Purppuranpunaiset nauhat koristavat Manjan tukkaa; karjateiltä hän
on löytänyt kirkkaan lähteen, jonka pinta kertoo, että hän on kaunis
ja nuori. Hänen povensa on täynnä tuskaa ja polttavaa riemua. Häntä
ihmetyttää vanhan Jelisavetan tapa puhua elämästä, joka "vierii pois".
Vastaanhan se tulvii joka puolelta!
Manjan tummiin silmiin vedet nousevat melkein aiheettomasti. Katse
sumenee, jos Hilkka-emäntä kehuu hänen kehruutaan kauniiksi ja
kyynelet vuotavat virtoina, kun Gregor hämärähetkinä soittelee. Hilkka
naurahtaa, mutta Gregor ei ole huomaavinaan tytön herkkyyttä. Hän
muistaa hyvin ajan, jolloin hän itse piilotti kasvonsa äidin helmoihin
isä Iirakin messutessa. Himmeästi kullattu Jumal'äidin kuva, enkelit ja
pyhimykset olivat silloin näyttäneet eläviltä, kaikki oli liian hyvää,
liian kaunista, ja hän itki kiitollisuudesta. —
Kylässä oli vietetty nuorisoseuran suurta syysjuhlaa.
Tyrniläiset olivat olleet mieslukuisina saapuvilla, vanhasta
Matlienasta pikku Askoon asti, Nikkekin oli sinä päivänä unohtanut
vahtipalveluksensa ja räyhännyt vieraitten koirien kanssa
juhlakentällä. Kirkossa se sai aikaan suuren sekaannuksen kesken
rovastin saarnaa. Iäkäs sielunpaimen, rauhan mies, puhui juuri
sovusta ja rakkaudesta, kiittäen taivaan Herraa siitä, että sodan
ja riidan aika nyt oli ohi, kun Nikke suurella käytävällä hyökkäsi
verivihollisensa, naapurin Turjan kimppuun ja löylytti sitä, niin
että ruskeat ja kirjavat karvatukot pöllysivät. Hirvittävä murina
kajahti hirsiseiniä kohti, ja rovasti pani kaikki voimansa liikkeelle
saadakseen äänensä kuuluville. Kun Gregorin viimein onnistui
karkoittaa häiritsijät, oli saarnaajan ääni melkein sortumaisillaan,
mutta keskeyttämättä hän puhui entiseen tapaansa Jumalan hyvyydestä
ja taivaan ihanuudesta. Työ ja ahertelu olivat hänelle vieraita
käsitteitä, siksipä hänen viisauttansa olikin niin helppo ymmärtää.
Huolettomat karjalaiset pitivät suuresti sanan julistajasta, joka ei
puhunut synneistä ja helvetistä, vaan ylisti maan kauneutta ja Luojan
ikisuopeutta ihmistä kohtaan. Suloinen oli tie rovastin taivaaseen. —
Juhlakentällä lauloi Gregorin kuoro ja päivän lopettivat Jorman puhe ja
iloinen karkelo. Manjan ääni soi kuin hopeatiuku. Ajatuksissaan hän eli
kaukana kotikylässään, jossa jokaiset kasvot olivat tutut, joka polku
rakas. Keveänä kuin keiju hän karkeloi, mutta hänen kaihonsa kasvoi
kasvamistaan. Hän kaipasi ihmistä, jonka kanssa olisi voinut puhua
pelkäämättä.
Oli kuutamoinen keskiyö — tähdet tuikkivat heikosti.
Gregor kulki yksin metsäpolkua, joka johti hänen äitinsä mökin ja
vanhan kalmiston ohi niityille ja kotiin. Jelisavetan tupa nukkui,
hautuumaan käytävät hohtivat kuun välkkeessä, syysliljat paloivat
punaisina portin pielissä ja hiljaiset kuuset peittivät tummaan
varjoonsa unohdetut haudat, joita sammalet koristivat. Gregor huomasi
äkkiä, miten paljon hän Tyrnissä kaipasi tätä pientä kukkatarhaa.
Hyvät, lempeät henget ympäröivät hänet, hän hymyili kappelin kirjaville
ikkunoille ja kuiskasi:
"Olen teille kaikille kiitollinen, kiitollinen."
Kuusikko kimmelsi kuin satumetsä. Gregor iloitsi siitä, että hän sai
kulkea yksin, että hän sai häiriintymättä kuunnella yön ihmeellistä
soitantoa, ja hänen sielunsa ylisti näkymätöntä Herraa, jonka kunniaksi
metsä huminoi ja taivaan tähdet tuikkivat.
Kirjava puku vilahti puiden lomitse. Gregor heräsi todellisuuteen.
"Manja! Oletko yksin? Luulin sinun menneen emännän kanssa kotiin jo
aikoja sitten."
Tyttö nojautui puun runkoon. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja silmänsä
loistivat kuin syvä metsälampi. Hän ei vastannut, mutta lysähti tielle
Gregorin eteen. Hän väänteli käsiään.
Mies katsoi häneen neuvotonna.
"Antakaa minun olla, isäntä. Te olette aina ollut hyvä minulle."
"Tule kotiin!"
"Menkää, isäntä, minä tulen myöhemmin."
Askeleita kuului, Hilkka seisoi heidän edessänsä kirkkaassa kuutamossa.
"Nouse heti ylös, Manja, ja lähde kotiin! Älä vitkastele!"
Manja totteli. Hänen varjonsa hävisi metsään kuin haamu.
Hilkka ja Gregor kulkivat kauan vaieten. He tulivat niitylle ja näkivät
Manjan horjuen avaavan portin ja sulkevan sintsin oven jälkeensä.
Silloin Hilkka sanoi kylmästi:
"Juhlan jatkoako tämä oli? Sinun on muistettava, että isäni suku on
tahraton."
Gregor jähmettyi.
"Mutta, Hilkka, annahan kun selitän? Tämä on mahdotonta — mahdotonta."
"Niin on." Gregor näki vaimonsa kasvot. Ne olivat valkeat ja
leppymättömät, mutta suun seuduilla värähti syvä kärsimys.
"Hilkka, Hilkka!" rukoili Gregor. "Älä Jumalan tähden tee minulle
vääryyttä!"
Vaimo ei kuunnellut.
Gregor jäi istumaan pirtin ikkunan ääreen. Hän koetti vakuuttaa
itselleen, että tämä oli painajaisunta, josta saisi herätä kiitollisena
elämän todellisuuteen. Mutta kalvava tuska yltyi, Hilkan epäilys
kiihoitti hänen kunniantuntonsa raivoisaan vastarintaan. Hän ei koskaan
puolustautuisi, ei koskaan. Hiki virtasi hänen ohimoiltansa. Sormet
puristautuivat nyrkkiin.
Kamarin ovi avautui hiljaa. Pikku Asko seisoi kynnyksellä vaalea tukka
pörröisenä ja suuret lapsensilmät kysyvinä. Varpaillaan hän hiiipi
Gregorin luo. Hän oli kiihtynyt ja peloissaan.
"Missä äiti on? Miksi isä ei tule nukkumaan?" — Hiljaisuus.
Gregor nosti hänet syliinsä, kääri hänet suureen takkiinsa yrittäen
viihdyttää sanoilla, joita hän tuskin itse ymmärsi. Ja lapsi tyyntyi.
Isän syli oli lämmin ja hyvä kuten aina. Kun viimein rauha oli palannut
ja pieni sydän sykki pelottomasti, sanoi isä:
"Katsohan, poju, miten kauniisti taivaan valot tuikkivat. Herra on ne
sytyttänyt, ikihyvyys loistaa niiden asuinsijoilta."
Poika hymyili onnellisena ja nukkui. Gregor laski lapsensa hellästi
pikku vuoteeseen, itsekseen hän toisti moneen kertaan:
"Kun mä taivasta katson, kuuta ja tähtiä, ken, oi, ken on ihminen, että
häntä sä muistat!"
* * * * *
Kaukana ulapalla, Laatokan helmassa, ovat luostarin saaret. Pääkirkon
korkeat kupoolit loistavat sinisinä ja heleänvihreinä, ja kirkkaaksi
kullatun "sipulin" kimmellys näkyy penikulmien päähän.
Pikku Asko katselee usein miettiväisenä tuota kaukaista loistetta ja
hän pyytää kiihkeästi päästä luostarin saarille jonakin peilityynenä
aamuna. Viimein äiti suostuu, ja Asko lähtee toivotulle matkalleen
Manjan kanssa.
Kuin kaksi kyyhkystä he istuvat suuren laivan kokassa. Manja pitää
pojan pientä kättä omassaan, ihmisäänten sorina hukkuu keulan kohinaan.
Asko ja Manja puhuvat meren syvyydestä ja uudesta maailmasta, joka
häämöttää taivaanrannassa. — Matka oli pitempi kuin he olivat
otaksuneet, siksipä tuntuikin hyvältä, kun vihdoin ulapalta laskettiin
kapeaan väylään, jonka korkeilla vuorirantamilla pilkotti vaaleita
luostarinrakennuksia puiden lomitse. Laiturilla liikuskeli vanhoja
ja nuoria miehiä, joiden pitkä, musta kaapu teki käynnin omituisesti
aaltoilevaksi.
Manja tekee maihin astuessansa nöyrästi ristinmerkin, ja suuren
hartauden valtaamana noudattaa pikku Asko hänen esimerkkiään. Kirkossa
hän unohtaa nykyisyyden, hän ei ole enää Tyrnin poika, vaan yksi
rukoilijoista, jotka rukoilevat polvillaan, kumartuvat polvillaan
kylmään lattiaan asti. Jossakin kaukana laulaa näkymätön kuoro, munkit
saapuvat juhlasaatossa messuun, kantaen pyhäinjäännöksiä, kynttilöitä
ja ihmeellisiä astioita, joista nousee huumaava savu. Valtavat,
väririkkaat seinämaalaukset kumottavat hienossa hämärässä, ja lapsi
tuntee halua piilottautua Herran apostolien taivaansinisiin viittoihin.
Manja asettaa hänet istumaan penkille, sanoen hyvin hiljaa:
"Istu siinä, katsele ja kuuntele, mutta pysy alallasi, kunnes tulen
takaisin." Hän on vahankalpea, — silmät pyytävät apua pojalta ja Asko
tottelee.
Tyttö on kauan poissa. Kun hän palaa, kysyy poju:
"Mitä olet tehnyt? Ja niissä kaulaketjusi on?"
Heikko puna poskillaan Manja vastaa: "Olen puhunut Jumalan miehen
kanssa. — Ketjuni — ja pieni kultasydän? Miten huomasitkaan,
lapsukainen? — Ne uhrasin suloiselle Jeesus-lapselle." —
Pyhä savu on tehnyt Askon uniseksi, mutta Manja ottaa häntä kädestä
ja alkaa nousta kirkon torniin. Poika seisahtuu katselemaan
suurta maalausta, joka esittää viimeistä tuomiota. Askon sydän on
pakahtumaisillaan.
"Voi, raukkoja, raukkoja!" hän voihkii, osoittaen helvetin tulessa
viruvia olentoja. "Emmehän me joudu sinne?"
Manja vie hänet pysähtymättä portaita ylös. Hänen päätänsä huimaa,
mutta kun he viimein seisovat ylhäällä mahtavan malmikellon alla,
rauhoittuu hän ja katselee tornin aukoista avaruuteen. Pehmeät,
lumivalkeat pilvenhattarat leijailevat taivaalla, ne muuttavat
alituisesti muotoaan. Tuuli vinkuu tornin luukuissa, ja Laatokan pinta
tummenee. —
Kellon alla seisoo kaksi harmaapukuista luostariveljeä, pitkät kiharat
siilautuvat yhteen värittömän puvun kanssa. He tarttuvat äkkiä kellon
kieleen, heiluttavat sitä nahkahihnasta, kunnes se koskettaa kellon
sivuja ja mahtava soitto alkaa. Torni vavahtaa; mutta munkkien kasvot
ovat liikkumattomat, tuntuu siltä, kuin heidän korvansa kuulisivat
yksinomaan kellon kumahdukset, kuin heidän vanhat silmänsä näkisivät
vain äärettömän avaruuden tornin ympärillä.
Tyrnin Asko on kalpea. Suljetuin silmin hän ristii kätensä ja polvistuu
nurkassaan. "Tahdon olla kiltti ja hyvä", hän kuiskaa. "Kiltti ja hyvä
kaikille ihmisille ja eläimille, suuri Herra Jumala!" Vanha munkki
hymyilee hänelle ystävällisesti eikä Askoa hävetä, sillä hän tietää
varmasti, että luostarissa saa rukoilla ja polvistua missä vain, hän
tietää varmasti senkin, että Jumala kuulee hänen äänensä, vaikka hän
puhuukin suuren malmikellon pauhatessa.