Päivät kuluivat, heinäntekoaika lähestyi ja vanhus sai yksin hoitaa
Tyrnin talon emännyyden, sillä Hilkka oli sairaan luona aamusta
iltaan. Väkevä kukkaistuoksu täytti ilman, tunkeutui sisään jokaisesta
ikkunasta. Manjan katse oli muuttunut rauhalliseksi ja hän pysyi
pitkät ajat tajuissaan. Mutta jos Matliena sattui olemaan huoneessa,
kun hourekohtaukset uusiutuivat, oli Hilkalla täysi työ saada hänet
poistumaan, sillä taikauskoinen vanhus katsoi uteliaasti Manjaa ja
kuiskasi salaperäisesti:
"Etkö näe, että hän lankesi loveen? Häneen ei saa koskea."
Ja Askolle hän kertoi kummia, kunnes pojan leikit olivat rajan kauhuja
täynnä. Muurit ja linnat, joitten katinkultaloiste ennen oli täyttänyt
hänen mielikuvituksensa, hajoitettiin nyt maan tasalle, ja poika
veisti itselleen taikasauvan, jolla hän piirteli ihmeellisiä kuvioita
hiekkaan. Gregor yllätti hänet eräänä iltana, ja poju kertoi pelokkaana
isälle uusista hommistaan.
Surullinen hymy levisi kuuntelijan kasvoille. Hellästi hän silitteli
Askon tukkaa, sanoen:
"_Sinun_ pikku sauvasi on vain heikkoa, halpaa puuta, mutta tiedätkö,
oli kerran ihminen, suuri Mestari, jonka sormet aukaisivat sokeitten
silmät ja kuurojen korvat. _Hän_ piirteli kerran maan hiekkaan
vapautuksen sanoja onnettomalle ihmisraukalle. Hänen voimansa oli
Jumalasta!"
Ja Gregorin suuri käsi pyyhkäisi pois kaikki Askon taikakuvat maasta.
Silloin se leikki loppui.
"Ken olet, puhasmuotoinen?" kysyi Manja Hilkalta. Hän oli ensi kerran
jalkeilla.
"Hilkka, Tyrnin talon emäntä."
"Olet ollut hyvä minulle. Tahtoisin kiittää. Olen parantunut
hoidossasi, olen nähnyt unta taivaasta pehmeillä patjoillasi."
Ennenkuin Hilkka ehti estellä, heittäytyi Manja polvilleen hänen
eteensä — suuteli hänen hameensa helmoja. Hilkka kauhistui.
"Älä toki, älä! Et saa polvistua ihmisten eteen!"
Mutta Manja puhui hiljaa itkien:
"Olen luullut sinua Jumalan äidiksi. Tahtoisin kiittää. Saanko palvella
sinua, kun olen parantunut?"
"Saat, saat. Mutta et ikinä tällä tavalla."
Manja katseli häntä kyyneleisin silmin.
"Olet tyyni ja vilpoinen. Ovatko kaikki Suomen puolen naiset sellaisia?"
Hilkka punehtui. Tytön lapsellinen luottamus sai hänet ymmälle. Ja
Manja jäi Tyrnin taloon.
Heikko hän oli, hento ja tuskien raatelema, mutta kulmikkaat olkapäät
pyöristyivät ja kalpeat posket ruskettuivat kesäisen auringon
paisteessa. Astunta kävi keveäksi voimien palatessa, ja silloin tällöin
hymy valaisi surunvoittoiset silmät, jotka olivat tummat kuin mustat
orvokit. Hän oli kahdeksantoistavuotias.
Vähitellen saatiin tietoja Manjan kotiseudulta. Kylä ja koti olivat
palaneet, isä ja Ondrej-veli kuuluivat kaatuneitten joukkoon ja äiti
oli kuollut pakomatkalla yrittäessään päästä Suomen puolelle. — Kun
tytölle kerrottiin, mitä oli tapahtunut, sulki hän silmänsä ja vaikeni.
Hänen kyynelensä olivat kuivuneet.
"Koeta viihtyä meillä", sanoivat ystävälliset ihmiset nuorelle
muukalaiselle, ja hän vastasi kiitollisena:
"Päivisin olen kotonani täällä, mutta kun yö saapuu, ratsastan unessa
valkealla orosella Aunuksen majoille takaisin."