Tyrnin Asko on saanut ystävän. Hän on siitä ylpeä ja iloinen, ja hänen
kiihkein toivonsa on nyt kasvaa yhtä suureksi kuin isä.
Pitkin askelin hän kävelee talon edustalla odottaen Manjaa. Ja kun
tyttö aukaisee oven, välähtelevät pojan silmät riemusta, sillä hän
tietää, että nyt alkavat navetassa hauskat hetket, jolloin ihmeellinen
ystävä kertoo hänelle uusia tarinoita.
Pikku mies työntää kädet niin syvälle taskuihin, että takin takapuoli
pinnistyy arveluttavasti.
"Tunnen astuntasi sintsin laudoilla", hän kehuu, "Luuletko, että minä
kasvan yhtä pitkäksi kuin isä?"
"Kyllä, ja sitten sinäkin kerran uljaana astelet omia maitasi."
Asko viheltää miehekkäästi.
Suuri navettaluuta kädessään hän jää katselemaan Manjaa, kun tämä
asettaa kiiltävät maitoastiat oven pieleen ja istuutuu pienelle
jakkaralle lypsämään. Hän katselee tytön palmikoita, jotka ovat aivan
toisenlaiset kuin äidin ja vanhan Matlienan: ei ole verkko painamassa
eikä tumma liina otsalle vedettynä, ja valkoinen pusero on kauniisti
kirjailtu.
Keltajuovikas Mikko pujahtaa sisään avonaisesta luukusta ja juoksee
häntä pystyssä viivana Manjan luo. Naukuen se hyväilee lypsäjän
jalkoja, makea maidon tuoksu kutkuttaa sen sieraimia, ja kovat viikset
värisevät.
Ovensuusta kurkistelee Nikke, mutta nähtyänsä Mikon se sulkee silmänsä
ja istuutuu kynnykselle odottamaan lämmintä, vaahtoavaa maitoa ruskeaan
kuppiinsa.
Manja viihtyy pikku Askon seurassa. Lapsen herkkä sielu on hänelle
kuin valkoinen kirjan sivu, jolle hän saa uskoa muistojensa aarteet,
ja hän kertoo pehmein äänin kotiseutunsa iloisista praasniekoista,
kirkkojuhlista, joihin kansaa kokoontui läheltä ja kaukaa, hän laulelee
outoja lauluja ja tarinoi köyhistä pyhiinvaeltajista, jotka usein
yöpyivät hänen kodissaan.
"Minkä näköisiä nuo pyhät veljet ovat? Isä Iirakinko?"
"En tunne isä Iirakkia", Manja vastaa. Kerran eräs pyhiinvaeltaja
sairastui meillä. Hänellä oli yllä munkin kauhtana. Äiti vei hänet
saunaan virvoittelemaan ja silloin hän näki karkeiden munkinvaatteiden
alla hienon silkkipaidan.
Asko ihmettelee:
"Ei tainnut ollakaan oikea vaeltaja."
"Miks'ei! Luostarista luostariin sanoi kulkevansa. Sydän hänellä oli
alistuvainen — hieno hipiä vain oli vielä vastahakoinen!" selittää
Manja. Samassa hän huokaa syvään. Koti tulee taas mieleen, koti ja
rakas kylä ja lapsuudenystävät. Missä, missä? — "Kuin akanat tuulessa!"
Asko käy levottomaksi. Hän ei pelkää mitään niin suuresti kuin Manjan
ikävää, sillä hän tietää kokemuksesta, että silloin loppuvat kauniit
tarinat. Hän yrittää lohduttaa aikuisten tavoin, taputtelee ystäväänsä
poskelle ja sanoo:
"Älä muistele yksinäsi! Kerro minulle, miksi kylänne paloi!"
Manjan katse oli kuin haavoittuneen linnun.
"Kiitos, kiitos lapsi! Mutta jos sanoisin, et kuitenkaan käsittäisi."
"Osaanhan kuunnella", inttää poika. Ja Manja puhuu kuin itsekseen:
"Kaunista maatamme on aina hätyytetty. Rikkaat pajarit ahdistelivat
esi-isiemme taloja, venäläiset virkamiehet kiristivät meiltä veroja,
punaiset soturit uhkasivat kuolemalla, ja kun vapauttajat saapuivat,
jouduimme kahden tulen väliin. — Ja me sorruimme."
"Minä ymmärrän kaikki", vakuuttaa Asko. Mutta Manja on taas vaipunut
omiin mietteisiinsä.
"Olen vasta kahdeksantoistavuotias ja kuitenkin yksin, yksin!" hän
kuiskaa kuuma kaiho rinnassaan. Onhan hänelle sittenkin käynyt paremmin
kuin monelle muulle: kaikki olivat hänelle hyviä, Hilkka-emäntää hän
tahtoisi palvoa ja ylistää, kunhan vain tämän katse pehmenisi. Mutta se
on kylmä ja läpitunkeva. Manjaa värisyttää.
Hän jatkaa työtään oudon pelon vallassa, ikäänkuin ankara emäntä
pirtistä asti voisi lukea hänen ajatuksensa. Ei, ei, sitä hän ei
sallisi! Onhan Hilkka-emäntä tehnyt hänet terveeksi, aukaissut hänelle
kotinsa ovet! — Hän tahtoo olla kiitollinen.
Kun hän myöhemmin siistii maitokamaria, kuuluu pirtistä outoja ääniä.
"Jorma-eno on tullut!" Asko riemuitsee ja juoksee tiehensä. Seinän
takana syntyi heti iloinen meteli, Askon ilonpurkaukset kaikuvat
ylinnä, mutta taitavat Nikke ja Mikkokin ottaa osaa yleiseen riemuun,
jonka aiheuttajana vieras on. Mitähän tuo merkinnee? Manjaa ihmetyttää.
Tämä on jotakin uutta Tyrnin talossa.
Eteisen nurkassa on hieno kävelykeppi ja keskellä pirtin lattiaa telmii
pitkä nuorukainen Askon ja koiran kanssa. Hänellä on kaunis, aaltoileva
tukka, kapeat kasvot ja hieman likinäköiset silmät.
Manjan tultua huoneeseen hän heti lopettaa leikin ja tervehtii.
"Vai niin, vai saan minäkin nyt nähdä tyrniläisten uuden lapsen!" Ja
hän ojentaa nauraen kätensä. "Älä pelästy: En minä mitään pahaa tee.
Olen Hilkka-emännän ainoa veli ja suvun toivo, mutta isä on tänä kesänä
huomannut minut lurjukseksi."
Sanatulva tekee Manjalle hyvää, vaikkei hän sitä oikeastaan
ymmärräkään. Hilkka puuttuu puheeseen:
"Vastako nyt isä keksi sen totuuden? Kerrohan syyt?"
Nuorukainen istuutuu sisarensa viereen ja sanoo vähän vakavammin kuin
äsken:
"Isä sanoo minua riivatuksi, kun en enää jaksa totella häntä. Muitakin
kauniita sanoja hän viljelee. Tiedäthän, että vanhemmat tahtoisivat
nähdä minut papinkaulus kaulassa, mutta papiksi minä en rupea. Tulisin
varmasti hulluksi. — Ukkorähjä on aika häijy!"
Manja odottaa, että Hilkka-emäntä nuhtelisi veljeään moisesta
puhetavasta, mutta hämmästyksekseen hän näkee, miten sisaren voimakas
käsi hyväilee Jorman tukkaa.
"Kaksi vuotta jo olet lukenut jumaluusoppia. Miksi sinä nyt aiot?"
"Luen metsätiedettä. Ymmärrätkö, rupean metsäherraksi."
Hilkka hätkähtää:
"Nyt ymmärrän hyvin, mitä isä pelkää!" Jorman raikas nauru täyttää koko
pirtin.
"Isää kauhistuttaa ajatus, että minä kerran kajoaisin hänen suureen
puujumalaansa! Mutta onhan minulla oma osani." — Hilkka ei vastaa.
Jorma kaappaa ylioppilaslakkinsa naulakosta ja hyvästelee äkkiä,
mutta nuoren, voimakkaan äänen sointu jää kaikumaan yksinäisen Manjan
korviin. Tuntuu kuin olisi Jorman käynti rikkonut Tyrnin talon
liikkumattomuuden. Tyttö tuntee helpotusta.
Ylioppilaan vierailut uudistuvat. Manja iloitsee niistä.
On vilpoisa elokuu.
Taivaan tähdet syttyvät jälleen silloin. Laatokka kimmeltää kuun
hopeoimana, kumpuisten rantojen ääriviivat toistuvat veden pinnassa, ja
ihmiset uurastavat elonkorjuussa. Maa-emo on ollut antelias, kuhilaat
seisovat tiheässä kellastuneilla saroilla. Unohdetaan myöhästynyt ja
kylmä kevätkesä, jolloin levottomat ajatukset askartelivat katovuosien
kauhuissa, unohdetaan Laatokan jäiset usvat ja huomataan silloin
tällöin, miten hyvä on asua kalarikkaan veden rantamilla.
Jounilan Jorma on "ainoa muukalainen" tässä ympäristössä, hän
on tyytymätön itseensä ja koko maailmaan. Tyrnin väen ainainen
ahertelu, vanhan isän tuikea katse ja äidin nöyrä, palveleva olemus
raivostuttavat häntä.
Mitä on elämä, hän kysyy itseltään. Valhetta, valhetta kehdosta
hautaan saakka! Entä rakkaus? Himoa, tyydytystä ja loppujen lopuksi
halveksumista.
Hän makaa rannalla ja katselee auringonlaskua näkemättä kuitenkaan
mitään muuta kuin kaukaisten vuoriharjanteiden kupeet, joissa kulta
säteet punoittavat, hehkuvat ja sammuvat. Lakkaamatta hän pieksää maata
ohuella kepillään, murentaen nöyrät sammalet kokonaan. Rakkaus, hän
mumisee, mitä sinä ihmisistä teet, sinä, jota me kaikki ylistämme?
Orjia, orjia. Ja me ojennamme kätemme sinulle, jotta painaisit niihin
raskaat kahleesi, me paljastamme sinun edessäsi punaisen sydämemme ja
sinä saatat sen vuotamaan verta. Silmämme kirkkauden sinä sumennat.
— Vaadin sinut tilille, rakkaus! Mitä teit sinä äidistäni, soreasta
Anna-neidosta, jonka silmät olivat puhtaat ja sametinpehmeät?
Jorma muistelee äskeistä tapahtumaa kotiveräjällä ja hän kalpenee
vihasta. — Hän oli puutarhasta nähnyt äitinsä astuvan porttia kohti
kori kainalossa ja oli iloisesti puhutellut häntä, mutta silloin vanhus
oli painanut etusormensa suulleen, katsahtanut ympärilleen pelokkain
silmin ja kuiskaillut: "Hiljaa, hiljaa, isä istuu tuvassa, voisi vielä
kavahtaa ja tulla ulos. Enkä sitä toivoisi." — Ja hän näytti salaa
koppansa sisältöä pojalleen. Vasussa oli kauniita, aikaisia perunoita,
jotka muori aikoi myydä nimismiehelle miehensä tietämättä.
"Älä virka mitään!" hän innostui. "Kahvirahojahan minä itselleni
hankin. Mistä ne muuten tulisivat."
Poikaa inhoittaa. Hän näkee kuin kaukaisessa unessa rikkaan isänsä
pyytämässä kaunista Annaa vaimokseen, hän näkee nuoren lemmen ensi ajat
— ja hän pieksää kuin mielipuoli viatonta maata ympärillään. — Rakkaus,
mitä teit sinä Jelisavetan Gregorista, laulajanuorukaisesta, jonka
sydän on rikas ja lämmin? Orjan ja raatajan!
Entä minä itse, hän mumisee, mitä minä tiedän sinusta, lempi? Hän
muistelee suurkaupungin huminaa, muistelee remuavia nuorukaisia, jotka
laseja kilistellessään lauloivat naisen kunniaksi. Inho kasvaa vihaksi.
Isäkin on vielä lemmen kahleissa, mutta ei rakasta mitään muuta kuin
Tyrnin ja oman talonsa metsiä! Niiden edessä hän notkistaa vanhat
polvensa. Hän rakastaa ihmisten huulia, jotka hänen kuoltuaan sanovat:
"Koskemattomat ikisalot hän jätti jälkeensä."
Jorman mietteet saavat arvaamatta uuden suunnan. Olemattomien
sahalaitoksien vihellykset soivat hänen korvissaan, metsien Haavaiset
jättiläiset kaatuvat, jokea pitkin ne liukuvat eteenpäin — yhä
eteenpäin.
Ajatukset keskeytyvät. Kaukainen, heleä laulu kuuluu maasälpävuoren
rinteeltä. Manja siellä kulkee kellokas kintereillään taloon päin.
Vihainen haukka on äsken hätyyttänyt nuorta oravaa saman polun
seutuvilla, mutta kiljuen se hävisi vuorten taakse Manjan lähestyessä
karjoineen. Hän kulkee hiljaa laulellen ja tuijottaa Laatokan ulappaa
kuin apua anoen.
Jorma katselee tyttöä taukoamatta, äskeiset ajatukset häipyvät pois,
hän näkee vain Manjan pehmeät posket, kuulee vain hänen laulunsa
kaihon. Hänen kapinoiva sydämensä on jälleen lämmin ja hyvin nuori.
"Olet kuin tuulessa vipajava virpi", hän sanoo, kun he seisoivat
vastatusten. "Itäänpäin sinä aina luot katseesi."
"Kotini oli kerran siellä."
"Kerro minulle jotakin omaisistasi."
"Ei ole aikaa." Välttelee Manja.
"On kyllä! Kellokas pysyy luonasi ja silloin muukin karja on turvassa.
Kerro kodistasi minulle." Jorma ei itse tunne omaa ääntänsä. Se on
lämmin ja hyvä.
"Ei ole paljon kerrottavaa. Mitä tahdot kuulla?"
"En tunne Suomen miehen haluja."
S
"Kerro itsestäsi! Etkö ymmärrä, tahdon tietää, ovatko Aunuksen urhot
suudelleet punaisia huuliasi, silitelleet palmikoitasi?"
Manjan suu muuttuu kovaksi, hän puhuu ikäänkuin ei olisi käsittänyt
Jorman sanoja.
"Harvassa ovat kylät siellä, harvassa talot. Isä löysi äitini kerran
kaukaisessa salopirtissä ollessaan. Ei ollut tuttua sukua, mutta neito
luotti isään, seurasi metsämökille ja rupesi hänen vaimokseen. Ja hyvä
siitä tulikin."
Jorma naurahtaa:
"Ai-ai, entä jos olisi joutunutkin huijarin sylihin!"
Manja on vakava.
"Kyllä veri virkkaa, kenen rekoseen ruveta."
"Niinkö uskot?"
"Niin uskovat kaikki Aunuksen naiset."
"Metsässäkö sinäkin elit?"
"En. Äitiäni kammotti yksinäisyys talvisin, kun isä oli työssä muualla.
Kinokset kasvoivat joskus ikkunoittenkin yli, revot huutelivat oven
edessä ja yön kummat kurkistelivat joka nurkasta. — Me muutimme kylään.
Siellä oli kirkko ja kellot ja kirkas poukama. Siellä oli aurinkokin
kauniimpi kuin salossa, siellä oli praasniekat ja messut." — —
Nuorukaisen silmät loistavat, veri kohahtaa hänen suonissansa. Hän
ojentaa molemmat kätensä Manjaa kohti, mutta tyttö katsoo häneen
kummeksuen, silittää kellokkaan päätä ja jatkaa matkaansa hiljaisin
askelin.
Myöhään illalla Manja kiiruhtaa Jelisavetan luo. Ovi on auki. Mummo
seisoo portailla, ojentaa ystävällisesti kätensä ja virkkaa: "Puitse
tulet kuin Tapion tyttö. Mikä on hätänä?"
"Ei mikään."
Vanhus tarkastelee tyttöä miettiväisenä.
"Sinulla, on kädessäsi yhdeksän lajia syyskesän kukkasia. Odotatko
taikoja, lapsi?"
Kun Manja ei vastaa, jatkaa mummo:
"Pyhä äiti sinua varjelkoon! Rakkaus on suurin taika maan päällä, — —
suurin taika, muista se! Ja me olemme vain heikkoja ihmisiä."