Hilkan sydän on tyven ja rauhaisa. Sitä eivät raatele tunteitten
myrskyt, hän ei kuvittele tulevia eikä liioin menneitä muistele.
Ainoa, joka silloin tällöin saa hänet irti tuosta säännöllisestä
jokapäiväisyydestä, on kaipuun kipinä sielun syvyydessä. Se syttyy
hänen tahtomattansa Gregorin laulaessa, mutta hän kamppailee vastaan.
Mitä hänellä on tekemistä haikeamielisten sävelien kanssa, hänellä,
jonka komeat kilpikankaat ovat kuuluisat koko Karjalassa! Hänellä,
joka ei tiedä suruista ja vastoinkäymisistä mitään. Hänen rakkautensa
Gregoriin on puhdas ja vilpitön, vieraitten ja väkensä kuullen hän
puhuu kunnioittavasti Tyrnin "isännästä", mutta itse hän tietää,
että hänen lempensä on voimakkaan olennon kiintymystä heikompaan:
sitävastoin hän ei ole tietoinen siitä, että tuo tuskainen kaipuun
häivä asettaa Gregorin armoitettujen pariin — ja hänet, Hilkan, anovien
joukkoon. Jos kipinä syttyisi tuleen, silloin hän huomaisi seisovansa
alempana ja hän pyytäisi: "Gregor, armaani, aukaise minullekin taivaan
portit!"
Harmoni on nyt valmis. Sen ympärille kokoontuu usein seudun nuoriso
laulamaan Tyrnin isännän säestäessä ja kuoro on pian muodostettu. Vanha
rovasti iloitsee ja kirkkokansa kuuntelee hartaana laulajien esityksiä.
Hilkka on ylpeä miehestään, joka tietää niin paljon enemmän kuin muut,
mutta kun kuorolaiset harjoitusiltoina poistuvat talosta ja Gregor
jää tuntikausiksi istumaan soittokoneen ääreen, katsoo Hilkka häneen
moittivasti. Hänestä tuntuu kuin soittaja hiljaa hyräillen puhuttelisi
vaimolle ventovieraita ystäviä, ja hän poistuu kuuluvin askelin
kutomakamariin, yrittäen syventyä, hänkin, omaan työhönsä.
Ja kauniit kuviot syntyvät kuin itsestään, kangas hohtaa lumivalkoisena.
Soitto loppuu äkkiä kesken.
Gregor ilmestyy oveen, Hilkka kutoo edelleen, mutta heikko puna nousee
hänen kaulalleen. Hän ei nosta katsettaan työstä.
"Sinä menetkin pois. Sintillehän minä soitin", sanoo mies matalin äänin.
Hilkka kääntyy outo kiitollisuus silmissään.
"Sitä minä en ymmärtänyt."
Gregor nyökkää ystävällisesti ja sivelee kädellään hänen kudontaansa.
"Tiedäthän sinä, että olet aina ajatuksissani", hän sanoo.
Mutta tätä Hilkka käsittää vielä vähemmin, eikä hän itsestään voi sanoa
samaa. Taikinaa, alustaessaan hän ajattelee piiraita, ja piiraita
syntyy, mutta, miten mielettömältä tuntuukaan kuvitella, että Gregor,
Raisua sukiessansa, ajattelee — Hilkkaa! Hän purskahtaa raikkaaseen
nauruun ja kääntää puheen toisaalle.
Asko aukaisee oven.
"Tule kuuntelemaan, isä!" hän huudahtaa. "Nikke on koko päivän istunut
suuren omenapuun alla ja ulissut kylään päin. Voiko koira tulla
hulluksi?"
"Voi kyllä, mutta ei suinkaan Nikkeä mikään vaivaa", vastaa isä
hajamielisesti.
"Matliena sanoo, että se vainuaa jotakin pahaa." Asko ilmoittaa
puoliääneen. "Ja koiran sielu on sen nenässä", hän jatkaa toistaen
vanhuksen sanoja.
He nousevat mennäksensä lapsen kanssa ulos, mutta samassa ulina muuttuu
raivoisaksi haukunnaksi, ja avatessansa pirtin oven he näkevät Niken
nuoren, vento vieraan naisen kimpussa. Hän ei liikahda askeltakaan,
vaan seisoo paikallaan varjellen käsin kasvojaan, kunnes hän kaatuu
hervottomana maahan.
Gregor juoksee hänen luokseen ja annettuaan Nikelle pari aimo
läimähdystä hän yrittää puhutella vierasta, mutta tämä makaa kuin
kuollut.
Hänen vaatteensa ovat repaleina, jalat paljaat ja pöhöttyneet, tummat
palmikot takkuiset.
Hilkka polvistuu hänen viereensä. "Voi, hyvä Jumala!" hän kuiskaa.
"Mene, Asko, pian pirttiin, tuo sieltä kulhollinen vettä ja puhtaita
riepuja. Mutta et saa huutaa."
Tulijan pää lepää Hilkan polvilla, ja pian vieras aukaisee kaksi
mustaa, kuumehohteista silmää, katse harhailee hetken, kunnes raskaat
luomet sulkeutuvat jälleen, ja kyynelet vierivät poskia pitkin.
Tyrnin emännän kädet muuttuvat yhä pehmeämmiksi hänen valellessansa
raikasta vettä valkean otsan yli. Hänen äänensä väräjää.
"Mistä olet, lapsi raukka?" Nyt vasta hän huomaa, että tytön huulet
ovat karheat ja halkeilleet ja ikenet verissä. Hiljainen vastaus kuuluu:
"Aunuksesta. — Siellä on nyt kurjaa — kurjaa."
Hilkka kalpenee.
Gregor kantaa tulijan talon yliskamariin, jossa Matliena valmistaa
vuoteen. Vanhus huokaa ja päivittelee, levottomin sormin hän tekee
ristinmerkin seinään päin kääntyneenä. "Oo, pyhä äiti, oo, pyhä äiti,
mitä on tuleva meidän osaksemme!" hän mumisee. "Ja kuka tuo lapsi on?"
"Sitä ei kukaan vielä tiedä", kuiskaa Gregor. Matliena huojuttaa
päätään. "Kaunis, kaunis kuin taivaan enkeli."
Outo odotus valtaa Tyrnin talon asukkaat nuoren pakolaistytön
ilmestyttyä heidän keskuuteensa. Hiljaisempi kuin koskaan ennen on
nyt avara pirtti. Muistetaan oman seudun urhoja, jotka ovat hävinneet
teille tuntemattomille, jotka ehkä jo uinuvat Tuonen patjoilla. Ja
mielet käyvät ankeiksi.
"Mikä hänen nimensä on?" kysyy Oka Matlienalta.
"Manja. Mutta hänen puheestaan ei saa mitään selvää, tarinoi kaikki
ristiin-rastiin. Taitaa olla mieletön, poloinen. Suukin niin
hirvittävässä kunnossa — kuin punainen haava. Isäntä sanoo, että
tytössä on keripukki. Emäntä hänen suutaan hautoo ja hoitelee, mutta
saapa nähdä, minä luulen, että tytön kauniit hampaat sittenkin
lähtevät." Vanhus huokailee.
"En ole kuullut mainittavan sellaista tautia ennen", ihmettelee Oka,
mutta Juhani selittää:
"Sodan jäljissä tämäkin rutto kulkee."
Ja työhön mennessä kaikki vilkaisevat yliskamarin ikkunaan pelokkain
katsein.
Päivät kuluvat, mutta Manja makaa yhä hyvin sairaana Tyrnin
yliskamarissa. Hänen sormensa hyväilevät Hilkka-emännän lakanoita.
"Komeat ovat kankaasi ja koristeet Aunuksen pitsiä", hän kuiskaa
selvänä ollessansa. Kuumehoureissaan hän puhuu lakkaamatta. Hän
seurustelee näkymättömien olentojen kanssa, vannottaen heitä
selittämään hänelle, mitä oli tapahtunut.
"Isä", hän sanoo rukoilevasti. "Mikä helinä täällä on? Mitä he
tahtovat, nämä Suomen soturit? Ystäviähän he ovat, isä? Ondrej puhuu
metsistämme, mutta onhan heillä sankka salo Suomenkin puolella."
Hilkka kostuttaa hänen huuliaan saunakukkateellä ja asettuu jälleen
istumaan hänen viereensä. Hänen katseensa on ilmeetön.
"Ondrej, missä oletkaan? Vedä ylemmäksi vene rantatörmälle, aallokko
voi viedä. Mitä kirkossa tapahtuu, maammoseni, seinämuureissa on
aukkoja, kiviä lentää. Suomen miehet ampuvat kirkkoa kohti. Ryssätkö
siellä piileskelevät?"
Silmät suurenevat kauhusta.
"Minä en jaksa, isä, tiedäthän, etten jaksa. Jalat painavat. — Ondrej,
jätätkö? — Kuka kieltää katsomasta taakseen? Siellä kylä palaa — kylä
ja koti, näettekö?"
Hilkan sydän takoo. Rintaan koskee.
Manja nousee puoleksi istumaan ja putoaa jälleen velttona pieluksiin.
"Tule, karitsani, tule!" hän kutsuu lempeästi. "Tule, valkorinta
vuona, tule! Säikytkö, armaani? Noroperille joutukoot kehnot, jotka
tyyssijamme sytyttivät!"
Valkeaan otsaan ilmestyy vihan uurteita.
"Eikö jo päivä näy?" hän kysyy äkkiä Hilkalta kirkkain äänin.
"Päivähän on korkeimmillaan."
Sairas kääntyy Hilkkaan päin ja sanoo valittaen:
"Honkaisista huoneistamme on nyt jäljellä — vain tuhka. Tiedätkö siitä
mitään?"
Emäntä istuu kuin kivettyneenä. Tyttö jatkaa.
"Minulla oli paljon pientä karjaa, oli karitsoja, oli vuonia;
sarvinauta kuului isälle ja äidille. Ondrej-veli hoiti hevoset. —
Taisivat palaa — viattomat."
"Älä kerro enempää", kieltelee Hilkka ja sairaan huulet sulkeutuvat
tottelevaisesti. Mutta vaipuessansa uneen hän änkyttää:
"Tie loppui, tulivat vastaan salot, — salot harvenivat, eteemme avautui
räme, allamme upotti pohjaton suo."
Valkoisella voiteella Hilkka lääkitsi Manjan haavoittuneita jalkoja ja
ne paranivat vähitellen. Matliena oli ylpeä keittämistään lääkkeistä,
olihan hän omin käsin koonnut keväisten pientareitten heleimmät yrtit
ja suloisimmat kukat ja olihan hän hiljaa hyräillyt vanhoja loitsuja,
kun sinertävä höyry nousi kattilasta niiden kiehuessa.
"Oletko, tauti, tuulen tuoma,
tuulen tuoma, vuon ajama,
ahavaisen antelema, —
mene tuulen tietä myöten."