

valtion vakava ulosottomies tai kiertävä mustalaisäijä. Ja kaikkien

kanssa hänellä on puhumista.

On lumiräntäinen päivä.

Hilkka-emäntä pistäytyy naapuriin ja päivittelee, miten huonoiksi

isännän silmät ovat käyneet, mutta ukko hymyilee rakastettavasti:

"Ei ole hätää. Vielähän näen selvästi auringon ja kuun. Näen polun,

jota pitkin kuljen kirkkoon ja kotiin. Näen paljon muutakin!"

Ja todistaakseen näkönsä tarkkuutta hän noppaa uteliaan torakan

ristikkopöydältä niin taitavasti, että se lentää kauas lattialle.

Silmät vetistävät. Hän pyyhkii niitä lakkaamatta hihaansa.

"Miksi sie tätä tautia kutsut?" Ukko tekeytyy uteliaaksi.

"Silmäpaskoksi. Ja se tarttuu."

Miihkali Karpow nauraa makeasti.

"Ruma nimi, ruma nimi. Enpä usko tarttuvaksi, vaikka sinua viisaaksi

kehutaan. Katsohan Katjan silmiä. Kirkkaammat ovat kuin sinun."

Hilkka ei pahastu, hän on tottunut ukon suorasukaisuuteen.

"Tuuli on taudin tuonut, mutta loitsujen lukijat vähenevät, siksipä

saan kärsiä hautaan asti."

Ukko johtaa äkkiä keskustelun hupaisemmille aloille, hän kertoo

menneistä päivistä omalla tavallaan.

"Etpä muista aikoja, jolloin itse olit vähäinen. Silloin meidänkin

tupasessa tuuditettiin pienoisia ja viljalti niitä tuli. Orresta

riippuivat köydet ja köysissä korea vasu, jossa lapsi uinui. Olipa

Katjalla heijaamista siihen aikaan! Nyt ovat maailmalla kaikki —

kaikki, jotka tuoni hylkäsi."

Ukko katselee tarkasti Hilkkaa, sitten hän jatkaa:

"Ei ole sukusi lapsilla siunattu. Kaksi oli lapsuudenkodissasi, yksi

ainokainen liikkuu Tyrnin tanhuvilla. Monelle olisi sijaa."

Hilkan katse kovettuu:

"Kun yksi perii talon, niin ei synny riitaa."

Miihkalin ystävälliset kasvot vetäytyvät tuhansiin ryppyihin.

"Tyven ja ylen kadehdittava saattaisi elämänne olla rikkaassa Tyrnissä.

— Toisin on ollut meillä. Kun en omistanut metsiä, läksin syksyllä

vieraille saloille, ajoin rahtia ja elelin kämpässä, kunnes kevätkylvö

oli tulossa. Silloin käännyin kotiin päin. Oli joskus tuoni käynyt

ennen minua, oli parisen kertaa uusi tulokas liekuteltavana."

Hilkka katselee kuihtunutta vanhaa emäntää ja sanoo:

"Olet ollut urhea äiti."

Mummo huoahtaa hiljaa. Hän muistelee aikoja, jolloin säälimätön huhu

kertoi Miihkalin uskottomuudesta talvimatkoilla. Miten valottomalta oli

elämä silloin näyttänytkään! Mutta kaikki on nyt ohi. Miihkali on hänen

nuoruutensa rakastettu ja sinä hän pysyy tihrusilmäisenäkin.

Mies on arvannut hänen ajatuksensa. Hymähtäen hän sanoo Hilkalle:

"Tiedätkö, minkälainen on rakkaus? Minäpä kerron. Sitkeä kuin pitkä

piimä; ei katkea vaikka, kynnyksen yli heittäisi."

Hilkka tulee levottomaksi. Hän haastaa ilmoista ja tuulista, muistuttaa

Miihkalia hänen kauniista juurikasmaastaan, joka vielä loistaa vihreänä

ja tuuheana tuvan takana. Eikö isäntä aikonutkaan ruveta korjuuseen?

"Pitkä, kaunis syksy on pannut ukon päästään pyörälle", valittaa Katja.

"Ja yöllä oli halla."

Naisten sanat eivät masenna Miihkalin hyväntuulisuutta, hän lyö kaikki

leikiksi.

"Ei ole hätää, ei ole hätää, kyllä vielä poutia tulee ja suojia."

Hilkka tuntee selvästi koko ajan, että ukolla on hänelle jotakin

sanottavaa. Kynnyksellä hän kääntyy. Vanhuksen silmät vetistävät, hänen

huulensa värisevät:

"Sinulla on hyvä ja kunnon mies, Tyrnin Hilkka. Huono olet, jos uskot

hänestä pahaa."

"Korjaa ajoissa juurikasvisi, sillä pian maa jäätyy, muista se!" on

Hilkan vastaus.

Sen päivän jälkeen Miihkali Karpow kirkossa istuutuu säännöllisesti

Gregorin viereen. Virsikirjaa hän pitelee ylösalasin, mutta ulkoa hän

laulelee niin, että otsa on hiessä ja ääni vähän väliä katkeaa.

* * * * *

Miihkalilla on usein asiaa Tyrnin pirttiin. Askolle hän veistelee

puuhevosia ja kaikenkaltaisia elukoita, Manjan huulille hän koettaa

loihtia hymyä, mutta hänen yrityksensä eivät onnistu. Silloin vanhus

tuijottaa toivotonna mustuneeseen kattoon. Hän huomaa vähitellen,

että suuri suru on ottanut Tyrnin suojat tyyssijakseen ja hänessä

kasvaa halu auttaa. Jospa kertoisi ylpeälle Hilkalle, kenen kanssa hän

näki Manjan kulkevan kuutamoöinä, ehkäpä Hilkan kova sydän heltyisi,

ehkäpä nöyryytys tekisi hyvää. Ja Miihkali Karpow ottaa vanhan rakkaan

taskumattinsa avukseen, rohkeus kasvaa ja hän astelee päättäväisenä

taloa kohti. Selkä suorana.

"Miihkali", hän puhelee itsekseen. "Tänään on suuri päiväsi! Tänään

voit auttaa ja lohduttaa, pysy selvänä!" Ja sitten hän ottaa naukun

ja huokaisee. Syksyinen metsä loistaa, kaikki käy kirkkaaksi hänen

ympärillään, vanhat jalat liikkuvat kepeästi. Hän hyväilee pullottavaa

taskuaan.

"Miihkali!" hän jatkaa yksinpuheluaan. "Muistatko vielä, miten ihana

Jelisaveta oli, kun hän tuli rajan takaa? Olisit ottanut omaksesi,

mutta etpä saanut, ukko-rähjä! Taisi olla komeampi Nikita, —

kultaparta! — Uskollinen äidin poika olet, Gregor, et voisi pettää. Ja

nyt vanha Miihkali tulee avuksesi. Pääset kohta selville vesille."

Miihkali menee suoraan emännän kamariin, mutta Hilkka, vetäytyy

tervehdittyään heti taaksepäin ja sanoo suuttuneena:

"Mene kotiin, Miihkali! Olet juonut. Et saa viipyä talossani

hetkeäkään."

Vanhus rykäisee hämmentyneenä, mutta Hilkka ei ole kuulevinaan, vaan

saarnaa kirotusta "elämän-nesteestä", mistä Miihkali ei ymmärrä muuta

kuin olevansa kunnoton raukka. Hän kääntyy hiljaa ovelle. Mennessään

mumisee:

"Ka, hyväähän sinä tarkoitat. Minä vain en ymmärrä, kun puheemme ei käy

kohakkain."

Ääni on nöyrä ja murtunut ja vanhan Miihkalin tärkeä viesti jää

viemättä perille.